Vaikka adventin tekstien aiheet ovat hyvin erilaisia, niillä on kuitenkin eräänlainen yhteys: niissä puhutaan tavalla tai toisella Jeesuksen tulemisesta.
Ensimmäisenä adventtina saapuu hän, jonka tulemista kansa on odottanut pitkään, osa uskoo hänen olevan Messias, osa ei. Toisena adventtina katse kääntyy Jeesukseen Kristukseen, joka saapuu aikojen lopussa kunnian kuninkaana. Kolmantena adventtina Jeesus tulee kasteelle ja julkisen toimintansa alkuun ja lopuksi neljäntenä adventtina puheena on Jeesuksen tuleminen maailmaan ihmiseksi Marian kautta. Tämän toisen adventin teema, eli siis Kristuksen toinen tuleminen, on ollut esillä jo kirkkovuoden lopussa niin valvomisen sunnuntaina kuin tuomiosunnuntainakin. Jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä meitä kehotetaan olemaan valmiina tuota tulemista varten, vaikka emme tiedä eikä meille kerrota, milloin sen aika on. Vaikka asia on näinkin vahvasti esillä, tuntuu välillä siltä, että emme ehkä kiinnitä siihen ihan niin paljon huomiota, kuin voisimme. Vaikka Kristuksen toinen tuleminen ja silloin tapahtuva tuomio kuuluvat kristinuskon ytimeen, voi olla, että huomiomme on kiinnittynyt enemmän Kristuksen tuomaan pelastukseen ja syntien sovitukseen ja siihen, että kaikki tapahtuu puhtaasta armosta.
Alkuaikojen kristityt odottivat Jeesuksen hyvin pikaista palaamista ja sen myötä koittavan uuden ajan alkua, Paavalikin uskoi sen tapahtuvan omana elinaikanaan. Jeesuksen tulemisen odotus sävytti alkukristittyjen kaikkea olemista ja elämistä. Esimerkiksi teema on keskeisintä sisältöä Paavalin vanhimmassa kirjeessä eli hänen kirjeessään Tessalonikan seurakunnalle.
Mitä meidän tulisi sitten ajatella valmiina olemisesta ja siitä, että Kristuksen tullessa meidät kootaan hänen eteensä tutkittaviksi?
Raamattu puhuu toisaalta tekojemme esiin nostamisesta ja toisaalta uskon kautta tapahtuvasta pelastumisesta armon tähden. Näiden asioiden välillä vallitsee selvä jännite, ja jos olemme rehellisiä, se ei jätä meitä rauhaan. Jos kaikki on pelkkää armoa, meidän on pakko kysyä, mitä tapahtuu ihmisen vastuulle ja sille, että Jumalan tahtoa tulee noudattaa.. Tai toisin päin, jos alamme ajatella, että hyvät tekomme voivat meidät pelastaa, mihin katosi usko ja armo ja Jeesuksen tekojen merkitys. Ehkä on niin, että tämän jännityksen ei ole tarkoituskaan purkautua, vaan se kuuluu uskovan elämään ja siten haastaa häntä alituiseen painiin ja pohdintaan.
Tosiasia siis kuitenkin on, että tämän päivän evankeliumi ja monet muut lopunajan tapahtumista kertovat Raamatun kohdat korostavat ihmisen vastuullisuutta. Tähän verrattuna onkin aika erikoista, että Jeesuksen paluuseen vedoten on monin eri tavoin puolustettu varsin epäeettistä ja siten myös epäkristillistä elämäntapaa. Yksi tällainen epäkristillinen tapa suhtautua elämään on passiivisuus: eli sanotaan, että koska Jeesuksen paluu lopettaa tämän maailmanajan, ei maailmasta ja siinä elämisestä tarvitse välittää yhtään sen enempää kuin on aivan välttämätöntä. Maailma saa kulkea menojaan. Toinen epäkristillinen elämäntapa on sukua edelliselle. Sekin vetoaa maailmanajan loppumiseen ja toteaa, että sen vuoksi maailmaa voi surutta hyödyntää. Luontoa voi riistää ja ei-kristittyjä voi kohdella miten tahansa. Kaikkihan maallinenhan katoaa kuitenkin.
Evankeliumiteksti on kuitenkin yksiselitteinen. Jeesuksen paluuta odotellessa vaelluksen tulee olla nuhteetonta, ja sen tulee olla sitä koko ajan juuri siksi, että emme tiedä Jeesuksen toisen tulemisen ajankohtaa. Raamatun mukaan ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten me aikamme käytämme täällä maailmassa.
Palataanpa hetkiseksi takaisin kristinuskon alkuaikoihin. Tutkijat ovat paljonkin tutkineet, mikä sai aikaan sen, että kristinusko ei jäänyt joksikin vain vähän aikaa vaikuttaneeksi juutalaisuuden lahkoksi. Yksi merkittävimpiä seikkoja oli alkukristittyjen uudenlainen etiikka. Heidän elämäänsä sävytti vakavasti otettu käsky lähimmäisen rakastamisesta. He omaksuivat lähimmäisen rakkautta noudattaessaan monia ympäröivästä yhteiskunnasta poikkeavia toimintatapoja. Ensinnäkään he eivät vallinneen tavan mukaan jättäneet sairaita heitteille, vaan ottivat heidät hoiviinsa. Näin sairaat saivat takaisin ihmisarvon, jota heillä ei tuon ajan maailmassa muuten ollut. Kristityt eivät myöskään sallineet vastasyntyneiden lasten heitteillejättöä tai tappamista. Etenkin tyttölapsia oli tapana hylätä tai tappaa. Kristityt palauttivat arvon kaikelle elämälle. Kolmanneksi kristityt toivat voimaan toisenlaiset perhearvot. He korostivat perheen pään vastuuta ja velvollisuuksia aivan uudella tavalla verrattuna etenkin kreikkalaisen maailman tapaan, jossa miehet viettivät elämänsä julkisilla foorumeilla ja jättivät naiset ja lapset kotiin pärjäämään miten taitoivat. Naistenkin asema oli kristittyjen keskuudessa parempi kuin yhteiskunnassa muuten. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että nämä seikat edesauttoivat paljonkin sitä, että kristinusko jäi henkiin ja levisikin itse asiassa hyvin nopeasti ensimmäisten vuosisatojen aikana.
Entäs sitten me tämän päivän kristityt? Mikä on meidän missiomme? Vai onko meillä sellaista ollenkaan? Jääkö meidän huoleksemme vain huolehtia omasta uskostamme, vai voisiko tämäkin maailmanaika tarjota meille jotakin sellaista missiota, joka nousee vaatimuksesta toteuttaa Jumalan tahtoa elämässämme. Voisimmeko me löytää jotain, jonka avulla asettua jopa vallitsevia arvoja ja ajattelutapoja vastaan? Voisimmeko me löytää jotain sellaista missiota, joka voisi herättää mielenkiinnon kristinuskoa kohtaan ja saada ihmiset liittymään joukkoihin?
Adventin aika on paastonaikaa. Paastonaika on asetettu juuri siksi, että miettisimme omaa elintapaamme ja sitä, miten se rikkoo Jumalan tahtoa. Pohdintamme saattaa johtaa siihen, että joudumme muuttamaan elämäntapojamme ja luopumaan jostakin, mihin olemme tottuneet. Mutta eikö kristinuskon perusolemukseen kuulukin juuri muutos ja jopa perusteellinen sellainen. Kun Jeesus puhui muutoksesta, hän käytti sanaa ”metanoia”, ja se tarkoittaa nimenomaan täyskäännöstä. Ensin käännöstä Jumalan puoleen ja sen myötä muutosta elämässä.
Mielessäni pyörii yksi elämänalue, joka voisi tarjota meille kristityille tällaisen haasteen. Tuo alue on ympäristökysymykset ja iso kysymys koko maapallomme tulevaisuudesta.
Mielestäni on suuri synti, että ympäristöä kuormitetaan, kulutetaan ja heikennettään. On kuitenkin hyvin tavallista perustella esimerkiksi kulutustottumusten muuttamattomuutta sillä, että eivät minun, yhden pienen ihmisen valinnat kuitenkaan saa mitään aikaan. On yhteiskunnan asia hoitaa asiat, sanomme. On totta, että poliittiset päätökset voivat saada kerralla aikaan huomattavia muutoksia, mutta eikö sitä saa myös lukuisten ihmisten yksittäiset päätökset. Ja vielä merkittävämpää: eikö tämä maailma ole kokonaisuudessaan annettu meidän vastuullemme, siis myös kasvien ja eläinten ja jopa erilaisten bakteerien hyvinvointi. Jos me sysäämme vastuun pois itseltämme, me olemme kuin Adam ja Eva, jotka vain syyttelivät muita. Voisiko kulutustason laskeminen ja luontoa vaalivien valintojen lisääminen olla tämän päivän kristittyjen vastarintaa vallitsevia elämäntapoja ja yli tarpeen menevää kuluttamista kohtaan?
Liian vähän puhutaan siitäkin, että me omalla elämäntavallamme varastamme tulevilta sukupolvilta. Toimimalla niin, että jatkuvasti käytämme vuosittain enemmän kuin mihin maapallon resurssit riittävät, me jätämme kokonaan huomiotta ne, jotka ovat kaikkein vähäisimpiä eli heidät, jotka eivät ole vielä syntyneetkään? He ovat tässä ajassa näkymättömiä ja äänettömiä, mutta heidänkin tulisi voida ajallaan elää täällä. Ympäristökysymysten ottaminen tosissaan on pohjimmiltaan mitä hengellisin asia etenkin, jos otamme vakavasti sen, että maailma on Jumalan luoma ja, että se on annettu meille hoidettavaksi ja varjeltavaksi. Maailma ei ole meidän, vaan Jumalan ja me olemme vain taloudenhoitajia.
Täällä Kirkkonummellakin pastorina vaikuttanut teologian tohtori Panu Pihkala on tutkinut luomakunnan teologiaa. Hän on myös kirjoittanut ansiokkaan artikkelisarjan siitä, kuinka meidän on kristittyinä vaikea puhua ympäristöongelmista ja omasta vastuustamme niihin liittyvän syyllisyytemme vuoksi. Se on rakas taakka kannettavaksi. Mieluummin sen sysäisi syrjään kuin tarkastelisi ja käsittelisi sitä. Ja onhan se myös iso pala purtavaksi. Ei oikein tiedä, mistä aloittaa. Mutta – eikö meillä juuri siksi ole Jeesus Kristus, hän joka tuli ihmiseksi maailmaan pelastamaan meidät ja ottamaan taakkamme omakseen. Koska hän on Jumalan Poika, hänen tekonsa ulottuvat kaiken ajan ylle, myös tähän päivään ja myös huomisen syntiin. Juuri hänen takiaan meidän ei tarvitse nääntyä taakkamme alle, vaan ottaa asia esiin katuvaisina, ja sitten ryhtyä työstämään asiaa vastuullisuuden näkökulmasta. Vastuuseen on vaikea kasvaa, jos ei ensin ole saanut ehdotonta rakkautta. Sitä Jumala on meille osoittanut ja osoittaa Jeesuksessa Kristuksessa. Saamme hänen kauttaan ensin vastaanottaa armon ja uskon ilmaisina lahjoina. Niiden voimistamina voimme vastata Jumalalle omalla elämällämme. Nostin esiin vain yhden esimerkin ja vielä keskeneräisen sellaisen. Maailmassa on paljon sellaista työtä, johon meitä kutsutaan. Siihen työhön ryhtyminen kuuluu valveillaoloomme.