Nuorena pappina muistan kuulleeni monen vanhemman julistajan puhuvan siitä, miten Jumala iän mukana antaa elämäämme lisää painoja. Vertauskuvina käytettiin heilurikelloa, jonka edistävää käyntiä oli rukattava laskemalla punnusta alemmas eli pidentämällä vipuvartta. Elämän raskaita asioita verrattiin myös entisajan laivojen pohjalastiin, jollaista tarvittiin aluksen pysymiseksi vakaana suurissakin myrskyissä. Taisinpa silloin joskus itsekin jäljitellä heidän puheitaan niin kuin olisin asiasta jotakin tiennyt. Tähän ikään ehtineenä olen kuitenkin nyt huomannut, miten todellisia nuo kuvat ovat. Elämää taaksepäin katsellen monet silloisista hätäilyn ja huolen aiheista tuntuvat nyt mitättömiltä. Kovin tuttua meille on opetus siitä, että Jumala antaa jokaisen kristityn elämään jonkin ristin. Helposti ajattelemme silloin, että tuo yksi risti on tarpeeksi, ei kai ihmiseltä voi kohtuudella enempää vaatia. Eihän salamakaan iske samaan puuhun kahta kertaa. Elämänkokemus on kuitenkin osoittanut toista. Merkillisesti vain sairaudet, kivut, menetykset, pettymykset ja muut kovat iskut toistuvat ja kasaantuvat. Jo Vanhan Testamentin Saarnaaja kehottaessaan muistamaan Luojaamme nuoruudessa, kirjoitti ”pahoista päivistä”, ”vuosista, jotka eivät meitä miellytä”, ja ”jolloin sadetta seuraavat yhä uudet pilvet.”
Ilon kirjeeksi kutsutun Filippiläiskirjeen lähettämisen aikoihin apostoli Paavali oli joutunut elämässään ahtaalle. Voimme vain aavistella, miten lujilla toimintaan ja liikkeellä oloon tottunut Herran palvelija olikaan jouduttuaan näin lähes pelkkään sivusta katsojan osaan. Mielessä risteilivät monenlaiset kysymykset. Epävarmuus tulevasta saattoi myös pohtimaan tähänastisen työn ja koko elämän mielekkyyttä. Oma kohtalo ja Kristuksen evankeliumin asia kytkeytyivät erottamatta toisiinsa. Siksi mieltä kalvoi pelko häpeään joutumisesta. Vuosia jatkuneen tutkintovankeuden aikana kuolemankin ajatus oli jo tullut tutuksi. Tähän apostoli oli jo vahvasti orientoitunut. Siksi mahdollisuus oikeudenkäynnin päättymisestä vapautumiseen antoikin ratkaistavaksi uudenlaisen haasteen. Toinen jalka, joka oli jo kurottautunut kohti näkymätöntä, olikin ehkä vedettävä vielä takaisin tähän näkyvään maailmaan ja astuttava tukevasti takaisin molemmin jaloin maan pinnalle. Tässä sisäisessä kamppailussaan Paavali päätyi lopulta eräänlaiseen kaksoisstrategiaan. ”Voin nyt niin kuin aina ennenkin olla rohkea ja tuottaa kunniaa Kristukselle, jäänpä sitten eloon tai kuolen.”
Luonnostamme me ihmisinä ajattelemme: Elämä on voitto ja kuolema on tappio. Elämä on se, mikä tuo kaikkea hyvää meille, kuolema taas tekee tyhjäksi kaiken, mitä olemme elämältä saaneet. Siksi me janoamme elämää ja pelkäämme kuolemaa. Paavalille elämä ja kuolema eivät kuitenkaan muodostaneet ratkaisevaa vastakohtaparia. Niiden asemasta asian ydin oli siinä, että hän oli päässyt tuntemaan Kristuksen. ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.” Koska Kristuksessa hän oli osallinen siitä elämästä, joka murtautui esiin pääsiäisaamuna ja kukisti kuoleman mahdin, tuo elämämme viimeinen ja vahvin vihollinen ei enää muodostanut ylivoimaista tappion uhkaa. Jos hänen osansa olisi käydä kuolemaan, Kristuksen ansiosta se olisi vain ovi uuteen elämään.
Lapsuudessani television ohjelmatarjonta ei vielä ollut kovin runsasta. Niinpä radion viikko-ohjelmaan sisältyi säännöllisin ajoin kuunnelmia, joita yleisesti oli vielä tapana seurata. Eräänä pyhänä, radiokirkon jälkeen sunnuntaikuunnelmana lähetetty Mika Waltarin Leikkaus on jäänyt vahvasti mieleeni. Kertomuksen päähenkilönä on iäkäs, suureen leikkaukseen joutuva nainen. Kuunnelma rakentuu takautumista, joita hän kokee nukutuksen aikana käydessään läpi taaksejäänyttä elämäänsä. Nuo välähdykset ovat rankkaa kuultavaa. Päähenkilön elämää kuvaavana aforismina kuunnelmassa toistuu lukemattomia kertoja: ”Elon tuskan raskaan pilven alla.” Kuunnelman loppu jää avoimeksi. Emme saa tietää, selviytyikö potilas leikkauksesta. Waltari antaa kuitenkin ymmärtää, että hänellä ei enää olisi ollut halua jatkaa elämäänsä. Kymmenvuotiaan korvissa kuunnelma vaikutti kovin ahdistavalta. En voinut mitenkään ymmärtää, että joku toivoisi enemmän kuolevansa kuin jäävänsä eloon. Lapsuuteni ajan hengellisen musiikin toivekonserteissa kuultiin usein Mauno Kuusiston laulamana Bachin ”Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä, raskas on kulkuni maisella tiellä”. Tuotakaan laulajan pyyntöä en kyennyt käsittämään, en sittenkään, vaikka se sisälsi selvän viittauksen ikuiseen elämään.
Tähän ikään päästyäni olen joutunut huomaamaan, että sellainenkin tunto voi olla todellinen. Omankin sairauteni keskellä, letkuissa maatessani tuntui paremmalta, jos Jumala jo kutsuisi minut pois täältä. Kun Raamatun Job menetti lähes kaiken ja joutui märkien paiseiden runtelemaksi, hän kirosi jopa syntymänsä päivän: ”Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äitini kohdusta?” Olen tavannut ihmisiä, jotka kokevat loppunsa häämöttäessä elämänsä valuneen kokonaan hukkaan. Mutta olen kohdannut myös toisella tavoin lähtöään odottavia ihmisiä. Vierailin muutamia vuosia sitten iäkkään miehen syntymäpäivillä. Juhlan päähenkilö muisteli ensin kiitollisena elämänsä monenlaisia vaiheita. Lopuksi hän kuitenkin sanoi: ”Minä toivon, etten enää eläisi kuin korkeintaan kaksi vuotta. Minulla on jo niin ikävä taivaaseen.” Syntymäpäiväsankari ei vain tuntenut elämäntyönsä tulleen valmiiksi tai odottanut ruumiinsa kipujen poistumista. Hän oli valmis luopumaan rakkaaksi tulleesta elämästään, koska luvassa oli vielä parempaa. Ennen kaikkea hän uskoi ja toivoi pääsevänsä perille Jumalan kotiin.
Paavalin ratkaisua tämän elämämme jatkumisen ja ikuiseen elämään pääsyn jännitteeseen on kuvattu sanoilla ad utrumque paratus, minkä voimme kääntää ”valmiina molempiin vaihtoehtoihin”. Tuo tunnus on Espanjan laivaston mottona, ja se on saanut sijan myös Lundin yliopiston sinetissä. Apostoli kyllä tunnustaa, että hänen omalta kannaltaan perille pääseminen olisi kyllä parasta ja onnellisinta. Mutta toisten, häntä tarvitsevien ihmisten ja seurakuntien parasta ajatellen tämän vajavaisen ja rajallisen elämän jatkuminen olisi vielä toivottavaa. Elämmekö me, kuoleman kohtaamisen ammattilaisiksi kutsutut, valmiina molempiin vaihtoehtoihin? Elämänkokemukseni myötä jotakin oppineena voin yhä ymmärtää myös sitä kymmenvuotiasta, jonka mielestä elämän päättyminen tuntui kovin ahdistavalta. Sillä jos pidämme elämäämme Jumalan antamana lahjana, on luonnollista, ettemme tahdo siitä hevillä luopua. Jos elämämme ruuhkavuosina, monenlaisten haasteiden keskellä taivasikävä ei joka hetki täytäkään sisimpäämme, sen ei tarvitse olla merkki uskomme kuihtumisesta. Paavalin tavoin mekin voimme nähdä elämämme jatkumisessa merkin Jumalan hyvyydestä. Kun hän on antanut meille nämä vuodet ja tämänkin päivän, yhä edelleen hänellä on suunnitelma meitä varten. Ja kun elämä on meille Kristus ja kuolema voitto, saamme rohkeasti antaa itsemme hänen käyttöönsä.