2. sunnuntai helluntaista, Luuk. 12: 13-21, Tuomo Lindgren

Tuomo Lindgren
Harjavalta

Päivän evankeliumi lähtee liikkeelle tilanteesta, mikä on ollut kautta historian tuottanut päänvaivaa ihmisille: Perinnön jakaminen. Mitä tapahtuu sille omaisuudelle, jonka olemme koonneet, kun meistä aika jättää? Se jaetaan lasten kanssa eli perillisten kesken. Jos on vain yksi lapsi jako on helppo. Jos lapsia on useampia, kuten yleensä on, jako tulee haasteellisemmaksi ja varsinkin jos on kiinteää omaisuutta. Mitä enemmän omaisuutta on, sitä vaikeampaa sen jakaminen myös näyttää olevan. Sitä se on ollut myös Jeesuksen aikana. Lähes jokainen tietää tapauksia lähipiirissään tai peräti omassa kokemuksessaan, jossa perinnön jakaminen on ollut vaikeaa joskus katkeraa.

Raamatun maailmassa vanhin pojista sai yleensä puolet omaisuudesta, tyttäret eivät perineet mitään. He saivat aikanaan myötäjäiset, kun menivät avioliittoon ja liittyivät miehensä sukuun. Nuoremmat pojat saivat selvästi pienemmän osuuden perinnöstä. Tämä johtuu siitä, että vanhin pojista joutui myös huolehtimaan siitä väestä, joka jäi tilalle hänen huollettavakseen – äidistään ja nuoremmista sisaruksistaan.

Evankeliumin kuvaamassa tilanteessa Jeesuksen auktoriteettiin vedottiin, jotta hän edesauttaisi perintöriidassa. Juutalaisilla perillisyys ylipäätään oli heidän uskontonsa keskiössä. Miettikääpä vain kuinka paljon Raamatussa on sukuluetteloita – sukuselvityksissä perilliset luetellaan. On hyvä myös muistaa se, että Jumala lupasi Aabrahamille, että hänen jälkelisensä saavat perintömaan sukupolvesta sukupolveen.

Herra sanoi Abramille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan… Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: ”Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan.” 1 Moos 12:1, 7.

Jumala uudisti tämän lupauksen niin Aabrahamille kuin hänen pojilleen useasti.

Minä annan sinulle ja jälkeläisillesi pysyväksi perintömaaksi koko Kanaaninmaan, jossa nyt asut muukalaisena, ja minä olen myös sinun jälkeläistesi Jumala.” 1 Moos 17

Jopa Mooseksen laissa mainitaan asia. Se on koko lain taustalla. Israelilaiset vapautettiin Egyptistä ja Jumala johdatti heidät siihen maahan, joka jo Aabrahamille luvattiin. Neljäs käsky sanoo sen selvästi. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra sinun Jumalasi sinulle antaa.

Perintömaa oli äärettömän tärkeä. Siinä tuli näkyväksi Jumalan lupaus ja siunaus heidän kohdallaan. He hoisivat sitä maata, jonka Jumala oli heille antanut.

Varsinaisessa evankeliumin kohdassa perheen pää oli kuollut ja oli aika jakaa niin maa kuin muu omaisuus poikien kesken. Toisinaan kävi niin, että maaomaisuus oli sen verran pieni, että sitä ei oikein kannattanut enää pilkkoa pienemmäksi, siksi pojat saattoivat jättivät sen jakamatta ja hoisivat sitä yhdessä. Tässä ehkä oli kyse vastaavasta tilanteesta. Vanhempi pojista ei halunnut, että tila tulee entistä pienemmäksi, mutta nuorempi pojista halusi, että jako tapahtuu. Tilanne oli vaikea ja mies kääntyi asiassa Jeesuksen puoleen, jolla oli vaikutusvaltaa.

Perinnöstä tunnetusti saadaan aikaan suurimmat mahdolliset riidat ja sisarusten välit saattavat rikkoutua siinä lopullisesti. Voimakkaat tunteen nousevat pintaan, ne mitkä ovat olleet kätkettyinä pinnan alla toisen vanhemmista vielä eläessä. Lapsuudessa koettu epäoikeudenmukaisuus, suositummuusasema, sisaruskateus: kuka saa omakseen tärkeät muistoesineet, perheraamatun, tietyt valokuvat ja piirongin, taulut, taskukellon. Perinnön jakamisessa selvitellään usein menneisyyttä ja keskinäisiä suhteita.

Jeesus ei halunnut olla veljesten perinnön selvittäjä. Jeesus varoittaa ensimmäiseksi ahneudesta ja sitten kertoo tarinan rikkaasta miehestä, jolla asiat sujuivat taloudellisesti todella hyvin.

Hän tuli entistä rikkaammaksi. Niin rikkaaksi, että hänen varastonsa pullistelivat. Hän oli saanut niin paljon satoa, että ne eivät mahtuneet hänen varastoihinsa. Hänellä oli tällainen positiivinen ongelma. Niinpä hän rakentaa isomman varaston ja kerää omaisuutensa ja satonsa sinne voidakseen sitten nauttia elämästä.

Luultavasti lähes jokainen haluaisi olla varakas hänen laillaan. Niin rikas, että ei olisi huolen häivää. Ainoa murhe, mihin niitä rahoja sijoittaisi, että saisi niistä entistä suuremman tuoton. Haluamme nauttia elämästä hänen tavallaan.

Äkkiseltään luettuna evankeliumin mies ei vaikuta ollenkaan paheksuttavalta. Hän toimii järkevästi. Mikä tässä on paheksuttavaa? Oliko evankelilumin miehellä liikaa rahaa, hamusiko hän epärehellisellä toiminnallaan muiden omaisuutta. Ei, vaan hän on saanut kasaan omaisuuden omalla ahkeruudellaan ja työllään. Evankeliumi ei kiinnitä huomiotamme yhdeksänteen käskyyn, jossa himoitsemme toisen taloa ja omaisuutta ja yritämme keplotella sen omaksemme.

Liikumme evankeliumissa ensimmäisen käskyn alueella. Minä olen Herra sinun Jumalasi, sinulla ei saa olla muita Jumalia. Meillä on kiusaus päästää raha ja omaisuus ensimmäiselle paikalle elämässämme – jolloin mammona syrjäyttää Jumalan. Tätä meidän on jatkuvasti vartioitava sielussamme. Kun Jeesus sanoo karttakaa ahneutta, evankeliumi käyttää siinä sanaa fylassoo, sana merkitsee samaa kuin: olkaa varuillanne vihollista varten. Vihollinen tässä yhteydessä on epäjumala mammona, joka haluaa tulla sydämen valtaistuimelle. Vartioikaa sieluanne ahneudelta. Tuntekaa itsenne, tunnistakaa vihollinen ja vaaratilanteet.
Omaisuutta on siunaantunut hänelle – mutta tämä siunaus muuttui hänelle kiroukseksi, kun hän on kiinnittänyt siihen sydämensä. Hän on unohtanut Jumalan ja ajatteli vain omaisuuttaan – jonka varaan todellista turvaa ei kuitenkaan voi rakentaa. Tämä sama epäterve asenne voi olla niin rikkaan kuin köyhän ongelma. Epäilemättä se koskee aikaamme enemmän kuin koskaan ennen. Taloudellliset arvot ovat syrjäyttämässä kaikkea muuta. Kaikkea mitataan rahalla. Mutta yhtä vähän tänään kuin ennenkään ihmisen turva on rahassa.

Eräältä rikkaan miehen leskeltä kysyttiin kerran, paljonko puoliso jätti hänelle perinnöksi. Yksiselitteinen vastaus kuului: Kaiken. – Lesken vastaus tiivistää oleellisen. Vainaja ei vienyt mennessään mitään. Kukaan meistä muistakaan ei pysty viemään mitään mennessään. Maallinen rikkaus ei ole pysyvää. Omaisuus ei tuo lopullista turvaa, ei sitä turvaa, mikä tarvitaan iäisyyden portilla. Meillä on oltava silloin toisenlainen perintö, sellainen mikä säilyy.

TÄRKEIN PERINTÖ on se, mikä tulee Jumalan lapsena. Silloin me olemme Kristuksen, Jumalan Pojan kanssaperillisiä. Maalllisen perinnön ahnehtimisen sijaan on hyvä ajatella myös sitä, onko minulla sitä perintöä, josta oikeasti on hyötyä. – Uusi liitto ei ole sidoksissa enää Kanaanin maahan. Jumalan valtakuntaa ei peritä maakaistaleena, mikä siirtyy sukupolvelta toiselle.

Sinut on kasteessa otettu Jumalan lapseksi. Sinäkin olet perillinen. Sinulla on taivaassa perintö. Älä missään nimessä vaihda sitä perintöä katoavaan perintöön etsimällä pelastusta rahasta tai maallisista aarteista. Tuo taivaallinen perintöoikeus säilyy, kun Jumala saa olla Jumalamme ja sydämemme hallitsija.

Sinä saat rauhassa omistaa talosi, peltosi ja kultasi, mutta älä anna kullan, hopean tai talon ja pellon omistaa sinua. Jumala omistaa sinut ja hänessä sinä omistat taivaan valtakunnan. Se on ainoa kestävä perintö, mikä säilyy.