Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16: 24-27)
(Katso myös pyhäpäivän Vanhan Testamentin lukukappale Sananl. 30: 7-9 ja epistola 1. Tim. 6: 6-12 sekä päivän virsi 276.)
”Tuo maa päällä pilvien
tuo maa luona Jeesuksen
Tuo maa, voi kuinka kaipaankaan
sen että nähdä saan
tuon ihmeellisen maan.”
(Täällä Pohjantähden alla, Lasse Heikkilä)
”Voi kuinka kaipaankaan” tuossa laulussa lauloin. Mitä minä kaipaan? Mitä sinä kaipaat?
Pyhäpäivämme evankeliumissa Jeesus puhuu katoavista ja katoamattomista aarteista. Ja Jeesus selvästi sanoo meille, että ajallisiin asioihin turvaaminen ei ikuisuutta varten riitä. Mutta kun me sitten puhumme Taivaasta, niin mitä me silloin siis kaipaamme? Eli mihin ihmeeseen me oikein turvaamme kun katoamattomiin aarteisiin turvaamme? Ovatko katoamattomat aarteet itse asiassa niin epämääräisiä, että sen vuoksi – niin tuntuu – surullisen harva niistä katoamattomista aarteista on enää ylipäätään kiinnostunut?
”…tuon ihmeellisen maan”. Näin laulu hehkuttaa meille Taivaan ihanuutta. Mutta onko se Taivas niin ihana? Ilmestyskirja piirtää meille kuvan kultakaupungista kertoessaan pelastettujen ilosta Uudessa Jerusalemissa. Ilmestyskirjan luvussa 21 Johannes kuvailee tuon kaupungin olevan kimmeltävää, lasinkirkasta kultaa. Pakko siis on pelastettujen osan eli Taivaan kodin oltava jotakin todella hienoa. Vaan onko silti niin, että vielä jotakin hienompaa on Taivas kuin mitä mitkään sanat – edes Ilmestyskirjan väkevät sanat – meille pystyvät välittämään?
Kun jäin pohtimaan tätä asiaa, muistin kirjoittaneeni joskus vajaat 30 vuotta sitten tästä aiheesta runon. Eli ei muuta kuin eilen iltayöllä vielä kotiarkiston alimpia hyllyjä tutkimaan, jos sieltä löytyisi tuo runo.
Löysin sen runon ja nyt haluaisin jakaa sen kanssasi:
EN KULTAKAUPUNKIIN
En kultakaupunkiin käy
ei edes sydämeeni se näy.
Kultakaupunkia parempaan käyn
Iäisestä Kaupungista nään eessäni näyn.
Jumalani kotikaupungissa ei ole kultaa
maan kulta on siellä liian halpaa.
Ei ole siellä helmiäkään, ei timanttien loistoa
helmet, timantit ovat maan tomua.
Iäinen kaupunki on täydellinen
tuo kotini taivainen.
Maan kalleudet ei siellä ole mitään
saan varautua parempaan.
En käy kultakaupunkiin
vaan täydelliseen Rakkauden Kotiin.
En vielä tiedä kuinka upeaa tulee olemaan,
mutta jo tiedän: kultakatuja paremmat kadut Taivaan…
Saamme varautua parempaan. Siis katoamattomat aarteet eivät ole epämääräisiä, vaan niin määrättömän ihmeellisiä ja ihania siis, että edes hurjimmat haaveemme eivät niitä tavoita. Jotakin kutkuttavan upeaa ja ihmeen lohduttavaa kuitenkin jo nyt meille avaa tuo Johanneksen ilmestyksen 21. luku. Johannes saa Pyhän Hengen johdattamana sanoa Ilmestyskirjassa meille näin: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21: 3-4)
Ja huomaatko, myös nuo viimeiset sanat ”kaikki entinen on kadonnut”, liittyvät hyvin kiinteästi pyhäpäivämme evankeliumiin, jossa siis Herra Jeesuksemme sanoo, että jos yritämme kahmia itsellemme kunniaa ja mammonaa, niin aarteet eivät todellakaan kestä meillä ikuisesti.
Pienen sekaannuksen vuoksi lehteen oli tullut tieto, että kesäpappimme Arto Härkönen olisi tänään kanssamme täällä messussa avustajana, vaikka hänellä siis on tänä viikonloppuna muita palvelustehtäviä. Arto kuitenkin pyysi sanomaan terveisiä, että kenties tapaatte hänet Klaukkalan kirkon messussa juhannuspäivänä. Vaan annetaan joka tapauksessa Arton elämän jo nyt tulla osaksi tätäkin saarnaa tässä ja nyt.
Nimittäin kullasta ja kunniasta ja niiden katoavaisuudesta kun puhumme, niin Arto on hieno esimerkki tästä ja erityisesti katoamattomien aarteiden löytymisestä. Aikanaan minäkin elin jännittäviä hetkiä kun aikaeron vuoksi öisin seurasin YK-sotilaana Golanilta käsin Los Angelesin olympiakisoja. Niitä vuoden 1984 kisoja, joissa Arto sai keihäässä kirjaimellisesti kultaa voittaessaan tuon lajin kultamitalin. Arto sai kultaa ja kunniaa, mutta huomasi sitten, että oli saanut katoavia aarteita. Arto saikin vaihtaa katoavat aarteet katoamattomiin ja nyt siis myös pappina Arto kertoo yhä uusille ihmisille katoamattomista aarteista.
Me emme siis voi löytää kestävää turvaa katoavista aarteista. Yhtään hautaan siunaamista en ole toimittanut, jossa vainajan mukana hautaan olisi laitettu ansioluetteloa tai BMW:tä. Älä nyt tule murheelliseksi, jos sinulla sattuu olemaan juuri BMW – se oli vain esimerkki. Mutta siis Taivaaseen ei kiidetä titteleillä eikä kiiltävillä menopeleillä. Ainut käypä valuutta Taivaan portilla on osuus ristin veren armosta. Sillä ristin veren armolla aukeaa Taivaan ovi kun kaikki entinen – se mitä me luulimme omistavamme – on kadonnut. Mutta jos me olemme ajassa suostuneet seuraamaan Jeesusta niin silloin kasteen armo kantaa meidät ikuiseen iloon asti kun Taivaan portti edessämme häämöttää.
Ihan sama, jos olet voittanut omaksesi puoli Eurooppaa tai vaikka siis koko maailman, mutta jos Jeesus ei ole Herrasi, niin turha sinun on yrittää käydä Taivaan portilla kauppaa. Sinulle nauretaan, jos yrität tarjota ovimaksuksi Ranskaa ja kaupanpäälle vielä näitä ikävä kyllä toki jo nytkin kovin heikossa kurssissa olevia kreikkoja ja espanjoita. Vaikka omistaisit Amerikan ja vaikka Kiinan keisarin, niiden vaihtokurssi tuolla yläkerran ovella on tasan nolla. Mutta Jeesuksen sovintoveri avaa Taivaan. Avaa meille pääsyn sellaiseen todellisuuteen, jota ei siis voi kuvailla, vaan se todellisuus pitää kokea! Se, mitä on kimmeltävä, lasinkirkas kulta. Se, mitä on Taivaan jaspis ja safiiri ja kalsedoni ja smaragdi ja muut Ilmestyskirjan meille kertomat ihmeelliset asiat.
Eli mikä on tänään meille oleellinen asia? Oleellista tällä hetkellä meille ei ole vielä yrittää hahmottaa tarkoin sitä mitä on Taivaassa. Riittää että uskossa omistamme sen luottamuksen, että Taivas on jotakin todella hyvää. Oleellista on nyt se, että me emme keskitä voimiamme maailman omaksemme voittamiseen, vaan Jumalan rakkauden vastaanottamiseen. Että kadumme syntejämme ja pyydämme ne Golgatan sovintovereen turvaten Jumalaltamme anteeksi. Kun meillä ei ole varaa ostaa sieluamme takaisin, jos sen ajallisiin houkutuksiin hukkaamme.
Mutta huomaa kuitenkin myös, että ei Jeesus tarkoita, ettemmekö me saisi iloita elämästä. Kyllä Jumalamme nimenomaan haluaa antaa meille monenlaista ajallistakin hyvää, mutta me emme saa laittaa mitään Jumalan yläpuolelle esimerkiksi siten, että Herralta saamamme taloudellinen hyvä jäisi vain meille, eikä siitä liikenisi mitään hädänalaisille lähimmäisillemme. Sillä omaisuus on Jumalan luota pois viettelevä mammona silloin kun se alkaa hallita elämäämme. Taivasta me kumarramme, emme taaloja. Eurojen edessä ei kannata polvia notkistaa, mutta Jeesuksen edessä kyllä pitää jokaisen polven notkistua.
Siksi, viivähdämme vielä evankeliumin sanoissa. Jeesus kehottaa seuraajiaan ristin ottamiseen. Useimmiten me varmasti ymmärrämme ristin kantamisella vaivaan ja taakkoihin suostumista. Ja sitä varmasti Jeesuskin tässä tarkoittaa, että emme yritä korottaa itseämme, vaan suostumme nöyryyteen ja siten seuraamaan Jeesusta, vaikkei se nyt niin muodikasta olisikaan. Koska kuitenkin Jeesuksella on meille tarjolla jumalallinen rakkaus ristin sovintoveressä; sitä eivät muotitrendit voi tuoda osaksemme.
Että näin turvaamalla näennäisen köyhään vaihtoehtoon, ristin ottoon ja ristin seuraamiseen, me sitten kerran saamme kaikkien aikojen raskaimman ristin kantajalta armosta huikean korotuksen. Silloin kun tämä Ristin mies, Jeesus, kunniassaan ja Isänsä kirkkaudessa enkelijoukkojen keskellä palaa noutamaan jokaisen omansa Taivaan kotiin.
Viime kädessä kysymys onkin Taivasnäköalasta, näköalasta Taivaaseen. Jos me hamuamme katoavia aarteita, emme näe Taivasta eli meillä on Taivasnäköala, tuo näköala Taivaaseen, hukassa.
Toukokuun loppupuolella meillä seurakunnan työntekijöillä oli koulutus- ja virkistysretki Espooseen, Nuuksioon siellä. Yksi tuon kyseisen päivän jutuista oli navigaattorin, siis meille monille tutun sellaisen sähköisen suunnistushärvelin, kanssa maastossa liikkuminen. Se oli aika veikeä vempain – silloin kun se toimi. Aina välillä navigaattori nimittäin sanoi, että satelliitti hukkui ja silloin navigaattori oli aivan H. Moilanen, täysin hukassa. No, sitten kone taas sai taivaalle yhteyden ja neuvoi jälleen oikeaan suuntaan. Kerran kuitenkin navigaattorin näytölle tuli erittäin mielenkiintoinen teksti. Se oli jotenkin näin: ”Taivasnäkymä katosi – kohdetta ei voi löytää”.
No, tuo kai satelliittiyhteyttä tarkoittava taivasnäkymä taas löytyi ja matka kohti kohdetta jatkui. Mutta, mitä sinun navigaattorissasi lukee tänään? Ovatko siellä katoavat aarteet ja kadonnut Taivasnäkymä ja sitä kautta koko Taivas hukassa? Vai onko navigaattorissasi avoin Taivasnäkymä eli onko siellä risti ja kaikki siihen kätketyt mittaamattomat katoamattomat aarteet?