Oman lapsen kuolema lienee kaikkein järkyttävimpiä asioita, jotka voivat ihmistä kohdata. Se lienee myös suurimpia pelonaiheita, joita aikuinen voi ajatella. Vastaavasti toki myös vanhempien kuolema lienee lapsen suurimpia pelonaiheita. Mutta sukupolvien suhde on kuitenkin luonnostaan sellainen, että tavallisesti lapset ehtivät aikuisuuteen ennen kuin hautaavat vanhempansa. Mitenkään välttämättä ei niin kuitenkaan käy. Eikä taattua myöskään ole, että vanhemmat eivät voisi joutua hautaamaan omaa lastaan. Silloin on kuin omasta itsestä olisi jotain leikattu pois. Lapsensa menettäneet vanhemmat eivät koskaan unohda lastaan, eivät luovuta häntä pois vaan pitävät aina perheenjäsenenä. Kun kuolema katkaisee vahvimmatkin siteet, jää vain rakkaus, joka edelleen kohdistuu kerran eläneeseen läheiseen.
Vaikka kuolema ei kävisi omassa perheessä, lapsen tai nuoren menettäminen tuttavapiirissä tai naapurustossa sattuu kuitenkin myös niihin, jotka edes jonkin verran tunsivat kyseistä henkilöä. Omien lasten leikkitoverin kuolema järkyttää, koulutoverin lopullinen katoaminen oman nuoren elämästä koskettaa myös vanhempia. Ajatus hiipii mieleen: se olisi voinut käydä meillekin. Niin hauras on elämä. Jokainen hyvästijättö voi olla lopullinen, jokainen ulos lähtevälle elämäniloiselle lapselle tai nuorelle ovella huikattu tervehdys voi jäädä viimeiseksi sananvaihdoksi hänen kanssaan.
Lähimmäisen surua ja järkytystä kohdatessa haluaisi sanoa jotain, mutta lapsen menettäneelle ei ole sanoja. Ei ole uskottavaa yrittää lohduttaa latteilla viisauksilla, kun toisen koko elämästä leikataan jotain niin olennaista pois. Ei voi muuta kuin olla lähellä ja antaa surun tarttua.
Terapian kielessä puhutaan empatiasta ja sympatiasta. Näillä käsitteillä on pieni ero. Molemmat on muodostettu kreikasta ja molemmilla tarkoitetaan osaaottavaa suhtautumista toiseen ihmiseen ja hänen kärsimykseensä. Sympatia tarkoittaa sananmukaisesti toisen kanssa kärsimistä, se merkitsee myötätuntoa, toisen kärsimyksen kokemista omakseen. Empatia puolestaan sisältää ajatuksen toisen kärsimykseen sisään menemisestä, samaistumista, toisen osaan eläytymistä vaikka edelleen säilyy myös omana itsenään.
Evankeliumissa Jeesus osoittaa myötätuntoa. Hän säälii leskiäitiä, joka on menettänyt ainoan poikansa. Mutta kertomuksessa on myös toinen taso, jonka usko näkee: Jeesus ottaa toisen kärsimyksen omakseen ja menee siihen itse mukaan, koska se myös on hänen oma osansa; kärsiä ihmisenä vaikka on Jumalan Poika.
Nainin kaupungin portista tuleva ruumissaatto pysäyttää Jeesuksen ja hänen mukanaan kulkevat. Kaksi suurta seuruetta kohtaa, Jeesusta saattavat ja kuollutta poikaa saattavat. Kaksi erilaista, ja kuitenkin samanlaista ihmisten joukkoa: toinen on runsas surevien saatto, kuoleman säälimättömyyden järkyttämä toivottomien joukko, toinen puolestaan toivossaan Jeesusta seuraavien suuri joukko – ehkä ei sekään vain iloissaan riemuitseva vaan myös kuolemaa sureva, mutta kuitenkin lupaavan toivon vuoksi elämän löytäneiden joukko. He ovat jo nähneet, millainen Herra Jeesus on ja tarttuneet häneen.
Tässä kohdassa Luukkaan evankeliumia Jeesusta ensimmäisen kerran kutsutaan Herraksi. Tosin ensimmäinen viittaus on jouluevankeliumissa, jossa enkeli julistaa: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:11) Mutta tässä ensimmäistä kertaa Jeesuksen toiminnan aikana hänelle osoitetaan nimi Herra. Se ei ole titteli, joka annetaan kenelle tahansa. Se on sana, jota käytettiin nimenomaan Jumalasta. Jeesusta Herranaan seuraavat ovat itsensä Jumalan seurassa.
Jeesuksen käy sääliksi äitiä. Ehkä äidillä ei ollut enää ketään muuta. Hänhän oli leski ja poika hänen ainoansa. Kuka nyt pitäisi hänestä huolta? Oliko hänellä edessä vain yksinäisyys kerjuussa ja köyhyydessä? Jeesus ei kiinnitä huomiotaan kuolleeseen poikaan, hän ei käy säälimään aivan liian varhain menetettyä elämää. Hän säälii äitiä ja sanoo vain kaksi sanaa: ”Älä itke.” Jeesus ei käy lohduttamaan tyhjillä sanoilla ymmärtävänsä, miltä tuntuu, eikä keinotekoisesti rohkaisten, että kyllä se siitä.
Mitä sääli on? Se on myötätuntoa, toisen kärsimyksen pitämistä omanaan, sympatiaa. Mutta Jeesus osoittaa enemmän: hän samaistuu tämän osaan. Hän lohduttaa äitiä tekemällä sen, minkä vain Jumalan Poika voi. Hän antaa äidille toivon, koska hän voi antaa elämän takaisin sille, joka sen on jo menettänyt.
Evankeliumin kertomus muistuttaa Vanhan testamentin kertomusta, jossa profeetta Elia herättää Sarpatissa asuvan köyhän lesken pojan (1. Kun. 17:17-24). Siinäkin Jumala palauttaa pojan takaisin henkiin. Mutta erona on se, että profeetta Elia rukoili palavasti Jumalaa tekemään sen, kun taas Jeesus sanoo itse kuolleelle nuorukaiselle: ”Nouse.” Jeesuksen käsky riittää, koska hänen sanassaan on voima. Hänhän on itse Jumalan ikuinen ja elävä Sana, joka oli alussa ja jossa kaikki on luotu (Joh. 1:1). Hän on Jumalan Poika, joka voi sanallaan luoda uutta ja antaa kuolleille elämän.
Mutta Jeesus on myös ihminen. Hän on Sana, joka on tullut lihaksi, syntynyt ihmiseksi mutta samalla säilynyt Jumalan Sanana. Siksi hän voi astua ihmisen kärsimykseen empaattisesti ”sisälle”, tulla itse kuolevaiseksi ja silti Jumalana olla kuolemaakin väkevämpi. Jeesus samaistuu myös paareilla makaavaan nuorukaiseen.
Kukaties Jeesus ajatteli omaa äitiään? Ehkä hänen oma Joosef-isänsä oli jo kuollut, ja hän oli itsekin kasvanut vain äitinsä ja sisarustensa kanssa. Onhan evankeliumeissa Jeesuksen ja hänen äitinsä suhde läheinen, vaikka toisaalla Jeesus sanookin, että hänen äitinsä ja veljensä ovat ne, jotka ”kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan” (Luuk. 8:19-21).
Ehkä tällä kohtaa Luukkaan evankeliumissa jo etukäteen viitataan Jeesuksen omaan kuolemaan, edessä olevaan äidin tuskaan ja myös Pojan herättämiseen kuolleista. Olihan Luukkaan alussa jo vanha Simeon profetoinut Jeesuksen äidille, että tämän ”omankin sydämen lävitse on miekka käyvä” (Luuk 2:35). Johanneksen evankeliumissa Jeesus pitää vielä ristillä kuollessaankin huolta äidistään ja uskoo hänet rakkaimman opetuslapsensa huollettavaksi (Joh. 19:26-27). Apostolien teoista tiedetään, että varhainen seurakunta kerääntyikin Jeesuksen lähimpien opetuslasten ja hänen äitinsä ympärille (Apt. 1:13-14). Siksi Herran äitiä Mariaa on alusta lähtien erityisesti kunnioitettu kirkossa.
Nainin leski sai poikansa takaisin, kuten sai myös Sarpatin leski. Emme kuitenkaan tiedä, miten pitkäksi aikaa. Nämä pojat palasivat elämään, mutta kuolivat kuitenkin ajallaan. Jeesus sen sijaan nousi kuolleista, mutta ei palannut jatkamaan elämäänsä äitinsä luo. Hän astui pois heidän luotaan, astui ylös taivaisiin. Jeesus antoi omilleen tehtävän ja lupasi olla heidän kanssaan kaikki päivät maailman loppuun asti. Mikään ei enää erottaisi heitä hänestä, ei edes kuolema. Tämä koskee kaikkia rakkaansa menettäneitä: uskossa Kristukseen on toivo jälleennäkemisestä. Poisnukkuneet ovat tallella hänen luonaan.
Nähdessään pojan heräävän kuolleista kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa. He tunnustivat, että ”Jumala on tullut kansansa avuksi”. Tuo suuri profeetta onkin itse Jumala. Häntä ei suotta kutsuta Herraksi. Heidän silmiensä edessä Jeesus ilmoitti todellisen luontonsa tehden sen sekä armahtavana, säälivänä ja laupiaana, että pelastavana, kuoleman voittavana ja elämän lahjoittavana. Hän saa ihmiset ylistämään. Täällä kirkossa tapahtuu samaa nyt: jumalanpalveluksessa on läsnä itse elämän antava Herra Kristus, hänen luokseen on kokoontunut häntä seuraava ja häntä ylistävä seurakunta, joka on kokenut hänen antavan toivon. Se on jo saanut kokea hänen olevan empaattinen Jumalan Poika, ja siksi se odottaa häneltä uutta elämää ja parempaa tulevaisuutta.
Humppilan seurakunnan piispantarkastuksessa on myös arvioitu mennyttä ja suunniteltu tulevaisuutta. Käydyissä neuvotteluissa ja ihmisten kohtaamisissa on käynyt ilmi, että tällä paikkakunnalla on luottamusta tulevaisuuteen. On uskoa Jumalaan, joka lupauksensa mukaisesti pysyy omiensa luona. Eteenpäin voi siksi mennä samassa uskossa, joka on tuonut tähänkin asti. Sen merkiksi yhdymme nyt uskontunnustukseen.