Joskus kuulee sanottavan, että murhe ja elämän vastoinkäymiset vievät lähemmäs Jumalaa, vahvistavat uskoa. Niin ei välttämättä aina käy. Pari viikkoa sitten täällä Joensuussa, Itä-Suomen yliopistossa, tarkastettiin Harri Koskelan väitöskirja. Harri Koskela oli tutkinut, millaiseen myllerrykseen oman lapsen menettäminen saattaa vanhempien Jumala-suhteen heittää. Monessa tapauksessa, ainakin aluksi, lapsen kuolema suisti vanhempien uskon vakavaan kriisiin. Kriisin läpi eläminen saattoi kuitenkin lopulta syventää monen vanhemman uskoa ja hengellistä elämää. Niin ei käynyt kaikille. Joskus suhde Jumalaan jäi aikaisempaa etäisemmäksi ja katkeruuden rasittamaksi.
Ei ainoastaan oman lapsen menettäminen aja ihmisen uskonelämää kriisiin. Mikä tahansa raskas menetys, vakava sairaus, työttömyys tai konkurssi, tai muu vastoinkäyminen voi ankarasti koetella Jumala-suhdettamme. Kriisi on voi olla katastrofi uskonelämälle, epäuskon ja katkeroitumisen lähde. Mutta se voi myös johtaa uskonelämän syvenemiseen. Raskas menetys tai muu tappio repii rikki sen lapsenomaisen ja lainomaisen uskon, jossa Jumala varjelee omiaan kaikelta pahalta ja jossa paha kuuluu niille, jotka ovat sen jollakin tavoin ansainneet. Kriisin kautta voi sortuneen uskon tilalle kuitenkin löytyä entistä syvempi, täysi-ikäisempi usko. Lainomaisen uskon tilalle voi löytyä usko Jumalaan, joka rakastaa ihmistä hänen itsensä vuoksi, Jumalaan, joka on ihmisen tukena hänen heikkoudessaan, ahdingossaan, tappiossaan ja avaa hänelle tien eteenpäin.
Tänään tässä kirkossa on paljon elämänkokemusta, paljon kokemusta elämän tappioista, epäonnistumisista, suurista menetyksistä. Te, jotka olette tämän kokeneet, tiedätte kokemuksesta, miten ihminen ahdingossaan epäilee, kapinoi, syyttää Jumalaa, tuntee jopa vihaa häntä kohtaan. Kenties tuosta kriisistä on kasvanut entistä syvempi kuva Jumalasta, kuva armahtavasta ja kärsivällisestä Jumalasta, joka ei jätä ihmistä hänen hädässään.
Tämän päivän evankeliumissa suuri katastrofi kohtaa Jeesuksen ystäväkotia Jerusalemin liepeillä. Aikuiset naiset Martta ja Maria ovat eläneet Betaniassa kolmisin veljensä Lasaruksen kanssa. Nyt Lasarus on sairastunut vaikeasti. Pian paljastuu, että kysymys on elämästä ja kuolemasta. Siskoille tulee hätä rakkaasta veljestään, mutta myös omasta tulevaisuudestaan. Siinä yhteiskunnassa mies, puoliso, veli tai isä, on naisen ainoa ajallinen turva. Muuta suojaa ja oikeutta hänellä ei ole.
Sisarukset ovat yhtä mieltä, että vain Jeesus voi heitä nyt auttaa. Sisarusten luottamus on vahva. Mutta missä Jeesus on? Kohta on pääsiäisjuhla. Jeesus on varmaan taas tulossa Jerusalemiin, mutta kuinka kaukana hän vielä mahtaa olla? Sanansaattaja lähetetään häntä vastaan. Tunnit ja päivät kuluvat ja Lasaruksen tila heikkenee sen myötä. Viimeiseen saakka toivo elää. Jeesuksen odotetaan saapuvan. Mutta Herraa ei kuulu ja Lasarus kuolee.
Kun Jeesus viimein saapuu paikalle, on Lasarus maannut kuolleena haudassaan jo neljättä päivää. Itse asiassa hän lienee kuollut jo ennen kuin sanansaattaja oli edes ehtinyt viedä viestiään perille. ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.?” Näillä samoilla sanoilla kumpikin sisar vuorollaan purkaa ystävälleen ja mestarilleen murhettaan, pettymystään ja kapinaansa. Missä olit, kun veljemme kuoli? Miksi sinä annoit sen tapahtua?
Martta ja Maria lausuvat julki, sanovat Jeesukselle itselleen sen, mitä me elämämme suurimmissa pettymyksissämme ja suurimpina luopumisen hetkinä usein tunnemme ja ajattelemme. Missä olit, Jeesus? Missä olit Jumala, kun Estonia upposi, kun tsunami löi ihmisiä täynnä oleville rannoille, kun läheiseni joutui onnettomuuteen, sairastui vakavasti eikä rukouksista huolimatta parantunut. Missä olit, kun niin kipeästi tarvitsimme sinua?
Moni kantaa syyllisyyttä siitä, että on tuntenut pettymyksen hetkinä kapinamieltä Jumalaa kohtaan. Martta ja Maria näyttävät meille kulkukelpoisen tien. He sanovat Jeesukselle heti suoraan, mitä sisimmässään tuntevat. He ymmärtävät, että Jeesus näkee sen heistä muutenkin, joka tapauksessa. He luottavat siihen, että heidän ja Jeesuksen ystävyys kyllä kestää heidän kapinamielensä ja heikon uskonsa. He ovat kuin lapsia, jotka purkavat kiukkunsa ja pahan olonsa heti kun isä tai äiti tulee hakemaan hoidosta kotiin. Paha olo on turvallista purkaa sille, joka ei ainakaan hylkää. Joskus kiukuttelu ja syyttäminenkin on siis luottamusta.
Tämä elämä on Jumalan lahjaa. Me itse, jokainen päivämme, kaikki mitä meillä on, on luotu sanalla, luotu Kristuksessa, annettu meille lahjaksi. Ei Jumala ole ollut poissa. Tämä on maailma synnin, kärsimyksen ja kuoleman maailma, kuoleman varjon laakso. Sellaiseksi olemme sen tehneet. Jumalan oikeudenmukaisuutta on se, että hän jakaa hyviä lahjojaan kaikille, erottelematta. Myös elämän taakka, kärsimys ja kuolema kohtaavat meidät riippumatta siitä, missä määrin kukin meistä on saamansa osan ansainnut. Tästä Kristus ei anna ystävilleen erivapauksia. Meidän ilomme on kuitenkin myös hänen ilonsa ja meidän murheemme hänen murheensa. Seuraajiaankin hän neuvoi: Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää surevien kanssa. Kun Jeesus näki rakkaitten ystäviensä surun, se mursi hänetkin. Hän ei voinut olla liikuttumatta ja itkemättä heidän kanssaan.
Jotakin järisyttävää on kohtauksessa Lasaruksen haudalla. Jeesus ylistää Jumalaa hänen uskollisuudestaan ja pyytää häneltä apua ihmisten heikon uskon tähden. Sitten Jeesus huutaa Lasarukselle, kehottaa häntä tulemaan ulos. Jo mätänevä vainaja kutsutaan ulos kalmanhajuisesta haudastaan. Lasarus astuu esiin, kirkkaassa valossa silmiään siristäen ja käärinliinat tuulessa lepattaen. Se menee yli ymmärryksemme. Meidän on sitä vaikea käsittää, vaikka Martan tavoin tunnustaisimme, että Jeesukselle on kaikki mahdollista.
Ehkä kysymme myös, miksi Lasarus herätettiin, kun hän joka tapauksessa ennen pitkää kuoli ja luopumisen tuska oli lopulta kuitenkin edessä. Miksi Martta ja Maria saivat suuressa surussaan tällaisen, ainutkertaisen vastauksen? Emmehän odota, että Jeesus herättäisi menettämämme rakkaan henkiin, palauttaisi menetyksemme tai kaiken elämässämme sortuneen ennalleen.
Jospa tämä Johanneksen evankeliumin viimeinen tunnusteko ennakoikin sitä vielä järisyttävämpää, joka oli tuolloin aivan pian edessä. Jospa se ennakoi sitä pääsiäisaamun ihmettä, jonka jälkeen mikään Kristuksen omien tappio, ei edes kuolema, ole kaiken loppu, vaan uuden, iankaikkisen alku. Tähän viittaa sekin, että heti evankeliumikertomuksemme jälkeen Johannes kertoo, millaisen keskustelun Lasaruksen kuolleista herättäminen synnytti fariseusten ja hallitusmiesten keskuudessa. Kerronta päättyy toteamukseen: ”Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.” Herättämällä Lasaruksen, Jeesus sinetöi oman kuolemansa. Siksikin Jeesus oli järkyttynyt, niin kuin mekin tajutessamme kuoleman lähellä omankin kuolemamme.
Kristuksen seuraajina, hänen ystävinään, me kaikki olemme Lasaruksia. Jeesuksen täytyi kuolla, että me jo kuolemaan tuomitut saisimme elämän. Hän on kuollut voittaakseen synnin ja kuoleman vallan. Viimeisenä päivänä hän kutsuu kuolleet haudoistaan. Silloin hän tunnistaa omansa, häneen turvautuneet ystävänsä ja sanoo heistä niin kuin kerran Lasaruksesta: Päästäkää heidät siteistä! Ei kuitenkaan Antakaa heidän mennä vaan Antakaa heidän tulla, minun Isäni kotiin.
»Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Näin sanoo Jeesus Martalle. Näihin sanoihin sisältyy kaikki se, mikä oli vielä edessä, pitkäperjantai, pääsiäinen ja koko Jumalan ikuisuus. Ei Jeesus ollut poissa, kun hän oli vielä tiellä. Hän itse oli jo silloin ja on edelleen se tie, jota Martta ja Maria, Lasarus ja me kaikki saamme hänen kanssaan kulkea kohti suurta juhlaa, läpi surun ja kuoleman, kotiin asti, sinne missä kuolemaa ei enää ole.