Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne?” Hätkähdyttävää olisi kuulla Jeesuksen suusta juuri nämä sanat. Mutta itse asiassa mehän juuri kuulimme Jeesuksen sanovan näin. Itse asiassa hän sanoo vielä näinkin: ”Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?” Totisesti hän on astunut alas tänne inhimillisyyteemme, sillä hän kuulostaa pelottavan inhimilliselle. Jeesuksen sanoista kuuluu ärtymys. Vai onko hän kyllästynyt, väsynyt?
Eikä Jeesuksen tunnetila lievene kohtakaan, sillä hän sanoo sairaan pojan isälle näin: ”Jos voit?” Ja kulmiaan kohotellen jatkaa: ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Jeesuksen vastaus kirvoittaa isän suuhun sanat, joiden pitäisi sopia jokaisen ihmisen suuhun: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Tämän pyhäpäivän aihe ”Rukous ja usko” kertoo meille sen, miten tärkeitä ja välttämättömiä sanoja juuri nämä ovat toisilleen. Rukous saa uskosta elintärkeää sisältöä ja suuntaa. Usko tarvitsee jatkuvasti rukouksen luottamusta: ”Uskoa vaikka meillä on vähän, kiitos Herra, kun tulet tähän”. Me olemme kyllä rukoilleet lisää voimia, lisää varoja, lisää taitoa jne. Mutta olemmeko rukoilleet lisää uskoa? Voisimme kai pyytää lisää uskon luottamusta, rohkeutta elää uskon varassa. Uskoa emme itse voi synnyttää tai vahvistaa. Se on Jumalan lahja ja teko. Jeesus sanoo: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” ( Joh. 6: 29) Moni on huolissaan uskon määrästä, vaikka jo vähäinen usko sisältää kaiken sen, mitä pelastuksemme kannalta tarvitaan. Sillä ainoastaan uskossa Kristus on läsnä ja kun hän kerran on läsnä, niin hän on kokonaan, ei vain joltain osin. Vaarallista olisi ajatella, että uskoa pitäisi olla tietyn verran, että Jeesus siihen mahtuisi.
Tämä paastonajan matka muistuttaa meitä siitä kärsimysten tiestä, jota Jeesus kulkee kohti Jerusalemia ja kuolemaansa. Tällä tiellä Jeesus ojentaa auttavan kätensä kaikille, jotka pyytävät häneltä apua. Näille kaikille ihmisille Jeesus on yhtä kuin vihoviimeinen mahdollisuus ja oljenkorsi. Mutta huomaa, millä sanoin avunpyyntö esitetään Jeesukselle. ”Herra, armahda!” – huuto kajahtaa, kun kuullaan Jeesuksen olevan tulossa. Jeesus kohtaa kaiken maailman kärsimyksen koko voimallaan. Veikeää muuten on tämä suomenkieli. Se, mitä juuri sanoin, voi tarkoittaa: Kaikille sairaille, kärsiville ja apua tarvitseville, kaikille heikoille hän itse tulee voimaksi. Se voi tarkoittaa myös ristin ahdistusta. Jeesus kohtaa suoranaisen pahan kaikessa järkyttävässä voimassaan. Se aivan kaadetaan hänen päälleen. Se eli pahan voima ei ole nytkään kaukana, tuolla jossain, vaan aivan lähellä, ettei vain liian lähellä: ”Tein väärin, sinut tuomittiin ja vaivuit ristin alle. Tein väärin, sinut rangaistiin ja vietiin Golgatalle. Teen väärin aina uudestaan, vaan, Kristus, kuljit kuolemaan. Se uhri aina riittää.” (Vk. 62: 9)
Ei Jeesus voine olla ainakaan loppuun asti kyllästynyt meihin, seuraajiinsa. Ehkäpä hän kärjistää puhetapaansa meitä herätelläkseen, sillä mihin me joutuisimme, jos hän todella kääntäisi meille selkänsä. Ehkäpä Jeesus ajattelee, että milloinkahan nämä Isäni luodut alkaisivat käsittää, että uskon mahdollisuudet ovat Jumalan mahdollisuuksia, jotka eivät rajoja tunne, eivätkä mitään ihmisen omia mahdottomuuksia. Jeesus puhuu apostoleilleen aivan kuin näiltä olisivat toisinaan perusasiatkin hukassa. ”Miten?”, opetuslapset kysyvät. ”Rukouksella”, vastaa Jeesus.
Moni nykyihminen tunnustaa olevansa vaikeuksissa uskontunnustuksen kanssa. Ongelma johtuu siitä, että tämä valistusaikojen jälkeinen maailma korostaa niin kovin paljon järkeä, jolta kuitenkin usein unohtuu perin yksinkertainen tosiasia: ”Kaiken olen viisauden avulla koetellut. Minä sanoin: ”Tahdon tulla viisaaksi.” Mutta viisaus pysytteli tavoittamattomissa. Kaukana on kaiken sisin olemus, syvällä, syvällä – kuka voi sen löytää?” (Saarn. 7:23–24) Luemme Katekismuksesta: ”Uskontunnustuksessa on lyhyesti sanottu, mitä Jumala antaa meille ja mitä hän tekee hyväksemme. Uskontunnustus on Jumalan hyvien tekojen ylistys. Samalla kun pyydämme uskoa itsellemme, kiitämme Jumalaa hänen rajattomasta rakkaudestaan. Uskossa otamme vastaan Jumalan lahjat ja turvaamme häneen, pidämme hänen lupauksiaan tosina ja uskallamme heittäytyä niiden varaan. Kirkon yhteinen usko tukee meitä myös silloin, kun oma usko horjuu.” Uskontunnustus on ennen kaikkea rukousta, auta minua, auta meitä uskomaan.
Evankeliumikirjassa tämän pyhäpäivän sanoma kiteytetään näin: ”Jeesus taisteli pimeyden valtoja vastaan myös parantamalla sairaita ja antamalla synnit anteeksi. Tähän toimintaan liittyivät rukous ja usko.” Jeesus ei karta sairaan sijaa. Sairaus ei siis milloinkaan ole rangaistus omista tai edesmenneiden synneistä, mutta kärsimys on yhä enemmän se, mikä johtaa ihmisiä etsimään Jumalan kasvoja, ihmisiä, jotka ovat unohtaneet, että kaikki hyväkin tulee ylhäältä. Tähän ymmärrykseen voivat johtaa vain juuri rukous ja usko. Martti Lutherin Isosta Katekismuksesta luemme: ”On siis ensisijaisen tärkeää painottaa sitä, että kaikkien rukoustemme on perustuttava kuuliaisuuteen, joka kohdistuu Jumalaan. Siihen niiden on nojattava ja jätettävä oma henkilömme vaille huomiota, olimme sitten hurskaita tai syntisiä, arvollisia tai arvottomia.” Rukous ja usko kohdistuvat kumpikin Pyhään Kolminaisuuteen, jota Isossa Katekismuksessa selitetään näin sanoen: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.”