Rakkaat kristityt,
Evankeliumissa puhutaan ihmisestä, johon me yhdistimme itsemme jo synnintunnustuksessa: ”niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin…” Tuo nainen oli prostituoitu. Kukaan meistä ei ole surkeampi tapaus kuin joku toinen. Kristillinen uskomme on tasa-arvoa, joka perustuu ehdottomaan armoon. Armo on perin juurin hämmästyttävää ja suurta, se ei erottele ihmisiä lainkaan. Rakkauden suuruuden kanssa me kaikki kamppailemme, me vähättelemme ja vastustamme sitä, mutta mittelön rajuuden keskellä Jumala kirkastaa kasvonsa. Armo on Jaakobin painimme.
Jeesus poisti kaikki ihmisiä erottavat rajamuurit ehdottomalla anteeksiannollaan. Hänen armonsa häikäisi. Hyvyys ei ollutkaan periaate, jota kuului noudattaa ennen palkkion saamista. Ehtoa vailla olevia asioita on kuitenkin vaikea uskoa tosiksi. Kun Jeesus julisti syntiselle naiselle anteeksiannon, lähellä olevat kysyivät: ”Kuka tuo mies on?” Onko hän kenties huijari, ei oikea profeetta, vaan helppoheikki, joka halventaa armon jakamalla sitä noin vaan, jopa ohi Jumalan ja hänen vastaanottamisensa?
Siunaus, hyvä käänne, joka yllättää, tulee aina häneltä, jonka henkilöllisyys myös hämmästyttää. Armo tulee niin alas, että sitä on vaikea edes käsittää jumalalliseksi totuudeksi. Armo tulee persoonaksi, kasvoiksi, jotka kohdataan hämärien vaiheittemme keskellä. Samoin kuin Jeesuksen armoa kummastelevat pöytävieraat, kauan sitten Israelin kansan kantaisä Jaakob myös tiedusteli nimeä, mutta salaperäiseltä painikumppaniltaan. Tämä vastasi, ”Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?”, ja siunasi hänet.
Jos Jaakob, joka eli ennen ajanlaskun alkua, ei saanut tietää miehen nimeä, meille nykyään eläville se on itse asiassa ilmoitettu, etenkin meille kirkossa. Muuan mies on tosin nimettömänä kaikille ihmisille tuttu, tuttuakin tutumpi, jopa liiankin tuttu. Hän on kaikkina aikoina ollut Jumalan kasvot vaikeuden keskellä. Ihmiskunnan hämärissä öissä hän ei yleensä tappele, vaan päinvastoin, yksinäinen kulkija lääkitsee kirkkauden toivolla jokaisen sielun synkkyyttä. Mutta kun armo paljastaa itsensä voimassaan, siitä syttyy ankara kamppailu. Tuo mies, joka hyökkäsi paljastaakseen armonsa, on yllättävää kyllä, sama mies, joka armahti syntistä naista. Jos armo on aina sama, niin on armonkin lähde aina sama eikä aika sido häntä. Ehkä mielikuvituksellisiin aikamatkustarinoihin tutustuneille on helpompi ymmärtää tämä. Jos Kristus on Jumala ja Jumalan Poika, kuten uskomme opettaa, voi hän armonsa voimalla kulkea kaikissa ajoissa – yhtä lailla Vanhan testamentin tapahtumissa kuin nykyajassa.
Herra ei armahda pelkästään rikoksen uhreja, joiksi tämänkin ajan syntisiä naisia voi kutsua. Prostituoidut ovat usein ihmiskaupan uhreja. Kristus, Jumalamme, armahtaa myös rikoksen tekijöitä. Jaakob oli ihminen, joka vei esikoisoikeuden veljeltään huijauksella ja varasti petoksella appiukoltaan valtavan omaisuuden. Jopa se on vain jäävuoren huippua. Kuka voisi hyväksyä niin heikon johtajan, ettei hän pelkästään päästä joitakuita bisneshuijareita veräjästä, vaan esimerkiksi antaa hyvävelijärjestöjen anastaa valtaa itselleen moittimatta heitä ja sallii laupeudessaan terroristienkin jatkaa toimiaan? Jos moitimme Jumalaa, on muistettava samaan hengen vetoon: räikeät synnit eivät ole vain kaukaisia esimerkkejä vääryyksistä, jotka kuuluvat toisten niskoille. Onko tässä huoneessa ketään, joka ei olisi kokenut sisimmässään vihaa, toisen ihmisen väheksyntää, ahneutta, himoa, syvää välinpitämättömyyttä tai muuta vastaavaa? Asian laidan huomaa, tarvitsee vain tutkia itseään, niin kuin alkuvirressä veisasimme.
Siinä määrin kuin me olemme selvillä vesillä, armon laineilla, niin me rakastamme Jumalaa sydämestämme, kasvoista kasvoihin. Jumalahan on yksin täysin poikkeuksetta hyvä – kukaan muu ei ole tällainen, paitsi taivastoivon näkökulmasta. Jos kuitenkin yhteisen syntimme ja pimeyden tunnistaminen on meille vierasta, muuan mies, siis Herra, voi näyttää meille päinvastaiselta: öiseltä kauhulta. Ihminen, joka odottaa kaikkea hyvää toisilta ihmisiltä, on usein sellainen, joka on eniten pettynyt Jumalaan ja pitää häntä pahana. Samoin Jaakob kohtasi vaikeiden ihmissuhdekuvioidensa keskellä pahaisen jokiriivaajan, ei hyvää Jumalaa. Muinaisessa Lähi-Idässä uskottiin nimittäin joen varsilla esiintyviin piruihin. Jostain syystä Jaakob kuitenkin tajusi pyytää tältä käsittämättömältä hahmolta siunausta. Painin jälkeen Jaakob tajusi kohdanneensakin Luojan kasvoista kasvoihin. Kun omat asiamme ovat päin mäntyä, kuten Jaakobia sekä appi että veli vainosivat, on apu lähempänä kuin arvaammekaan, surkean olomme keskellä. Kuten Siionin virsi sanoo:
”Kun matkalla Jaakobin lailla
yön ankaran painia saan
ja sielu on uupunut taistelemaan,
niin silti se, toivoa vailla,
on siunattu voittamanaan.”
Jaakob oli vuosikausia kestäneen karkumatkansa alussa kohdannut unessa Herran, lohdullisena läsnäolona, mutta myös pelkoa tuntien. Se, mitä Jaakobille painin keskellä tapahtui, se siunaus, jonka hän sai, ei ollut enää vain unta, ei vain hänen omaa, sisäistä painiaan. Se, mitä meille kristityille nykyaikana tapahtuu, kun kohtaamme Herran armon, ei ole myöskään kuvitelmaa, ei vain tunnelmaaa. Kuin Jaakob, me kohtaamme kyllä johdattavia aavistuksia Jumalasta syvissä toiveissamme ja peloissa. Mutta näitäkin suurempaa on tämä: kun ääretön armo haavoittaa syntisen, silloin toivoton saa toivon, elämä tulee esiin ja todellisuus kirkastuu. Julistuksessa, kasteessa ja ehtoollisessa Kristuksen läsnäolo tulee ilmi, hän tulee ihmisen luihin ja ytimiin.
Se vaivamme, jota armo koskettaa, tämä tilamme, perisynniksi kutsuttu, ei ole vain pahoja tekoja – vaan paljon enemmän. Perisynti ei ole ulkonaista pahaa, vaan syvää erillisyyttä, ahdistusta sekä toivetta täydellisestä, hyvästä tulevaisuudesta ja riemukkaasta elämästä. Toiveidemme laki ajaa meitä kohti ahdinkoa, joka ei tyynny, ei saa tyydytystä. Siitä alkaa Jaakobin paini, synkän virran varrella, kuin Jaakob toivoi sovintoa kostoa aikovan veljensä Esaun kanssa. Jaakob, kahdentoista pojan isä, halusi monien mutkien kautta syntyneelle perheelleen tulevaisuuden. Hän sai sen. Siunauksen hänelle antoi Jeesus, nimetön mies, jonka ei pitänyt edes vielä olla olemassa.
Me tukeudumme syvää kunnioitusta, suorastaan pelkoa herättävään voimaan, joka tekee mitättömiksi ajan ja paikan rajat. Jaakob sai nimekseen ”Israel”, joka tarkoittaa: ”Jumala kamppailee.” Me kuulumme uskon perusteella Israelin sukukuntaan, sillä me kamppailemme Jumalan ja ihmisten kanssa ja voitamme. Hirveä, toivoton tilanne on Jumalan naamio. Niin kuin päivän psalmi sanoo: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.” Hyvyys on aina sama, koskeepa se Jaakobia, syntistä naista fariseuksen kodissa tai sinua. Kuten Paavali sanoo: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän armahtaisi kaikki.” Tässä on meidän varma toivomme.
Synti on olemassa sitä varten, että voisimme uskoa Jumalan hyvyyden olevan rajattoman. Muuan mies kuoli häpeällisellä teloituspuulla kaikkien meidän tähtemme, koko kokonaisuuden tähden. Rististä koituu ylistystä, kunniaa ja iloa – puhumattakaan tulevaisuuden siunauksista kaikille läheisillemme ja koko ihmiskunnalle. Älkäämme missään kohden surkutelko toistemme tai itsemme tilaa, vaan kamppailkaamme Jumalan armon kanssa. Armo on raju ja todesta otettava voima.