2. sunnuntai helluntaista, Luuk. 16: 19-31, Martti Vaahtoranta

1.
Tämän päivän evankeliumista en mielelläni saarnaisi. Se on niitä Raamatun paikkoja, jotka tulevat rajusti kohti ja heittävät miehen maahan. Mutta makaako mies silloin Abrahamin helmassa vai helvetin liekkien nuoltavana?
Tarkoitan itseäni. Olen Jeesuksen vertauksen rikas mies. Olen ollut sitä omissa silmissäni viimeistään siitä asti, kun Biafrassa sodittiin. Muistatko vielä? Varmasti muistat, jos olet kanssani ikäpolvea, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluivat kuvat Afrikassa nälkään kuolevista lapsista.
Olin itse silloin huolettoman lapsuuden ja raskaan nuoruuden rajalla. Jumalan laki, joka ei kansakoulupoikana minua pahemmin huolettanut, kävi hirveällä voimalla kimppuuni. Aloin silloin kaiken muun ohella myös tiedostaa kuuluvani monella tavalla etuoikeutettujen ihmisten pieneen joukkoon jopa täällä Suomessa, mutta varsinkin maailmanlaajuisesti. Ja syylliseksi minä silloin itseni tunsin myös Biafran lasten hätään, vaikka omille lapsilleni olisin vastaavassa tilanteessa selittänyt asian toisin.
2.
Enhän minä, opettajaperheen poika, edes tiennyt, mitä oli nälkä. Lihavuudesta minä kärsin, en aliravitsemuksesta. Oli minulla tietysti tavallinen kasvavan pojan kurniva vatsa, kun oli koko päivä soudettu ja seilattu ja uitu ja tehty ehkä vähän myös jotakin ruumiillista työtä, joka kuului pakolliseen ohjelmaan ainakin silloin tällöin. Nälkä, joka ei päättynytkään tyytyväiseen kylläisyyteen äidin erinomaisen ruokapöydän ääressä, oli minulle kuitenkin täysin tuntematon asia.
Tosin kyllä meillä tunnettiin sananparsi ”jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä”. Sitä myös sovellettiin käytäntöön. Vanhempani olivat kokeneet pula-ajan, ja elimme sen mukaisesti.
Eikä meillä suinkaan ollut varaa kaikkeen mahdolliseen. Elettiin jämttisti ja välillä nuukastikin. Mutta kaikesta siitä huolimatta tiesin vallan hyvin, mitä oli elää ”ilossa”, vaikkei nyt sentään ”loisteliaasti” olisi jokaista päivää vietetty.
Sillä minulla oli kaikkea, todella kaikkea, mitä saatoin toivoa: hyvä koti ja perhe, ruokaa enemmän, kuin olisin tarvinnut, kunnon vaatteet, yltäkylläinen joulu, vanhempien pitkä kesäloma, suvet rannassa ja merellä, välillä töitä tehden, mutta myös suunnattomasti saaristosta ja pitkistä paattireissuista iloiten. Minulla oli myös mahdollisuus harrastaa, lukea kirjoja, oppia seilaamaan ja saada hyvää soitonopetusta. Enkä edes osannut kiittää siitä, että sain rajoituksetta käydä koulua ja opiskella kahdessa korkeakoulussa ja jatkaa sillä tiellä aina tohtorin tutkintoon asti.
3.
Enkä minä tässä tilanteessani yksin ollut, vaikka saatoin kuulua kaikkein onnekkaimpien joukkoon myös Suomessa. Joku muukin meistä esimerkiksi joutunee sanomaan tavallani, että ellen olisi saanut syntyä sodankin jälkeen hyvinvoivaan Eurooppaan ja modernin lääketieteen siunausten piiriin, olisin luultavasti kuollut jo alle kaksivuotiaana tai suorastaan syntynyt kuolleena.
Mutta siinäkin olin erityisen etuoikeutettu, että myös lääkärillä käynnit olivat minulle pelkkää hupia. Meitä lapsia näet hoiti kummisetäni. Lääkärireissu tarkoitti samalla serkkujen tapaamista, ja se oli tietysti kivaa.
4.
Mutta sitten olivat ne Biafran lapset. Olivat nälkään kuolevat afrikkalaiset. Oli myös Raamatun kertomus, Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.
Ja minä olin se kertomuksen rikas mies. Olin ehdottomasti ja taidan olla yhä vielä. En ehkä omasta mielestäni vietä jokaista päivääni ilossa ja loisteliaasti. Lapsena nälkään kuollut biafralainen voi kuitenkin olla asiasta toista mieltä. Ja ehkä hän on oikeassa.
5.
Mutta se on kyllä myös totta, etten asunut Jeesuksen ajan Israelissa. Niinpä kysymme, kuka siellä ja silloin oli vertauksen rikas mies? Professori Jukka Thurén avaa kertomusta näin:
Sepforiksesta, köyhän Nasaretin upeasta naapurikaupungista, arkeologit kaivavat parastaikaa esiin yhä uusia kalliita mosaiikkilattioita, jotka ovat Jeesuksen aikoihin kaunistaneet rikkaiden miesten taloja. Joosef ja Jeesus ovat käyneet niitä rakentamassa ja samalla seuranneet naapuritalojen elämää. Kertomuksen alku on varmaan tarkka kuva Sepforiksesta. (Jukka Thurén: Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot, Helsinki 2004, 270.)
Aikamoinen villa tai suoranainen palatsi taisi olla Jeesuksen vertauksen rikkaan miehen talo. Ehkä Jeesus oli naapurirakennuksen työmaalta seurannut, kuinka elämä sellaisessa palatsissa oli pelkkää juhlaa aamusta iltaan tai paremminkin kai illansuusta seuraavaan aamuun. Mahtoivatko viimeiset vieraat vielä poistua paikalta, kun Jeesus jo aloitti naapuritontilla työt ja rikkaan miehen palveluskunta alkoi panna paikkoja kuntoon seuraavaa juhlaa varten isäntäväen yhä nukkuessa ylellisissä vuoteissaan?
6.
Mutta kuinka tällainen elämä oli mahdollista? Eihän Jeesuksenkaan ajan Israelissa raha kasvanut puussa eikä leipää satanut taivaalta. Työntekoa tarvittiin, jotta rikkaalla miehellä oli, mitä panna yhtä rikkaiden ja huolettomien vieraittensa, kenties vertauksessa mainittujen viiden veljen eteen. Jollakin oli myös mosaiikit, egyptiläinen pellava ja arvokas purppuraväri ostettava.
Mistä siis rahat? – Näin asiaa selittää professori Thurén:
… suurtilan omistajan ei tarvinnut työtä tehdä eikä johtaa, sillä tilanhoitaja vastasi kaikesta. (Jukka Thurén: Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot, Helsinki 2004, 271.)
7.
Jeesuksen vertauksen ”rikas mies” pani rahan tekemään töitä puolestaan. Maan hän oli mahdollisesti perinyt isältään, ja kun se tuotti hyvin ja työvoima oli halpaa, hän palkkasi toimitusjohtajan yritykseensä ja keskittyi itse vain firman tuoton kuluttamiseen. Palkkajohtaja johti ja työväki raatoi hänen puolestaan, mutta hänelle itselleen jokainen päivä oli vapaapäivä. Niin juhlat seurasivat toisiaan sen ajan kauniiden ja rikkaiden kokoontuessa viettämään niitä toisten samanlaisten seurassa.
Mutta kuinka minä nyt siis väitän olevani vertauksen rikas mies? Enhän minä sentään joka päivä juhlia vietä! Niin voisi sanoa.
Mutta mitä sanoo siihen nälkään kuollut Biafran lapsi? Kuinka hän kommentoisi mukavaa ja turvallista elämääni? Ja kyllähän minäkin perinnöstä elän, sekä ihan oikeasti peritystä omaisuudesta että siitä, minkä varassa meillä kaikilla on yhteisesti tämä eurooppalainen hyvinvointimme.
Isämme ja äitimme ovat tehneet kovasti töitä, välillä sotineet, mutta myös viisaasti ja taitavasti toimien jättäneet meille perinnöksi hyvän koululaitoksen, tasokkaan sairaanhoidon, talot, tiet, muun infrastruktuurin ja sosiaalihuollon. Enkä minä vanhempianikaan enkä perimääni valinnut. Lahjaa on siis kaikki ja myös se, mitä voin pitää omalla työlläni ansaittuna. Ja paljon on lisäksi sellaista, minkä eteen en ole tehnyt töitä, mutta mitä silti iloiten käytän.
8.
Teenkö silloin syntiä? Onko väärin nauttia niistä hyvistä lahjoista, joita on saanut kaiken hyvän Antajalta? Onko juhliminen aina ja kaikkialla rikos Jumalaa ja toisia ihmisiä vastaan, tai ainakin niitä, joilla ei ole mitään?
Ei ole. On oikein iloita Jumalan lahjoista. Olisi loukkaus lahjojen Antajaa kohtaan ottaa kyllä vastaan kaikki se hyvä, mistä joka päivä, pyhät ja arjet nautimme, mutta tehdä se ilottomin ilmein, nyreällä mielellä ja syyllisellä sydämellä. Olisi kieroa, mutta myös kovin suomalaista se, minkä tunnemme itsessämme ja näemme monessa muussa: että pidämme kaikesta saadusta ja ansaitusta kaksin käsin kiinni ja koetamme hankkia sitä vielä lisääkin, mutta emme osaa iloita siitä emmekä jakaa sitä toistemme kanssa.
Ylenmäärin kieroa ja vääristynyttä on kuitenkin, jos pidämme tämän tähden itseämme vielä hurskaina ja hyvinä kristittyinäkin. Pankkitilillämme on kymmeniä tuhansia, ympärillä suuren talon hienot seinät, tallissa hyvä auto, laiturissa paatti, mökissä kaikki mukavuudet ja vuosiohjelmassa antoisia matkoja Suomessa ja ulkomailla. Silti ajattelemme, että vältämme päivän vertauksen rikkaan miehen synnin sanomalla, että ”ei tässä nyt rikkaita olla, kohtuullisesti toimeentulevia vain” ja pitämällä naaman rusinalla ja sydämen säästöliekillä koskaan kunnolla iloitsematta ja kiittämättä meitä ympäröivästä ja meille jaetusta hyvyydestä. Mutta emme me siitä silti osaa luopuakaan, emme jakaa eteenpäin niille, jotka sitä surkeasti tarvitsisivat, eivätkä juhliinsa, vaan arjestaan selviytymiseen tai suorastaan hengissä pysymiseen.
9.
Mutta juhlat ja ilo eivät itsessään ole syntiä. Päinvastoin. Näin kirjoittaa professori Thurén:
Sapattina ei kukaan saa työskennellä, paastota eikä murehtia, vaan jokaisen juutalaisen kuuluu levätä, syödä hyvin ja iloita Jumalasta ja sapatin lahjasta. (Jukka Thurén: Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot, Helsinki 2004, 271.)
Muutettavat muuttaen tämä koskee myös meitä, uuden liiton uskovia. Ei meitäkään ole kutsuttu loputtomaan raatamiseen eikä varsinkaan ilottomaan joutilaisuuteen ansaittujen aarteiden päällä istuen. Meille sapatti ei ole käsky, vaan lahja. Jos emme kuitenkaan käytä lahjaa Jumalan tahdon mukaisesti, Hän voi ottaa sen pois. Ja lahjan Antajan tahto on, että me pyhitämme lepopäivän leväten, mutta myös viettäen iloista ja kiitollista juhlaa Hänen edessään sen Hänen sanallaan pyhittäen.
Tämä Jumalan viikoittaista lepopäivää koskeva käsky ja siihen liittyvä lupaus voidaan laajentaa koskemaan myös muita vuoden kiertoon kuuluvia juhlia ja jopa vuosilomaa, joka Jumalan suurena lahjana useimmille meistä annetaan. Näitä vapaita saamme iloiten viettää siitä huolimatta, että ”Biafran lapsia” on tänäänkin sekä aivan ovemme pielessä että kaikkialla maailmassa, josta minun sukupolveni aikana on tullut kovin pieni. Saamme levätä Jumalan lahjojen runsaudesta kiittäen ja iloiten, jotta jaksaisimme sitten taas tehdä töitä ja jakaa omastamme niille, joilla ei ole mitään.
10.
Mutta mikä sitten oli rikkaan miehen synti, jos se ei ollut sinänsä hänen rikkautensa eikä myöskään se, että hän vietti iloisia juhlia? – Rikkaan miehen synti oli se, että hän oli tehnyt Jumalan lahjoista itselleen epäjumalan ja unohti sekä niiden Antajan että ovenpielessä viruneen lähimmäisen. Sillä myös Lasarukselle Jumala olisi tahtonut antaa hyviä lahjoja, mutta rikkaan miehen kautta, niin kuin Hän usein tai lähes aina tässä maailmassa toimii.
Ja koska rikas mies unohti Jumalan, Hän unohti myös Jumalan käskyt. Ne on koottu rakkauden kaksoiskäskyyn, joka vaatii rakastamaan yli kaiken Jumalaa ja lähimmäistä, niin kuin itseä. Voisimme myös sanoa, että se vaatii rakastamaan Jumalaa lähimmäisissä. Sillä näin kirjoittaa P. Johannes 1. kirjeessään:
Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. (1. Joh. 4:20)
Lähimmäistään taas voi rakastaa vain tekemällä töitä tai laittamalla raha tekemään työtä heidän puolestaan. Se oli rikkaalta mieheltä unohtunut. Syntiä eivät olleet hänen iloiset juhlansa, vaan se, että niitä vietettiin joka päivä viikot ympäriinsä ja että niihin upposivat miehen rahat, joita olisi tarvittu myös muualla. Tai jos rahaa jäikin yli, hän säästi ne vain omia tarpeitaan, tulevia juhliaan varten.
11.
Miehellä oli niin kiire juhlia, ettei hän ehtinyt rakastaa. Voisimme sanoa, että hän ei toteuttanut sitä Jumalan käskyä, jonka P. Paavali on kirjannut meille noudatettavaksi:
Sillä jo silloin, kun olimme teidän tykönänne, me sääsimme teille, että kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä. Sillä me olemme kuulleet, että muutamat teidän keskuudessanne vaeltavat kurittomasti, eivät tee työtä, vaan puuhailevat sellaisessa, mikä ei heille kuulu. Semmoisia me käskemme ja kehoitamme Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, tekemään työtä hiljaisuudessa ja syömään omaa leipäänsä. Mutta te, veljet, älkää väsykö tekemästä sitä, mikä hyvää on. (2. Tess. 3:10-13)
”Työnteko”, josta tässä puhutaan, tarkoittaa useimmille meistä sitä, mistä saamme palkkaa joko rahana tai luonnossa ja minkä avulla voimme elättää itsemme ja perheemme. Toisaalta on yhtä totta, että sellaista työtä ei ole meille kaikille suotu. Työttömyys on todellinen ongelma. Emme kaikki myöskään eri syistä voi tai jaksa tehdä palkkatyötä.
Ja sitten on todella myös niitä, joiden ei tarvitse tehdä palkkatöitä. Vertauksen rikas mies oli sellainen, mutta nykyäänkin voi rahan panna tekemään töitä puolestamme.
Se ”työnteko”, josta P. Paavali tässä puhuu, onkin laajempi käsite kuin vain työ, joka elättää tekijänsä niin, ettei tämä elä toisten kustannuksella. Raamatun aikoihin se tarkoitti ennen muuta sitä. Silti työ Jumalan käskynä pitää sisällään kaiken sen vaivannäön ja huolehtimisen, sen rakkauden ja jakamisen, jonka pitäisi täyttää meidän päivämme silloin, kun emme Jumalan käskyn ja tahdon mukaisesti lepää Hänen edessään, tosin silloinkin ilomme muiden kanssa jakaen, mutta myös voimia työtä varten kooten.
12.
”Työntekoa” voi olla jopa esirukous. Se on mahdollista niillekin, jotka eivät jaksa eivätkä voi tehdä muuta. Edelleen on työntekoa vastuun kantaminen omasta seurakunnasta, omaisista huolehtiminen, yhdistysten ja seurojen toimintaan osallistuminen ja jopa vieraitten kutsuminen kylään silloin, kun se vaatii vaivannäköä ja kun kokee itse olevansa enemmän antava kuin saava osapuoli.
Työntekoa ei siis ole vain se, mistä maksetaan rahapalkkaa. Niinpä töitä tekee Jumalan tarkoittamassa mielessä myös äiti tai isä, joka hoitaa kotona lapsiaan. Hän se vasta töitä tekeekin! Ja jos sitä pitää tehdä ansiotyön ohella, se ei silloinkaan eikä varsinkaan silloin ole ”vapaa-ajan harrastus”, vaan totista työtä, joka on usein raskaampaa kuin se, mistä maksetaan palkkaa. Uskallan sanoa näin itse aikoinani koti-isän roolia kokeilleena.
13.
Ja nyt olemmekin tämän sunnuntain evankeliumin, mutta myös päivän toisen suuren aiheen ytimessä: jos meillä, köyhillä ja rikkailla, olisi tavoitteena vain elämä joka päivä ”ilossa loisteliaasti” eli jatkuvat juhlat ilman velvollisuuksia, ilman toisten palvelemista ja uhrautumista toistemme ja yhteisen hyvän puolesta, emme olisi viettäneet tänään iloista kastejuhlaa messun yhteydessä. Toisaalta ei meillä olisi tätä messuakaan. En nyt edes mainitse niitä taloudellisia uhrauksia, joita ilman en seisoisi saarnastuolissa. Mutta itse saarnakaan ei synny ilman vaivannäköä ja joskus suoranaista kipua, eivät tule virret säestetyiksi, ei alttari asetu kohdilleen eivätkä kirkkokaffeet ilmesty pöytään, ja pyhäkoululaiset jäävät ilman opetusta. Ne kaikki vaativat sitä työntekoa, jonka päivän evankeliumin rikas mies oli jättänyt kokonaan toisille.
Ennen kaikkea meillä ei olisi keskellämme lapsia, seurakuntamme kruununjalokiviä, eikä myöskään sitä vastasyntynyttä vauvaa, jolle Jumala antoi messun alussa suurimman mahdollisen lahjan. Lapsia ei syntyisi maailmaan eikä kukaan pitäisi heistä huolta, jos haluaisimme vain juhlia aamusta ehtooseen viikon jokaisena päivänä. Lapsille ei olisi tilaa maailmassa, jos tavoitteenamme olisi vain mahdollisimman helppo elämä täynnä helppoja nautintoja.
14.
Palaamme vielä maailmassa kärsiviin ja nälkää näkeviin, sairastaviin ja sotaa pakeneviin Lasaruksiin. Emme saa unohtaa heitä. Meille on myös annettu omat, pienet mahdollisuutemme auttaa. Voimme esimerkiksi sitoutua tukemaan jollakin määräsummalla omaa ”kummilasta” Afrikassa tai muualla köyhässä maailmassa. Muutamalla kympillä kuukaudessa hän saa avun, joka voi mahdollistaa hänelle koulunkäynnin ja hyvän elämän.
Voimme myös antaa omastamme järjestöille, jotka taistelevat nälkää ja kurjuutta vastaan. Ja lähetystyön tukeminen on paitsi velvollisuutemme, myös parasta kehitysapua, koska siinä paneudutaan kurjuuden juuriin ja korjataan olosuhteita niin lähellä ongelmia, kuin se ylipäätään on mahdollista.
Ja sitähän minun ei tarvitse edes mainita, että kristitty osallistuu veronsa maksamalla siihen huolenpitoon lähimmäisistämme, jonka olemme ”ulkoistaneet” yhteiskunnan tehtäväksi. Sillä tavalla meidät suorastaan pakotetaan tekemään hyvää, vaikka emme sitä edes haluaisi. Niin tapahtuu siitä huolimatta, että kaikkia verojamme ei käytetä kohteisiin, jotka itse hyväksyisimme.
Mutta Lasaruksia meidän ei tarvitse etsiä kaukaa, ei toiselta puolen maailmaa. Lasaruksia eivät ole myöskään vain oman maamme köyhät ja syrjäytyneet. Heitä eivät ole vain unohdetut ja laiminlyödyt vanhuksemme.
Sillä kaikkein lähimpänä ja kaikkein avuttomimpina löytyvät maassa makaavat Lasarukset meidän lastenhuoneistamme. Vertauksen rikkaan miehen lastenhuoneeseen heitä ei tosin nykymaailmassa välttämättä edes ilmestyisi. Mutta missä heitä sinne kannetaan, siellä he odottavat, että me, rikkaat miehet ja naiset, näkisimme heidät, ottaisimme heidät vakavasti, kantaisimme heitä sylissämme ja rukouksissamme.
15.
Ja kaikkien hyvien lahjojen Antaja, Jumala, jonka rikas mies unohti, toivoo ennen kaikkea, että me muistamme paitsi lähimmäisemme, myös Hänet, ja annamme Hänen antaa lapsi-Lasaruksille sen saman, kalleimman lahjan, jonka Hän on antanut meille eli oman Poikansa ja Hänessä syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden.
Niin tapahtui tänään yhdelle pienelle sisarellemme. Kun Hän sai kasteessa syntyä uudesti Jumalan lapseksi, hän on totisesti nyt se, mihin Lasaruksen nimi viittaa: häntä ”Jumala auttaa”.
Sama kuitenkin koskee meitä, rikkaita miehiä ja naisia, jotka Jumalan kotikäyvä sana heittää maahan. Hän ei halua meidän jäävän siinä Lasaruksina vaikeroimaan. Hän on meidät jo kasteessa pelastanut, ja Hän tahtoo ottaa meitä aina uudelleen syliinsä ja armahtaa meitä, kun Ristillä sovitetuina ja kasteessa jo kerran armahdettuina näemme meissä yhä asuvan kovasydämisyyden ja katuen suremme sitä. Jumala armahtaa rikasta miestä, jonka rikkaus on tehnyt hänestä Lasaruksen.
Niinpä jos tänään kastettu sisaremme otettaisiin pois ennen meitä ja hän pääsisi sinne, minne vertauksen Lasarus päätyi kuoltuaan, ja jos itse säilyisimme oman kasteemme armossa eli uskossa ja rakkaudessa, silloin mekin, rikkaat miehet ja naiset, saisimme kerran yhdessä nyt kastetun kanssa loppumatta kiittää Jumalaa niissä juhlissa, jotka eivät koskaan pääty. Nyt on vielä työn ja vaivannäön aika. Se alkaa kuitenkin levosta ja ilosta ja suuresta kiitollisuudesta Jumalan hyvien lahjojen runsauden keskellä. Ja Karitsan hääjuhliin se päättyy. Amen.