Luin koskettavan jutun muutama viikko sitten Sana-lehdestä. Siinä kerrottiin perheestä, joka oli menettänyt kolmevuotiaan poikansa äkillisesti tulleseen sairauteen. Äiti luuli yöllä, että pojalla on vain tavallinen korvatulehdus , antoi lääkettä ja laittoi pojan nukkumaan. Aamulla poika oli kuitenkin veltto ja huonokuntoinen. Lääkäri-isä tajusi välittömästi pojan tilan. Lapsi kiidätettiin ambulanssilla Lastenklinikalle, jossa diagnosoitiin aivoverenvuoto. Seurasi tuskallinen jakso, jolloin perhe joutui kamppailemaan epätietoisuuden vallassa. Ystävät aloittivat rukouskamppailun pojan pelastamiseksi. Lääkärit ja muu hoitohenkilökunta tekivät kaikkensa lapsen pelastamiseksi: raskaisiin viikkoihin kuului leikkauksia ja erilaisia tutkimuksia. Mutta mikään ei auttanut. Reilun kuukauden taistelun jälkeen Eino-poika nukkui pois vanhempiensa välissä sairaalan perhepedissä.
Minua puhutteli lehtijutussa erityisesti perheen äidin asenne lapsen menetykseen. Hän tunsi luonnollisesti syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut tajunnut heti tilanteen vakavuutta. Toisaalta lääkärit olivat vakuutelleet, ettei nopeampi toimintakaan välttämättä olisi auttanut. Hän sanoi myös kokeneensa hirmuista tuskaa, jota on helpottanut vain aika ja tilanteeseen suostuminen. Siitä huolimatta äidin asenteessa oli ihailtavaa luottamusta Jumalan suuruuteen ja viisauteen. ” Minun ja Jumalan välit oavt aina olleet hyvin suorat: Jumala on Jumala ja minä olen ihminen. Körttiläisenä ja pohjalaisena minun ei ole tarvinnut niitä välejä lapsen kuolemankaan jälkeen sen enempää penkoa. Minulle Jumala on armollinen ja kaikkivatias ja olemassa minua varten. Niin kuin tähänkin asti. ”
Äidin toivo oli myös siinä, että ne asiat, joista hän puhuu ammatissaan pappina ovat totta. Hänellä oli ylösnousemuksen toivo, toivo siitä, että hän tapaa lapsensa taivaassa.
Samanlaista ylösnousemuksen toivoa oli päivän evankeliumitekstissä, jossa sisarukset Martta ja Maria surevat veljensä kuolemaa. Raamatuntekstissä on yllättävää, että sekä Martta että Maria kohtasivat Jeesuksen samoilla sanoilla. Heidän uskonsa Jeesuksen parantamisvoimaan oli valtava. ”Herra, Jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” On yllättävää, etteivät sisarukset kuitenkaan ala syytellä Jeesusta. Sen sijaan Marttaa tunnustaa uskonsa:. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä häneltä pyydät.”
Martta uskoi Einon äidin tavoin ylösnousemukseen tämän elämän jälkeen. Jeesus halusi kuitenkin näyttää Martalle sen, että Hän on odotettu Messias, Jumalan Poika. Jeesus sanoi sanat, joita käytettään edelleen monissa hautaan siunaamisissa. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minun, saa elää vaikka kuoleekin eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”
Jeesuksen sanat ovat valtavat: ”Joka uskoo minuun, ei ikinä kuole”. Muistan ystäväni kertomuksen siitä, miten hän lapsena pelkäsi kuolemaa. Hänen vanhempansa olivat ateisteja ja opettivat, ettei kuoleman jälkeen ole mitään elämää. Sen seurauksena lapsi sai paniikkikohtauksia, jotka loppuivat, kun uskovainen täti toi turvaa lapsen elämään iltarukouksen muodossa. Lapsi sai todistuksen siitä, ettei elämä lopukaan kuolemaan, vaan kuoleman hetkelläkin voi luottaa Jumalan huolenpitoon.
Luin eräästä paikallislehdestä vanhan uskonnonopettajan kertomuksen Jumalan huolenpidosta. ” Olen kymmeniä vuosia opettanut, ettei hiuskarvakaan putoa päästäni Taivaan Isän tietämättä. Hän tuntee meidän ajatuksemmekin kaukaa. Hänen käsissään on hyvä olla ja Hän panee pahankin palvelemaan omaa hyvää suunnitelmaansa.
Mutta entä sitten, kun itse joutuu kokemaan käytännössä, mitä on opettanut Jumalan huolenpidosta. Keväällä jalkavammani osoittautuikin vakavammaksi. Sen jälkeen sairaalakäynnit ovat kuuluneet ohjelmaani. Tämän keskellä olen kokenut valtavaa Jumalan läsnäoloa ja rakkautta. Sydämessäni on lepo, ilo ja rauha. Rukousten silta on kantanut läheltä ja kaukaa. Olen ihmetellyt Jumalan ja ihmisten huolenpitoa.
Kirkon lapsityön teesien mukaan lapsella on oikeus olla pieni, tietämätön ja turvassa. Ajattelen, että Jumalan lapsella ovat aikuisenakin samat oikeudet. Minun ei tarvitse tietää Jumalan suunnitelmia. Tiedän, että hän on hyvä ja tahtoo lapselleen vain parasta. Olen hänelle rakas ja tärkeä. Saan painautua Taivaallisen Isän syliin kuin lapsi isänsä syliin ja olla turvassa.
Jeesuksen toiminta Lasaruksen haudalla on hieno esimerkki siitä, miten Jumala kohtaa ihmisiä kivun ja sairauden keskellä. Jeesus itki ja oli järkyttynyt, vaikka hän tiesi, että kaikki kääntyy parhain päin. Samalla tavalla hän toimii edelleen. Jumala on läsnä ihmisen kivussa, johtuipa se sitten kuolemasta, sairaudesta, vaikeista ihmissuhteista tai mistä tahansa. Hän itkee kärsivien kanssa, suree surevien kanssa ja kantaa lapsiaan vaikeiden aikojen läpi.
Minusta on puhuttelevaa, missä tilassa Lasarus oli Jeesuksen tullessa haudalle. Martta varoitti Jeesusta: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Neljä päivää kuolleena Välimeren ilmastossa on varmasti aivan liikaa. Lemu on ollut varmaan uskomaton! Jeesus ei kuitenkaan välittänyt siitä. Se on mielestäni osoitus siitä, ettei Jumalalle ole olemassa mahdottomia tilanteita. Hän voi tehdä ihmeitä silloinkin, kun ihmiset ovat menettäneet jo täysin uskonsa. Se on merkki myös siitä, miten Jumala ei odota, että ihminen olisi jotenkin valmiiksi salonkikelpoinen. Hän on valmis tulemaan ihmisen raadollisen elämän keskelle. Hän sanoo: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan sýntisiä.”
Tänään Hän kutsuu meistä aivan jokaista ehtoollispöytään. Ehtoollispöydässä hän tarjoaa matkaevästä, jolla kristitty selviää perille asti, taivaan kotiin.