Johanneksen mukaan seurakunnalla on kaksi selkeää merkkiä. Toinen on ykseys ja toinen rakkaus. Kummankin taustalla on Isän Jumalan ja Pojan Jeesuksen välinen suhde. Koska Isä ja Poika ovat yhtä, myös kristityt ovat yhtä. Koska Isä rakastaa Poikaa, myös kristityt rakastavat toisiaan.
Johanneksen mukaan seurakunta on yksittäisten uskovien kokoelma, jotka Isä on vetänyt puoleensa. Ei ole mitään seurakuntaa, joka olisi enemmän kuin uskovat. Pelastus on yksityisasia. Näiden yksittäisten kristittyjen ongelma on maailman pahuus heitä kohtaan, ei ihmisen oma pahuus.
Tieteellisessä tutkimuksessa laaditaan hypoteesi, jota sitten testataan ja tutkimustulos on joko tuon hypoteesin toteaminen todeksi tai, että asiat eivät ole niin. Tänään minä pidän hypoteesina näitä raamatuntutkijan ajatuksia, jotka ovat syntyneet tämän Johanneksen evankeliumin kohdan perusteella. Niitä ajattelin tutkailla tekemäni pyhiinvaelluksen, eli caminon, pohjalta. Onko siis niin kuin Johannes kertoo meille Jeesuksen puhuneen välittömästi sen jälkeen, kun kavaltaja Juudas oli lähtenyt.
Camino yksinään ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan. Caminolla ei tulla paremmaksi kristityksi. Caminolla ei ratkaista oman elämän kysymyksiä ja ongelmia. Mutta camino on yksi tapa elää todeksi kristillistä uskoa. Samalla tavalla kuin vaikkapa arjen eläminen täällä Hartolassa. Siksi minä voin vaelluskokemusten perusteella pohtia Johanneksen ajatuksia.
Camino on pohjimmiltaan syvällistä kristillisen uskon kokemista ja sen pohtimista tiedollisesti. Caminolla voi kohdata veljes- ja sisarusrakkautta. Caminolla voi kokea ykseyttä. Caminolla Isä voi vetää puoleensa. Caminolla voi ahdistaa maailma.
Ykseys
Joka päivä eri puolilta Espanjaa ja Ranskaa, joskus kauempaakin, lähtee monta sataa vaeltajaa kohti Santiago de Compostelaa. Suurin osa meistä ottaa ensimmäisen askeleen caminolla yksin. Me olemme sen varassa, että kohtaamme matkalla ihmisiä, joiden kanssa voimme jakaa matkaa yhdessä kävellen tai iltaisin kylissä tavaten. Matkan varrella yksinolo muuttuu yhdessä olemiseksi. Tuskin kukaan voi sanoa tai joutuu sanomaan kulkeneensa matkaa yksin. Matkan tekemisen yhteisyys näkyy pienissä tapahtumissa ja arkisissa kysymyksissä toisen jaksamisesta.
Istuin kaksi viikkoa sitten perillä Santiagossa ja katselin jatkuvaa pyhiinvaeltajien saapumista perille. Yksi asia näkyi ja kuului. Se kosketti. Harvassa oli se yksinäinen perille kävellyt vaeltaja, jota kukaan ei tervehtinyt halaten tai kättä toista vasten lyöden. Joko yhdessä tulijat halasivat toisiaan ja riemuitsivat tai jo perille päässeet ottivat iloisesti vastaan tulijat. Noissa kohtaamisissa ei näkynyt ja kuulunut Minä tein sen -ajatusta, vaan Me teimme sen -huuto.
Tärkeää ei ollut vain se, että minä olen päässyt perille, vaan että me pääsimme perille, matkalla toisensa kohdanneet caminoystävät olivat myös perillä. Minun omaa tunnettani tai näkemääni toisten tunnetta voi kuvata hyvin sanalla ykseys.
Rakkaus
Caminolla kukaan ei ollut velkaa kenellekään. Kuukauden aikana ei syntynyt palvelusten ja vastapalvelusten viidakkoa. Jos jollakulla oli tahto ja mahdollisuus auttaa toista, hän teki sen. Mutta avun saajalle ei syntynyt velvollisuutta alkaa miettiä miten hän voisi korvata saamansa avun. Silti siellä oli jatkuvasti apua tarjolla. Ei ollut ongelmaa, jonka kuultuaan joku ei olisi rientänyt auttamaan.
Amerikkalainen ystäväni Krishan käytti kaksi arvokasta vaelluspäivää auttaakseen sairastuneen caminoystävänsä asianmukaiseen hoitoon, vaikka he tuskin tunsivat toisiaan. Tuskin he enää sen jälkeen kohtasivat, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä olennaista oli avun saaminen toiselta silloin kun sitä tarvitsi.
Kun puhutaan rakkaudesta, joka on kristittyjen tuntomerkki, tuon rakkauden tulee perustua vapaaseen tahtoon auttaa toista, kun toinen apua tarvitsee.
Uskon yksityisyys
Camino päättyy kirkkoon. Useimmissa matkan varren kylissä ja kaupungeissa oli joka ilta messu ja sen yhteydessä pyhiinvaeltajien siunaaminen. Se oli niin vaellukseni alkamista edeltävänä iltana kuin Santiagoon saapumista edeltävänä iltana. Vain silloin kun siunaaminen tapahtui luostarin omassa kappelissa paikalla oli ainoastaan pyhiinvaeltajia. Aina muulloin me osallistuimme paikallisen seurakunnan yhteiseen messuun. Sen päätyttyä oli sitten pyhiinvaeltajien siunaaminen. Muutamaa kertaa lukuunottamatta menin kirkkoon yksin. Useimmiten taisin olla ainoa luterilainen messussa. Katolinen messu vietettiin espanjaksi. Minulla oli siis monesta syystä syytä ajatella olevani yksin.
Silti kokemukseni oli aivan päinvastainen. Messun kaava oli tuttu, lähellä olevat paikalliset halusivat aina toivottaa kätellen Herran rauhaa myös minulle. Minä tunsin olevani yksi tuon koolla olleen seurakunnan jäsen. Minun voimani pyhiinvaeltaa ei tullut vain siitä, että olin rukoillen yhteydessä Jumalaan. Paljon tärkeämpi oli seurakuntayhteyden kokemus ilta toisensa jälkeen. Ja ikään kuin painottaen tätä uskon yhteyttä kuulin Santiagon tuomiokirkossa kuoron laulavan laulua tutun pitkänperjantain virren Oi rakkain Jeesukseni sävelmällä. Uskoni ei missään tapauksessa ollut vain yksityistä. Me olimme seurakuntana yhdessä armahtavan Jumalan kasvojen edessä.
Caminokokemuksen perusteella totean siis Johanneksen olleen osittain oikeassa, mutta kokemukseni kertoo myös hänen olleen väärässä: ykseys ja rakkaus ovat seurakunnan tuntomerkkejä, mutta seurakuntana oleminen on keskeinen osa uskoa. Samalla tavalla voin helposti nähdä oman pahuuteni muita kohtaan olevan ongelmani, ei maailman pahuuden minua kohtaan.
Läpi pyhiinvaelluksen eri yhteyksissä korostui pyhiinvaelluksen jatkuvuus. Ei ole vain camino de Santiago, jonka me vaelsimme ja pääsimme perille. Santiagosta voi jatkaa kävelemällä vielä meren rantaan Finisterraan, maailman ääreen. Eikä camino pääty sinnekään. Me tiedämme, että maailma ei pääty mereen, vaan meren takana on aina jotakin. Camino de Santiagon jälkeen me jokainen jatkoimme joka päivä camino de la vidaa, elämän vaellusta, kuten jokainen meistä täällä kirkossa. Kunnes saavumme vuorollamme oman elämämme Finisterraan, jonka takana on taivaiden alku.