Lapseni lennä kauemmaksi kuin ymmärrän
lennä korkeammalle kuin uskallan
lennä rohkeammin kuin aavistan
Älä anna minun rajoitusteni rajoittaa sinua
Älä anna minun ahtauteni ahdistaa sinua
Älä koskaan usko niitä jotka asettavat sinulle omat rajoituksensa
sanovat mitä saat tehdä – mitä et
mitä katsoa – mitä et
mitä koskea – mitä et
mitä uskoa – mitä et
Sillä he ovat sielusi vankilan rakentajia
Ja sinut on luotu kokeilemaan
erehtymään
epäonnistumaan
löytämään
valloittamaan koko maailma
koko elämä itsellesi
Näin runoili Anja Porio, silloin nuori äiti syliin nukahtanutta pienokaistaan katsellessa.
Ihmisen kasvaminen itsenäiseksi vastuunkantajaksi on kivulloinen prosessi. On pitkä matka kasvaa moraalisen käyttäytymisen puolesta täysi-ikäiseksi. Kasvun ja kypsymisen varaa meillä jokaisella riittää elämämme loppuun saakka.
Useimpien moraalitutkijoiden mukaan varhaislapsuuden vaihetta leimaa aikuisten sääntöjen ja toiveiden varassa suunnistaminen. Se ei ole omalakista, autonomista vaan toisten lain varassa elettyä aikaa. Tottelevaisuus ja uhma, miellyttämisenhalu ja rangaistuksen pelko leimaa pienen lapsen käyttäytymistä.
Autonomiseksi, itsenäiseksi ja täysi-ikäiseksi ihmisen moraalista käyttäytymistä voisi sanoa silloin, kun hän tekee valintansa vain siksi, että se on hänestä rehellistä, oikein ja parasta kaikille, mutta erityisesti kaikkein heikoimmille. Ihmisen moraalia voisi kutsua itsenäiseksi ja täysi-ikäiseksi, jos hän tekee vapaasta tahdostaan, sen minkä kokee oikeaksi. Varsinkin, jos hän tekee sen välittämättä siitä, että hän näin tehdessään joutuu kulkemaan vastavirtaan, että hän joutuu kohtaamaan vaikeuksia, väärin ymmärtämistä ja tuomitsemista, ja että hän joutuu luopumaan omasta mukavuudestaan, eduistaan ja tottumuksistaan, joskus jopa elämästään.
Tälle tielle Kristus kutsuu omiaan. Hän kutsuu tielle, jolla emme tässä ajassa pääse perille. Tavoite on aina kirkkaana edessäpäin: Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen. Joka kuvittelee päässeensä edes lähellekään tuota tavoitetta, hän ei ole itselleen rehellinen tai hän on tyytynyt liian vähään.
Moraalin tutkijoiden mukaan toisten moraalin varassa elämisen ja itsenäisen moraalin välillä on aina pitkä siirtymävaihe. Tuota välivaihetta leimaavat säännöt ja sopimukset, ryhmäkuri ja toisten tarkkailu. Te opettajat tiedätte varsin hyvin, että vahvimmillaan ja yhtenäisimmillään tuollainen käyttäytyminen on peruskouluiässä, varsinkin alaluokilla. Eikö niin, että homma toimii, kun on selvät säännöt, varsinkin yhdessä sovitut. Porukka pitää itse huolen siitä, että kukaan ei lipsu ruodusta. Opettajaa huudetaan avuksi sitten, kun joku alkaa niskuroida eikä piittaa säännöistä. Säännöt ovat pääasia, olipa tilanne ja sääntöjen mielekkyys mikä hyvänsä. Väärältä tuntuu se, jos toisilla on toiset säännöt. Siitä nousee koulun pihalla tai kotonakin iso meteli. ”Miks nuo saa, mutta me ei saada? Miksi meidän on pakko, mutta noiden ei?
Päivän evankeliumi alkaa protestilla, joka on kuin suoraan koulun pihamaalta, vaikka asialla ovatkin aikuiset miehet – niin, oikeastaan uskonnon opettajat. ”Miksi sinun luokkasi ei paastoa, vaikka kaikki muut niin tekevät, Johanneksenkin oppilaat paastoavat?” Ei Jeesuksella ollut mitään paastoa vastaan, paastosihan hän itsekin, kun oli sen aika. Tärkeintä eivät olleet säännöt eikä se, mitä muut tekevät. Jeesuksen oppilailla ei vain nyt ollut paaston aika. Siihen varmaan ilmaantuu tarvetta aikanaan, sanoi Jeesus. Hän tiesi, että paasto voi olla hyväksi monesta syystä. Se voi olla keino luopua omasta mukavuudesta. Se voi olla keino nähdä, mistä kaikesta olemme riippuvaisia ja mitä ilman monet joutuvat tahtomattaan olemaan, taikka nähdä, kuinka suuri lahja jokapäiväinen leipä onkaan. Paasto voi myös olla keino pysähtyä, kuunnella itseään ja puhdistautua ruumiin ja sielunkin kuonasta. Mutta Jeesus halusi, että hänen omansa eivät tekisi tätäkään vastentahtoisesti ja pakosta eikä pelkän säännön vuoksi.
Sääntö- ja tarkkailumoraali kytkeytyy luontevasti tietynlaiseen jumalakuvaan. Tuo Jumala-kuva vastaa hyvin varhaisnuoren ajattelumaailmaa. Hän on juuri oivaltanut että asiat liittyvät toisiinsa, kaikilla on syynsä. Hän ajattelee, että kaikella, mitä elämässä tulee vastaan, on syynsä. Syyt hän ajattelee hyvin minäkeskeisesti. Jos minulle tapahtuu pahaa, olen tullut antaneeksi siihen aihetta. Hyvänkin voi yrittää hankkia. Hän oivaltaa, että hän voi vaikuttaa asioihinsa. Miksi ei siis Jumalankin kanssa voisi käydä kauppaa. Tässä katsannossa tärkeintä ei ole toisen hyvä, ei yhteinenkään hyvä, eikä sääntöjen syvin tarkoitus, vaan se että säännöt tulevat kirjaimellisesti täytetyksi.
Tällaista hurskautta vanhan testamentin profeetat olivat yksi toisensa jälkeen arvostelleet. Uhritoimitukset ja juhlamenot kyllä hoidetaan viimeisen päälle, mutta samalla köyhää sorretaan ja leskeltä viedään hänen ainoa toimeentulonsa. ”Vie pois virttesi pauhina, en halua kuulla harppujesi soitantaa”, julistaa Aamos täynnä pyhää vihaa kaksinaamaista ja omahyväistä mielistelyä kylliksi katseltuaan.
Samalla tavalla Jeesus ravisteli kansansa hurskasta ja hyvin toimeentulevaa yläluokkaa. Vanhaa ja väljähtynyttä viiniä oli heidän uskovaisuutensa. Se sopi kyllä keskenkasvuisen sääntömoraalin ja sovinnaisen elämäntavan leileihin. Mutta kun Jumala ei enää annakaan tehdä itsestään pikkusieluista sääntöjenvalvojaa eikä hän enää suostukaan käymään kauppaa totuudella ja oikeudella, vanhat leilit, koko kaksinaamainen ja valheiden verkko alkaa pahasti vuotaa ja repeillä. Niin käy yhä uudelleen, yksityisen ihmisen ja yhteisöjen elämässä. Sillä samaan keskenkasvuisuuteen me kristityt jämähdämme aivan yhtä helposti. Silloin emme totisesti ole mikään Kristuksen tuntemisen hyvä tuoksu emmekä maan suola. Onneksi Jumala ajaa tällaisen uskon ja elämän yhä uudelleen kriisiin.
Kun Jumala itse tulee avuttoman, syrjään sysätyn ja syntisen avuksi ja kutsuu hänet pitoihinsa, vanha leili, vanha sääntömoraali ei enää kelpaakaan Jumalan yltäkylläisen rakkauden vahvalle viinille. Tarvitaan moraali ja elämäntapa, joka ottaa lähimmäisen todesta. Kun Jumala on ensin rakastanut meitä meidän itsemme vuoksi, tulee meidänkin asettaa lähimmäinen etusijalle ja ottaa todesta hänen tarpeensa. Rakkaudessaan Jumala ottaa senkin luodakseen. Ei meistä ole leilintekijöiksi Jumalan rakkauden viinille. Mutta Jumala luo jatkuvasti uutta. Vähä vähältä vanha jää taakse ja uusi saa sijaa. Ellemme sitten pysähdy katsomaan itseämme ja toisiamme, ellemme sitten menetä rohkeuttamme ja takerru uudelleen vanhaan, mistä Paavali varoittaa. Jos niin käy, vapaus on mennyttä ja väljähtynyt viini seisoo taas keskenkasvuisen moraalin hauraissa leileissä.
Mikä meille ja lapsillemme olisi siis kaikkein tärkeintä. Alussa lukemieni säkeiden edellä Anja Porio vastaa tuohon kysymykseen pieni lapsi sylissään:
Mitä kertoisin sinulle elämästä
miten varustaisin sinut tulevaisuuteen
mitä opettaisin sinulle uskostani
Vain yhtä pyydän sinulta Jumala lapselleni yli kaiken
Sinulle Jumala minä annan lapseni sinusta lähteneen
Anna hänen kiintyä sinuun yhä lujemmin
löytää juurensa sinussa yhä syvemmin
saada voimansa sinusta yhä enemmin
kokea rakkautensa sinussa yhä lämpimämmin
luottaa ylösnousemukseen sinussa yhä rohkeammin.
Ja lopuksi hän rukoilee:
Hyvä Jumala, anna lapselleni elämänrohkeus,
suurempi kuin osaan edes pyytää.
Lähde lentoon, pieneni
Jumala siunatkoon sinua lapseni.