Juuri näinä päivinä arvuuttelemme talven saapumista. Näyttää siltä, että nyt se on tullut. Ohut lumikerros peittää jo metsät ja pellot. On vain ajan kysymys, milloin Kuolimokin saa kantavan jääpeitteen.
Me suomalaiset olemme orientoituneet vuodenaikojen mukaan. Vuosi ja vuodenajat toistuvat loputtomana kehänä. Mutta se, mistä tänään on puhe, ei toistu.
Mestarimme näet sanoo: Pysykää hereillä, laittautukaa täysiin pukimiin, olkaa valmiina! Isäntä saapuu häistä silloin, kun häntä vähiten odotetaan. Paluu on yllättävä, kertakaikkinen, koskaan toistumaton.
Tämä paluun ajatus sisältyy äsken lukemaani evankeliumikatkelmaan. Kertomuksella on taustansa. Nimittäin se, josta opetuslapset tulivat pääsiäisen jälkeen vakuuttuneiksi.
Pian sen jälkeen, kun Jeesus oli kohdannut väkivaltaisen kuolemansa, opetuslapset olivat tavanneet hänet ylösnousseena kuoleman voittajana. Kuolema ei ollutkaan tuhonnut häntä, vaan kohdatessaan hänet he saivat vakuuden Mestarinsa elämästä.
Nyt he ymmärsivät, että tuossa Nasaretin miehessä, jonka arvoitusta he olivat usein aprikoineet, oli Jumalan valtakunta tullut heidän keskelleen. Ja tästä he tekivät ainoan mahdollisen johtopäätöksen: Jeesus, heidän Mestarinsa, tulee kohta takaisin.
Tuo ”kohta” ei kylläkään tuolloin toteutunut, vaan se muuttui pysyväksi lähtövalmiudeksi. Lähtövalmius tarkoittaa valmiutta sitä hetkeä ajatellen, jolloin Jumalan lopullinen vallanotto toteutuu. Kyse on hengellisestä valveilla olosta, rukouksesta ja – armoon turvautumisesta.
Aiemmin tämä Luukkaan evankeliumin katkelma oli kirkkovuoden lähinnä viimeisen sunnuntain aiheena, mutta nyt se on siirretty adventinaikaan. Me elämme pienen paaston aikaa, odotuksen aikaa, joka päivän evankeliumissa tarkoittaa paitsi Kristuksen tulemista elämäämme myös historian viimeisiä hetkiä.
Ihmiselämä itsessään on hauras ja arvaamaton. Monesti olen ajatellut, miten elämän ja kuoleman välillä on kuin ohut seitti, jonka repeämiseen ei tarvita paljoakaan. Mutta se, mistä nyt on kyse,kysyy valmiutta, hereillä oloa ja uskoa.
Jeesushan sanoo: ”Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista”. Siis luvassa on yllätys, mutta ei mikään tavanomainen yllätys.
Monesti me kyllä yllätymme. Ja kun jotain pikkukivaa äkisti tapahtuu, hölmistymme ja ihmettelemme. Toisenlaisesta yllätyksestä on kuitenkin nyt puhe. Isäntä koputtaa ennalta arvaamattomasti oveen. Jos palvelijat ovat osanneet odottaneet hänen paluutaan, he kokevat suuren ilon. Mutta jos eivät ole, niin eivät he myöskään osaa hänen tulostaan iloita.
Kun Jeesus tästä puhuu, hän havainnollistaa omaa paluutaan. Voin kuvitella, että kertomuksen isännän tullessa yllättäen kotiin, ne, jotka eivät hänen tuloaan odottaneet, puolustautuvat: ”Kyllähän me olisimme odottaneet, jos olisimme tietäneet tarkan ajan”. Mutta ei, ajankohta on yllätys.
En lähde järkeilemään lopun viimeisiä hetkiä, siis Kristuksen takaisinpaluuta. Riittaa kun totean, että kyse on hengellisestä totuudesta, joka ei avaudu tavanomaisella tavalla.
Tähän viittasi jo vaikutusvaltainen saksalainen filosofi Immanuel Kant, joka eli 1700-luvulla. Hän teki tilaa uskolle korostaessaan, että Jumala ei avaudu ihmistiedon tutkittavaksi, vaan Jumalan me kohtaamme sydämessämme ja omassatunnossamme.
Sama ajatus on myös vanhassa Katekismuksessa, kun siinä sanotaan, että Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa ja – omassatunnossa.
On siis asioita, joihin meidän on turha etsiä järjen selvityksiä. Myös lopunaika, Kristuksen paluu ja Jumalan vallanotto, ovat uskon, ei järjen asioita. Mutta usko ei ole epämääräistä uskottelua, vaan elämistä sen lupauksen varassa, jonka Jumala sanassaan meille välittää.
Tästä seuraa se, mikä on yllättävää, aavistamatonta ja varoittamatonta. Ja tämä yllättävä liittyy Kristukseen.
Oikeastaan minun tulisi nyt pitää kaksi saarnaa. Toinen liittyisi tuomiosunnuntaihin, toinen tämänpäiväiseen. Nimittäin Jeesus avaa eteemme sekä tuomion että armon horisontit. Armon voimme tajuta vain tuomion synkkää taustaa vasten. Jos tuomio ahdistaa, niin armo saa meidät ymmälle.
Me tosin puhumme armosta ja kaipaamme sitä, mutta yhteiselämämme ei ole rakentunut armon varaan. Armo ei käy kaupanteossa, ei opintosuoritusten läpisaamisessa, ei liikennerikkomuksissä eikä oikeudesta tehdä laiskasti töitä.
Mutta vaikka arkinen elämä ei nojaudu armoon eikä armo kuulu suoritushakuiseen ajattelumme, niin silti me kaipaamme sitä. Me toivomme kukin kohdallamme, että tuo toinen ymmärtäisi minua ja että epäonnistuessani saisin osakseni armon.
Me tahdomme vapautta, hyväksymistä ja turvallisuutta, mutta ennen kaikkea ikävöimme armoa. Armon ikävä syntyy siitä, kun tuntee olevansa riittämätön Jumalalle tai kun ihmiset eivät hevin suo armoa toisilleen.
Mutta Jumala on armollinen, paljon armollisempi kuin me olemme toisillemme. Jeesuksessa Kristuksessa, hänen ristinkuolemassaan ja ylösnousemuksessaan, on armo tullut meille – ei ansiostamme, vaan Jumalan yllätyksenä ja lahjana.
Vanhassa suomalaisessa yhteiskunnassa synnintunto eli toisella tavalla vahvana kuin nykyisin. Tosin myös nykyisin ihmiset tuntevat syyllisyyttä, mutta eivät välttämättä synnintuntoa Jumalan edessä. Tai oikeammin: emmekö kaikesta huolimatta aavistele, että olemme kuin tyhjän tuomarinistuimen edessä tietämättä, kuka meidät oikein tuomitsee.
Tähän syyllisyyden taakkaan on Jumala antanut vastauksensa, ja vastaus on Kristus Herramme, jonka syntymäjuhlaa pian taas vietämme.
Kaikki on siis armoa. Mutta armo ei koske vain viimeisiä aikoja, vaan se on tarkoitettu jokapäiväiseen elämäämme, ihmissuhteisiimme ja Jumala-suhteeseemme.
Kun siis Jumala armahtaa, se on merkki siitä, että meidänkin tulisi olla armollisia toisillemme. Mutta ollaksemme Mestarimme seuraajia, meillä on vain yksi suunta: yhä syvenevä synnin ja armon tunto.
Millaisia olemmekaan, Jeesuksessa Kristuksessa olemme pelastetut – hänessä, joka avaa eteemme uuden todellisuuden, armon, sovinnon ja anteeksiannon maailman.