Galileassa, vain kymmenen kilometriä Nasaretista kaakkoon, on tänä päivänä Nén -niminen arabikylä. Sillä paikalla oli aikoinaan Nain’in kaupunki. Tämän sunnuntain evankeliumin, niin kuin monien muidenkin Raamatunkertomusten tapahtumat sijoittuvat kaupungin portille.
Uuden ajan kynnykselle saakka Euroopankin kaupunkeihin voitiin tulla vain portin kautta. Vain suurimmissa kaupungeissa oli monta porttia. Usein porttirakennukset olivat kaupungin tärkeimpiä julkisia rakennuksia. Niissä ei vain kerätty tullia vaan niissä käytiin oikeutta ja ratkaistiin riitakysymyksiä. Vielä tärkeämpiä portit olivat monimuotoisen elämän kohtauspaikkoina.
Ennen, niin kuin nykyäänkin, ihmiset ja elämä kaikkineen pyrkii lokeroitumaan. Jokaisella meillä on oma, rajoittunut kuvamme elämästä. Kuvamme on muotoutunut sen mukaan, missä me tavallisesti liikumme ja keitä näin ollen päivittäin tapaamme. Aikana, jolloin kaupungeissa oli ahtaat portit ja niistä kuljettiin läpi värikkäässä ihmistungoksessa, tuli jokaista kulkijaa vastaan koko elämän kirjo. Siinä kohtasivat toisensa eri ammattien harjoittajat, vapaat ja orjat, paikalliset ihmiset, maalta tulleet ja kaukaisten kulttuurien edustajat. Siinä kohtasivat nuoruus ja vanhuus, rikkaus ja köyhyys, hyvä maine ja huono, menestys ja vastoin-käymiset, terveys ja sairaus. Siinä kohtasivat toisensa yhä uudelleen myös elämä ja kuolema. Hautausmaat olivat yleensä lähellä kaupungin porttia juuri kaupungin muurin ulkopuolella. Itämaiseen tapaan äänekkäästi valittaen hautaussaattueet kulkivat portista läpi ihmistungok-sen kaupungista haudoille.
Ei ole ihme, että evankeliumeissa kohtaamme Jeesuksen usein juuri kaupunkien porteilla. Hän ei sulkeutunut vain omaan ystäväpiiriinsä tai vain oman kansanosansa joukkoon. Hänen tehtävänsä koski jokaista ihmistä, olipa tämän kansalaisuus, yhteiskunnallinen asema, elämäntilanteensa tai elämänosansa mikä hyvänsä. Aivan erityisesti Jeesus pysähtyi niiden kohdalle, jotka olivat tavalla tai toisella joutuneet ulkopuolisiksi, osattomiksi yhteisestä elämästä tai niiden kohdalle, joiden elämä oli särkynyt rikki ja joilla ei näyttänyt olevan tulevaisuutta.
Evankeliumissamme Nainin kaupungin portilla kohtaa toisensa kaksi saattuetta. Kaupungista on tulossa ulos ääneen itkevä hautaussaattue. Leskiäiti on menettänyt poikansa, ainoan turvansa. Itämaisessa yhteiskunnassa, jossa nainen ei ollut niin sanotusti oikeushenkilö, viimeisenkin sukulaismiehen menettäminen oli katastrofi. Ainoa toivo oli löytää ystävällinen mies, joka ottaisi onnettoman lesken palvelukseensa ja suojelukseensa. Vanhoilla naisilla ei juuri ollut tätäkään toivoa. Hautaussaattoa hallitsi siis tuska ja epätoivo. Toinen saattue oli tulossa kaupunkiin sisään. Sen saattueen edellä kulki hän, joka sanoo itsestään: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
Vastoinkäymiset ovat seurausta hänen omasta elämästään, virheistään, vääristä valinnoistaan. Juutalaisille, niin kuin kai ihmisillä yleensä, tämä oli luonnollinen ajatus. Siksi he usein kyselivätkin: ”Mitä minä olen tehnyt, kun minulle näin kävi?” , ”Onko Jumala minut hylännyt?”, ”Missä on hänen armonsa?” Eiväthän nämä kysymys ole vieraita meillekään? Suuren menetyksen hetkellä ne nousevat pintaan.
Jeesus tiesi hyvin, että kuolema on synnin palkka. Mutta hän tiesi myös sen, että se, niin kuin kärsimys yleensä, on ihmiskunnan yhteinen taakka. Ei kuolema eikä vastoinkäymiset ole merkki siitä, että joku olisi syntisempi toista. Eikä terveys ja menestys merkki siitä, että joku olisi toista enemmän Jumalan suosiossa. Se hyvä, mitä meille on annettu, kertoo vain sen, kuinka paljon Jumalan taloudenhoitajan vastuuta meille on uskottu. Ja se risti, mikä elämäämme on annettu, on sekin pala yhteistä taakkaa, jonka Jumala on uskonut kannettavaksemme hänen avullaan. Kumpaakaan, pahaa tai hyvää, vastoinkäymistä tai menestystä, yhteistä taakkaa tai yhteistä vastuuta, emme pysty oikein kantamaan ilman Kristuksen apua, ilman toivoa tai ilman rakkautta. Ne molemmat ovat Kristuksen lahjoja, kun hän tulee meitä vastaan, astuu sydämemme portista sisälle ja tuo tullessaan uskon, läsnäolonsa elämässämme.
Antaessaan ihmiselle uskon ja sen mukana toivon ja rakkauden, Jeesus riistää yhä uudelleen kuolemalta sen saaliin. Juuri niin hän teki kerran Nainin kaupungin portilla. Epätoivon ja tuhon tilalle astuu tulevaisuus ja toivo. Tämän ihmeen Jeesus tekee yhä uudelleen tänäkin päivänä. Hän tekee sen yhtä hyvin keskellä elämän sykettä kuin keskellä elämän huolia ja tuskaa, ja vielä kuoleman portilla. Vaikka kuolema hetkeksi saakin saaliikseen ruumiin, jää sielu saamatta, kun Kristus on kutsunut sen elämään yhteydessään.
Kristus kulkee siellä, missä hänelle on tilaa. Hän tahtoo kohdata koko elämän kirjon, niin kuin aikoinaan Galilean ja Juudean kaupunkien porteilla. Siksi hänen tahtonsa on, että hänen omansa ovat valmiita kohtaamaan ihmiset ihmisinä ja heidän hätänsä, olivatpa he keitä hyvänsä. Hän, joka kutsuu elävään toivoon Jumalan valtakunnassa, kutsuu myös aitoon rakkauteen tämän elämän keskellä.
Oman aikamme elämä on lokeroitunut. Voimme tietoisesti tai tiedostamatta valita, mitä kohtaamme ja mitä emme. Varsinkin sairauden ja kuoleman me olemme onnistuneet siirtämään sivuun elämän sykkeestämme. Kun se sitten osuu kohdalle koskettaen itseämme tai läheistämme, meille avautuu maailma, joka on koko ajan ollut vierellämme. Ja kovin pian taas olemme valmiit unohtamaan tuon maailman. Kristus on kuitenkin yhä kaupunkien ja elämän porteilla, siellä missä koko elämän kirjo kulkee ohi, menestys ja tappio, ilo ja murhe, elämä, sairaus ja kuolema. Siellä hän odottaa omiensakin viipyvän, jotta hän edelleen voisi riistää kuolemalta sen saaliin ja antaa epätoivon tilalle tulevaisuuden ja toivon.
Kristus kulkee tänäänkin keskellämme. Hän itse liikkuu kaupungin porteilla. Hän kohtaa elämän koko kirjon. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon, emme me. Siinä hän vain käyttää teitä meitä kaikkia, suunaan ja käsinään, elävän ruumiinsa toimivina jäseninä.