Manifesti vihaa vastaan
Vastakkainasettelun aika on ohi.
Muistatko, kun tämä lause oli esillä istuvan presidenttimme vaalikampanjassa. Lause oli varsin voimakas kannanotto yhteiskunnallista tilanne kohtaan. Tarvittiin enemmän yhdessä tekemistä, vähemmän vastakkainasettelua. Minä en tänään puhu eritellysti presidentistä, politiikasta tai akuutista yhteiskunnallisesta tilanteesta. Puhun vastakkainasettelusta ja vihan ilmapiiristä, jossa elämme.
Uskon, että jokaisessa ihmisessä on herkkä ja hauras sisin. Voimme lähestyä tätä sisintä osaa erilaisin termein hyödyntäen psykologiaa tai teologiaa. Tänään voimme nimittää sisintämme hauraaksi minäksi.
Hauras minä on syvin ja salatuin toimintamme perusta. Siellä asuvat pelkomme ja vihamme, joita emme täysin tiedosta. Ihmisen elämä antaa mahdollisuuksia lähteä tutkimusretkelle sisimpäänsä. Saatamme tulla tietoisiksi monesta asiasta itsessämme, joista emme ole ylpeitä.
Hauras minä pelkää. Se pelkää erilaisuutta, muutoksia ja epävarmuutta. Hauras minä tarvitsee tuekseen pysyvyyttä, turvaa ja rauhaa. Ikävä kääntöpuoli on se, että hauras minä tarvitsee ruuakseen vihaa. Sen tarvitsee kanavoida pelkonsa vihaksi, ja osoittaa se ympäröivää todellisuutta kohtaan. Vihan kohteena ovat lähimmäiset, ihmisryhmät, ideologiat ja aatteet, toiset uskonnot, kaikki ihmiselle itselleen vieras.
Mitä minä ihminen pelkään? Minä ihminen, niin taitavasti pelkoni naamioin hyviksi perusteluiksi, varovaisuudeksi, maalaisjärjeksi, moraaliksi, uskonnoksi, oikeudenmukaisuudeksi tai hengellisyydeksi. Ja kun pelkään, satutan. Uskonnon varjolla olen valmis katsomaan erilaisuutta tekopyhästi.
Mitä minä ihminen pelkään? Pelkään niin, etten luota keneenkään. Pelkään itseni vallanhaluiseksi ja ahneeksi. Enkö huomaa, että juuri tästä kierteestä terve uskonto pyrkii minut vapauttamaan viestittämällä, että on olemassa joku, joka välittää ja johon voi aidosti luottaa. Että hauras minä voi löytää turvan Jumalassa.
Mitä minä ihminen pelkään? Miksi olen pienen egoni vanki? Pieni hauras minä, kun et jaksa itse kantaa tiedostamatonta pelkoa, päätät heijastaa sen pois itsestäsi. Minä, ihminen, etsin peloilleni syntipukkia todellisuudesta, jossa elän, lehtien sivuilta, uutisista, toisista ihmisistä. Koen oloni hetkellisesti paremmaksi, koska pahat asiat tapahtuvat muualla. On niin helppo syyttää muita. Tämän minä ihminen osaan.
Minä ihminen olen todellinen mestari pelkoni naamioimisessa käsitteisiin. Minä feministi vihaan miestä. Minä sovinisti vihaan naista. Minä liberaali vihaan konservatiivia. Minä aktivisti vihaan rikasta. Minä tiukkojen perhearvojen kannattaja vihaan homoseksuaalia. Minä uhri vihaan pahantekijää. Käytän termejä, jotka luovat vastakkainasettelua. Viattomalla kielenkäytöllä pidän yllä vastakkainasettelua ja vihaan valepuvussa. Valehtelen itselleni, lähimmäiselleni ja Jumalalleni. Minussa, ihmisessä, asuu viha. Meissä ihmisissä ryhmänä asuu viha. Tätä vihaa ovat tutkineet tunnetut ajattelijat Rene Girard ja Gil Bailie. He osoittavat, että olemme niin taitavia vihaamaan, ettemme sitä itse edes huomaa. Olemme omaksuneet ajatuksen syntipukeista, etsimme heitä, tarvitsemme heitä vihamme tyynnyttämiseksi.
Vihan kulttuuri toimii niin hyvin, että ihmiskunta on pitänyt sitä yllä kautta aikojen. Syntipukiksi ovat kelvanneet erirotuiset, ulkomaalaiset, vääräuskoiset, eri tavalla ajattelevat, moraalittomat,
seksuaalivähemmistöt, syntiset…
Ironiaa on se, että tämä on niin tavallista meidän kristittyjen keskellä. Meidän keskellämme, jotka sunnuntaina katselemme kirkossa kertakaikkista syntipukkia, Jeesusta. Häntä, johon kaikki viha, pahuus ja synti siirrettiin, jotta meidän ei tarvitsisi enää vihata. Miksi tämä ei meille ihmisille riitä?
Syntipukkien etsimiselle on olemassa omat syynsä uskontomme sisällä. Raamatusta on löydettävissä ajatus puhtaasta ja epäpuhtaasta. Toiset asiat ovat parempia ja puhtaampia kuin toiset. Uskonnot, myös kristinusko, on tarvinnut olemassaolonsa tueksi tuon ajatuksen ”epäpuhtaasta”.
Mitä minä ihminen pelkään? Enkö muista, että Jeesus sanoi tulleensa ”täydelliseksi rakkaudeksi, joka karkottaa kaiken pelon” ettei minun tarvitsisi enää pelätä ja vihata. Tarvitsen rakkautta, joka karkottaa pelon.
Mikä on Jeesuksen viesti vihan kulttuuria ylläpitävälle ihmiskunnalle? Hän kieltäytyi kaikista puhtaussäännöksistä ja syntisten etsimisestä. Ei ole puhdasta ja epäpuhdasta maailmaa, ei ole puhtaita ja epäpuhtaita ihmisiä. Ei Jeesus järkyttynyt syntisistä. Tolaltaan hän oli heidän tähden, jotka eivät itseään syntisinä pitäneet. Näin toimimalla Jeesus mullisti koko uskonnon historiallisen lähtökohdan puhtaasta ja epäpuhtaasta.
Synti ei ollutkaan jotakin, mikä piti häätää pois, ulos kaupunkien muurien taakse, pois erämaahan tai tuomita kivitettäväksi. Emme löydä sitä syntipukeista, vaan itsestämme.
Minä ihminen olen itse ongelman ydin. Minun on kohdattava tuo sisimpäni hauras minä, joka vie minut tekopyhyyteen ja saa aikaan monenlaista pahaa. Minun on otettava vastuu itsestäni ja pahasta. Minun on jätettävä syntipukkien etsiminen, arvottavat puheet, koko se todellisuus, joka ei kohtaa lähimmäistä Jumalan lapselle kuuluvalla tavalla.
Sinä, Jeesus, sinä annat elämän. Millaiseen elämään minua kutsut?
Uskon, että kutsut meitä elämään, jossa vastakkainasettelun aika on ohi. Uskon, että kutsut meitä elämään, jossa oma pelon, vihan ja itsekkyyden hallitsema minämme on alistettu rakkaudellesi, joka karkottaa kaiken pelon.
Tällöin, minä ihminen löydän rauhan, joka on kätketty Jumalaan.