Radikaalia uudistumista varjonyrkkeilyn sijaan
Uusi ja vanha eivät sovi yhteen. Uusi rikkoo vanhan. Vanha on paikattava vanhalla. Uudet ajat vaativat uusia keinoja.
Mutta vanha viini on kuulemma parempaa. Ja tänä kerskakulutuksen aikana vanhan vaatteen paikkaaminen on ekoteko.
Jeesuksen vertaukset ovat radikaaleja. Ne menevät juurille, sitähän radikaali tarkoittaa, latinan sanasta radix, juuri. Siksi ne myös avautuvat moneen suuntaan. Me ihmiset olemme aina olleet ja yhä olemme pinnallisuuden kyllästämiä. Tarvitaan erityistä ponnistelua, havahtumista, joskus kovaakin ravistelua, että alamme nähdä pinnan alle, juurille. Profeetta Aamos se vasta radikaali olikin! Hän olisi sopinut hyvin seurakuntavaaliehdokkaaksi jollekin radikaalille uudistusmielisten listalle. Virsilaulu seis, ei juhlakokouksia, eikä harpun soittoa vaan oikeudenmukaisuutta!
Elämme uudistamisen suhteen hyvin ristiriitaista aikaa. Yhtäältä kaikkialla ympärillämme puhutaan uudistuksista, niitä toivotaan, niitä suunnitellaan, uudistumisen esteitä poistetaan. On sote-uudistus, seurakuntarakenteen uudistus ja vaikkapa yksityisen kopioinnin hyvitysmaksujärjestelmän uudistushanke. Kaikki totunnainen halutaan muuttaa, jopa niin innokkaasti, että luutuneiden asenteiden provosoivasta tuulettamisesta on tullut klisee. Organisaatiouudistukset tulevat työpaikalle lähes yhtä varmasti kuin joulu ja juhannus. Ja juuri siksi ihmiset ovat toisaalta kurkkuaan myöten täynnä uudistuksia. Sen sijaan, että uudistukset veisivät olennaisen ääreen, ne tuntuvat ulkokohtaisilta, pakotetuilta, uudistuksilta uudistamisen vuoksi. Väsymyksen ja epäluottamuksen kautta syntyy asenteellista vastarintaa kaikkea uudistamista kohtaan.
(1) Mutta jumalasuhteemme kannalta Jeesuksen viesti on täysin selkeä. Uusi viini uusiin leileihin! Mieli on syytä pitää joustavana. Kuihtunut ja parkkiintunut nahka ei pysty pitämään sisällään sitä poreilevaa ja pirskahtelevaa uutta juomaa, jota Jeesus tarjoaa. Tarvitaan joustavuutta, elastisuutta, kykyä katsoa avoimin mielin. Eräs professori varoitti kuulijoitaan sanomalla: ”Kun olet saavuttanut lopullisen johtopäätöksen, seuraa kuolema.” Lopulliset johtopäätökset ovat vaarallisia. Tieteessä olennaisinta on se, että jokainen johtopäätös ja tulos on voitava kyseenalaistaa.
Hengellisessä mielessä tällaisesta joustavasta, nuoresta mielestä on hyvin kaunis kuva Heprealaiskirjeen uskon luvussa: ”Uskon tähden siunasi kuoleva Jaakob Joosefin kummankin pojan ja rukoili sauvaansa vasten kumartuneena” (Hepr. 11:21). Kuoleva patriarkka tarttuu matkasauvaansa siunatessaan uuden sukupolven. Sauva muistuttaa matkalla olemisesta. Teille, joilla on 50 vuotta kulunut siitä, kun aloitte teologian opinnot, tämä on ehkä erityisen tärkeää. Teidän siunausta tarvitaan. Siunatkaa, rohkaiskaa, pitäkää oma matkasauva lähellä.
(2) Sellainen hengellinen joustavuus, joka säilyttää jatkuvan uteliaisuuden Jumalan suunnitelman etenemistä kohtaan, säilyttää myös toisen kristillisen hyveen, nimittäin ilon. Siitäkin Jeesus tässä puhuu, ikään kuin ohi mennen. Kun häneltä kysytään paastoamisesta, hän esittää vertauksen hääjuhlasta. Ei silloin paastota, silloin iloitaan. Jeesuksen seurassa ei tarvitse olla köyhä eikä kipee. Tämän ilon aistii aivan poikkeuksellisen selvästi silloin, kun se loistaa sellaisen ihmisen kasvoista, joka kaikilla inhimillisillä mittareilla on köyhä tai kipee. Ja sellaisista ihmisistä meillä on esimerkkejä omassa keskuudessamme.
Mutta niin kuin tiedämme, todellinen syvä ilo on aina yhteydessä murheeseen, se on surun jalostamaa. Syvään iloon liittyy taju menettämisestä, poissaolosta, erosta. ”Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat”, sanoi Jeesus. Siksi kristillinen kirkko ei ole luopunut paastosta, eikä Jeesus sitä olisi halunnutkaan. Syvä ilo Jeesuksen läsnäolosta ja Jumalan mielen mukainen murhe kulkevat käsi kädessä kristityn elämässä. Paastossa voi kokea iloa silloin, kun paaston syynä on syvä sisäinen kaipaus.
Jeesus kehottaa meitä siis pitämään mielemme joustavina, valmiina uuteen seikkailuun. Ja hän kutsuu meitä iloitsemaan kanssaan. Ja tässä tulen saarnani kolmanteen ja samalla viimeiseen kohtaan.
(3) Paavali ei aseta kolossalaiskirjeessa niinkään vastakkain uutta ja vanhaa, vaan varjon ja todellisuuden. ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis.”
Varjolla on kiinteä suhde siihen, mikä on todellista. Varjo on todellisuuden luoma. Varjo syntyy, kun jokin esine laitetaan valoon. Varjo ei ole itsessään mitään, mutta se voi kertoa paljon siitä, mikä on. Uskonnollisuuden ulkoiset muodot ovat varjoa. Kirkkoarkkitehtuuri on varjoa. Messujärjestys on varjoa. Virsilaulun poljento on varjoa. Nöyryyden harjoitukset ovat varjoa. Näyt ja ilmestykset, joita ihmisillä aivan kiistämättä joskus on, ovat varjoa.
Siksi kirkon uudistamisen tai yhteiskunnallisen elämän uudistamisen oman elämän uudistamisesta puhumattakaan ei pitäisi koskaan olla varjojen kanssa nyrkkeilyä ja ilmaan huitomista. Siihen väsyy nopeasti, koska mikään ei kuitenkaan todella muutu.
Uudistuminen on uudelleen löydettyä yhteyttä todellisuuteen. Tätä varten me olemme täällä. Siksi haluan päättää saarnani Paavalin sanoihin, jotka hän kirjoittaa Kolossan seurakunnalle juuri ennen äsken kuulemaamme kohtaa.
“Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana. – – [Kristuksessa] on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään, ja hänen yhteydessään myös te olette tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. – – Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista.” (Kol. 2:6-11).