”Kuule, rukoilisitko sinä minun puolestani, kun sinulla tuntuu olevan suhteita tuonne ylöspäin.” Oletko koskaan kuullut tämäntapaisen pyynnön? Minä olen, silloin tällöin. Ja olen tainnut vastata tähän tapaan: ”Rukoilen kyllä, mutta voimme tehdä sen molemmat, sillä yhtä lailla meidän kummankin rukous kuullaan.” Rukoukseen tarvitaan oikeastaan vain kaksi asiaa: Tarvitaan hätä ja huoli taikka kiitos ja sille oikea osoite. Sen verran meitä on neuvottu käyttämään suhteita, että saamme esittää pyyntömme Jeesuksen nimissä.
Entä oletko kuullut tätä? ”Tiedäthän, etten minä ole mikään uskovainen, ihan vain tällainen tavallinen syntinen, mutta Jumalan armoon luotan. Ilman sitä minulla ei olisi toivoa eikä elämässä mieltä. Ilman sitä olisin hukassa.” Antti Eskola kutsuu tätä uskoa yksinkertaiseksi uskoksi. Hän sanoo, että sellaista uskoa tässä Suomen kansassa on paljon. Hän pyytää, että emme kirkossa mitätöisi yksinkertaista uskoa, vaan tukisimme sitä, koska sitä ihmiset odottavat. Tänään on uskon ja rukouksen sunnuntai. Päivän evankeliumi opettaa meille uskoa ja rukousta, oikeutta yksinkertaiseen uskoon ja jokamiehenoikeutta rukoilla.
Viime kesänä käydyssä Libanonin sodassa pommitettiin ankarasti paitsi Beirutin eteläisiä kaupunginosia myös kahta eteläisen Libaninin satamakaupunkia Souria ja Saidaa. Noissa kolmessa kaupungissa on palestiinalaisten pakolaisleireistä pysyviksi kaupunginosiksi muodostuneita, ahtaasti asuttuja alueita, joita pommit erityisesti moukaroivat. Sour ja Saida ovat muinaiset Tyyros ja Siidon. Jeesuksen aikana nuo foinikialaisten perustamat kaupungit olivat kansainvälisiä kaupan keskuksia. Galileasta sinne oli vain parin päivän kävelymatka, paljon lyhempi kuin esimerkiksi Jerusalemiin. Yhteydet olivat vilkkaat, elettiinhän rauhan aikaa Rooman suuressa valtakunnassa. Galilea oli siis noiden pakanakaupunkien vaikutuspiirissä. Siksi hurskaat jerusalemilaiset kutsuivatkin Jeesuksen kotimaakuntaa pakanain Galileaksi.
Mitä asiaa Jeesuksella opetuslapsineen oli tuolla kanaanilaisten ja muiden pakanoiden alueella? Jospa Jeesus halusi näyttää tuleville ihmisten kalastajille jo etukäteen vähän suurempia kalavesiä. Tai jospa Jeesus halusi hiukan levähtää ja hävitä hetkeksi sivuun tutuista maisemista, missä kaikki tunsivat hänet ja tungeksivat hänen ympärillään. Jos näin oli, vetäytyminen hiljaisuuteen onnistui yhtä huonosti, niin kuin joskus muulloinkin. Eikös vain ollut sana Jeesuksen väkevistä tunnusteoista kiirinyt jo tännekin.
Joukon kantaan takertuu sinnikäs nainen. Hän on paikallisia kanaanilaisia. Silti hän osaa kutsua Jeesusta messiaan nimellä Daavidin pojaksi ja rukoilla häntä auttamaan tytärtään. Tytär on mieleltään sairas. Ajan tavan mukaan kanaanilainen äiti arvelee pahan hengen riivaavan häntä pahoin. Tarkemmin emme tiedä, mutta voimme aavistaa, että tytön sairaus oli ainakin yksinäiselle äidille katastrofi. Jos oli yksinäisen naisen osa muutoinkin suojaton ja vaikea, oli sitä moninkertaisesti sairaan tytön elättäminen, vieläpä yhteiskunnassa, jossa etenkin mielen sairaus oli hirveä häpeä ja uhka, jota ihmiset karttelivat ja ajoivat vihoissaan loitommaksi.
Jeesuksen käytös saattaa tuntua meistä oudolta. Aluksi hän ei ole kuulevinaan naisen epätoivoisia hätähuutoja. Opetuslapset eivät tunne sääliä vaan ovat kiusaantuneita, kun nainen ei tunnu lopettavan ollenkaan. Sitten Jeesus sanoo jotain, joka tuntuu meistä töykeältä. Tosiasiassa Jeesus tekee juutalaiseksi mieheksi radikaalin teon. Hän alkaa julkisen keskustelun naisen kanssa, joka on kaiken lisäksi pakana. Jeesus viittaa sanoillaan siihen korkeaan muurin, joka jo silloin oli juutalaisten ja heidän naapuriensa välillä. ”Minut on lähetetty vain Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” ”Ei ole oikein ottaa leipää ja heittää sitä koiranpenikoille.” Mutta edes tämä juutalaisten ja pakanoiden välinen muuri ei pysäytä naista. ”Olkoon, hän ajattelee, olen vain koira, mutta syöväthän koiranpenikatkin niitä muruja, joita heidän herransa pöydältä putoilee.” Nyt Jeesus pysähtyy, kääntyy naiseen päin ja ylistää hänen uskoaan: ”Suuri on sinun uskosi. Tapahtukoon, niin kuin tahdot.” Ja tyttö parani.
Millainen oikeastaan oli naisen suuri usko? Juutalaisten lainopettajien tai edes opetuslasten mielessä siinä tuskin oli mitään erityisen jaloa. Eihän nainen laista varmaan mitään tiennyt, tuskin kovin paljon siitäkään, mitä Jeesus oli opettanut. Elämänmuutoksesta ja puhtaasta elämästä ei ollut mitään näyttöä. Kyse oli yksinkertaisesta uskosta. Kanaanilaisen naisen usko oli yksinkertaisesti uskoa siihen, että Jeesus armahtaa. Hänen uskonsa oli uskallusta, rohkeutta. Heprealaiskirjeen sanoin se oli sen näkemistä mitä ei näkynyt. Se oli toivon näkemistä yli juutalaisten ja pakanoiden, puhtaiden ja epäpuhtaiden, jumalanlasten ja tämän maailman koiranpenikoiden välille rakennetun hirvittävän korkean muurin. Nainen rohkeni toivoa, kun muutakaan toivoa ei ollut. Hän näki sen, mitä toivoi, ojentaitui sitä kohti eikä siitä hellittänyt. Hän ojentautui pelastusta kohti välittämättä siitä, mitä hänen omat maanmiehensä ajattelivat. Hän ojentautui sitä kohti välittämättä, mitä Jeesuksen lähipiiri siitä ajatteli. Edes Jeesuksen vaikeneminen tai estely eivät saaneet häntä hellittämään.
Tätä yksinkertaista uskoa ja tätä rukouksen jokamiehenoikeutta Jeesus opettaa meille kanaanilaisen naisen kautta. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri tällainen usko kristittyjen kesken mitätöidään. Kuinka usein sitä väheksytään ja se yritetään lannistaa? Herramme itse opettaa meitä päinvastoin rohkaisemaan ja pyytämään rohkeutta tällaiseen uskoon. Se on uskoa, joka siirtää vuoria, muuttaa mahdottoman mahdolliseksi, murtaa muurit ja avaa tien perille asti.