Tämä on Jumalan huolenpidon sunnuntai. Meitä kehotetaan laittamaan kaikki toivomme Jumalan päälle. Jumala pitää meistä huolen ja siksi meidän ei tarvitse huolehtia mistään. Niinhän Jeesuskin kehottaa päivän evankeliumissa (Mt 6:25-34), vuorisaarnan kohdassa: Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin!
Mitä se Jumalan läsnäolo ja siunaus merkitsee? Saammehan ottaa sen vastaan jokaisen Jumalanpalveluksenkin päätteeksi, kun pappi lukee täältä edestä: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Ja mehän uskomme, että kaikki siunaus tulee Jumalalta. Jumalan huolenpito ja siunaus ei tarkoita kuitenkaan jatkuvaa iloa ja hyvinvointia, vaan sitä, että huonoinakin aikoina Jumala on lähellä. Kaikkina päivinä Jumala myös varjelee meitä.
Vuorisaarnassa on paljon ohjeita, jotka varmasti koskettivat noita tuon ajan Israelilaisia, tai Palestiinan asukkaita. Siellä puhutaan kauniiden luontokuvien avulla siitä, miten kaikki on Jumalan kädessä. Ja siksi näiden kuulijoidenkaan ei tarvitsisi huolehtia elannosta tai ulkoisista asioista. Tokihan ruoan ja juoman puute saattoi olla tuolla ihan todellinenkin ongelma. Ei ollut köyhäinhoitoa tai sosiaalihuoltoa, ei kansalaispalkkaa tai välttämättä edes läheisiä ihmisiä, jotka olisivat huolehtineet köyhistä.
Jeesus ei siis kiellä elämän realiteetteja. Hän kyllä tunsi ihmisen elämää, sen suruja ja murheita. Hän itki ja iloitsi toisten kanssa. Hän suri edesmennyttä ja kohtasi sairaita. Kaikkia niitä ongelmia, joita meilläkin jokaisella on elämämme aikana. Mutta juuri niiden keskelle Jumalan sana ja Jeesuksen puhe on tarkoitettu rohkaisuksi. Siinä hän kehottaa, että älkää huolehtiko, älkää murehtiko. Ainakaan enempää kuin on tarpeen. Sillä jokaiselle päivälle riittävät sen omat murheet.
Me ihmiset olemme hyvin erilaisia. Toinen hermostuu vähemmästä, kun taas toinen sietää enemmänkin rasittavia asioita tai murheitä. Minulla on mm. sellainen puoliso, joka aina palauttaa minut maanpinnalle, kun omien huolieni ja murheitteni kanssa olen painuinut maan alle. Ja sama taitaa toimia toisinkin päin; kun leijailen ilon ja onnistumisten tunteissa, niin sieltäkin, yläilmoista hän osaa vetää minut kauniisti takaisin maanpinnalle.
Siksi ajattelen, että tällaisia ystäviä me tarvitsemme. Ja ne ovat meille Jumalan lahjaa myös seurakunnassa. Aina voimme olla toiselle se toinen kristitty, joka rohkaisee ja auttaa toista vaikeassa tilanteessa. Ja tuo Jumalan siunausta ja läsnäoloa todeksi ja näkyväksi.
Uskonpuhdistajamme Luther selittää tätä Raamatunkohtaa vielä hieman toisesta näkökulmasta. Hän muistuttaa tämän perusteella, että ihminen ei voi palvella kahta Herraa, siis sekä Jumalaa, että mammonaa.
”Katsopa mimmoinen veitikka meidän sydämemme on: täynnä pahuutta ja epäuskoa” Ja ”mammonaksi Kristus nimittää omaisuutta tai rikkauksia, nimenomaan sellaista omaisuutta, jota ei käytetä, vaan pidetään aarteena… jota kootaan talteen, varastoon. Jos mieli tällaista havittelee, levottomana keräillen ja kokoillen mahdollisimman paljon omaisuutta, se todella ei voi pitää Jumalan sanaa ja valtakuntaa suuressakaan arvossa.”
Näin Lutherkin kehottaa meitä uskomaan murheemme Jumalalle ja tyytymään sitten siihen, mikä meitä kohtaa, vain ottaen sen vastaan kärsivällisyydellä ja uskolla. Ja uskoa ja luottamusta me ihmiset todellakin tarvitsemme. Ja uskohan on myös sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Eli sisäistä vahvuutta myös vaikeissa hetkissä, ja rakentumista Jumalan sanan varassa, kestävälle perustalle.