Jeesuksen aikana oppilaan ja opettajan suhde oli yleensä tiiviimpi kuin se nykyisin tavallisesti on. Koulussahan te nuoret ette tapaa opettajianne juuri muulloin kuin oppitunneilla. Silloinkin opettajat vaihtuvat päivän mittaan monta kertaa. Rippikoululeireillä yhdessäolo ei rajoitu oppitunteihin, vaan olette oppineet tuntemaan toisianne monenlaisissa tilanteissa leiripäivien aikana. Tämäkin yhdessäolo kesti vain muutaman päivän.
Jeesuksen ajan rabbien koulussa opettajan ja oppilaan suhde kasvoi erityisen läheiseksi. Siihen oli monta syytä. Yleensä miehillä – naiset eivät käyneet koulua – oli elämässään vain yksi opettaja. Hänen oppilaanaan saatettiin olla monta vuotta. Tämän yhden opettajan oppiaineena oli koko elämä. Oppiaineena oli kaikki se, mitä Jumala oli pyhissä kirjoituksissa ja kansan vaiheiden kautta opettanut ja mitä se merkitsi eri elämäntilanteissa.
Opettajan ja oppilaan suhde oli läheisin vaeltavien rabbien koulussa. Heidän koulunsa oli kuin vuosikausia kestävä leirikoulu, jossa opettaja oppi tuntemaan oppilaansa ja oppilaat opettajansa todella hyvin. Kysymys ei ollut vain tiedon jakamisesta. Kaikki muukin jaettiin: väsymys ja lepo, nälkä ja kylläisyys, kauniit maisemat ja vaaralliset taipaleet, vastoinkäymiset ja onnen hetket, ihmisten osoittama arvostus yhtä hyvin kuin pilkkasanat ja häpeä. Yhdessä kohdattiin monenlaisia ihmisiä tai tilanteita ja juuri niissä opittiin paljon elämänviisautta, ei vain opettajan sanojen vaan hänen toimintansa ja elämäntapansa kautta. On vaikea kuvitella tehokkaampaa tapaa opettaa elämää.
Kun opettajan ja oppilaan suhde oli näin tiivis, ei tietenkään ollut yhdentekevää, millaisen opettajan joukkoon oppilas liittyi. Usein pojat pyrkivät jonkun kuuluisan ja hyväksi tunnetun opettajan oppilaaksi. Vain harvoilla oli kuitenkin mahdollisuus seurata valitsemaansa opettajaa. Jeesuskin oli vaeltava rabbi, opettaja. Silloin kun hänen maineensa levisi laajalle ja seuraajien osaksi tuntui lankeavan pelkkää kunniaa ja myötäkäymistä, seuraajien joukko paisui sankaksi. Ketään Jeesus ei torjunut luotaan.
Kun Jeesus alkoi puhua rististä, häpeästä ja kuolemasta, seuraajien joukko harveni. Lopulta jäljelle jäivät vain ne kaksitoista, jotka hän oli alussa itse kutsunut. Heille hän oli kerran sanonut: ”Seuraa minua!” Kerran hän sanoikin heille: ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, että menisitte ja kantaisitte paljon hedelmää.”
Jeesuksen opetuslasten joukko on noista ajoista laajentunut. Jeesuksen suunnitelman mukaan opetuslapset lähtivät liikkeelle ja veivät eteenpäin Jeesuksen kutsua: ”Seuraa minua!”
Rippikoulukin on osaltaan ollut Jeesuksen toimeksiannon täyttämistä. Lyhyen leirin ja sitä edeltäneiden kokoontumisten aikana ei elämästä paljon ehdi oppia. Mutta rippikoulun varsinainen tarkoitus on toteutunut, jos se on välittänyt teille kuvan Jeesuksesta ja hänen kutsunsa: ”Seuraa minua!” Koko elämä itsessään on se retkirippis, jossa kanssamme vaeltava opettaja opettaa meille elämää, luottamusta ja rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, lähimmäisen rakkautta ja Jumalan rakastamana olemista, oman itsemme ja salatun Jumalan tuntemista, Jumalan pyhää tahtoa ja käsittämätöntä armoa, asioiden kestävää arvojärjestystä, luopumista ja toivoa.
Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu siitä, mitä hänen seuraamisensa merkitsee ja edellyttää. Jeesus odottaa oppilailtaan uskollisuutta ja luottamusta. Olemme usein arkoja ottamaan askeleita, sanomaan sanoja, tekemään tekoja, joista tiedämme, että niin Jeesus tekisi ja toivoisi seuraajiensakin tekevän. Pelkäämme sitä, mitä hänen seuraamisensa näyttää tuovan mukanaan. Olemme niin kuin ne seuraajat, jotka väistyivät pois, kun Jeesus alkoi puhua kärsimisestään ja seuraajiaan uhkaavista vaaroista.
Mitä Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi: Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä”? Minulle nämä Jeesuksen sanat tuovat mieleen amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin runon. Se kuuluu näin:
”Olen usein ajatellut kootuin purjein
satamassa lepäävää laivaa.
Se ei kuvaa määränpäätäni vaan elämääni.
Sillä rakkauden tarjoutuessa minulle
pidin sitä harhana ja pakenin,
surun kolkuttaessa ovelleni pelkäsin,
kunnian vaatiessa tekoja vapisin vaaroja.
Ja kuitenkin janosin koko ajan sisältöä elämääni.
Ja nyt tiedän, että meidän on nostettava purjeemme
ja annettava itsemme tuulien haltuun,
mihin ne laivaamme kuljettavatkin.
Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin,
mutta elämä ilman sisältöä on kidutus,
pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka.
Se on laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää.”
Ihminen, joka koettaa pelastaa elämänsä, on kuin laiva, joka ei seisoo satamassa. Itsekkäästi se kerää itselleen lastia ja kunnostaa itseään matkaa varten. Sille on tärkeää, että ihmiset katselevat ja ihailevat sitä ja sen kokoamaa lastia. Kuitenkaan se ei uskalla sitoutua yhteenkään kestävään päämäärään, yhteenkään ihmiseen, vielä vähemmän häneen, joka sanoo: ”Seuraa minua!” Se ei uskalla nostaa purjeita ja lähteä merelle, koska se pelkää tuulta ja myrskyä. Se pelkää, että sen purjeet repeilevät ja sen lasti kastuu tai jotain siitä on heitettävä pois. Se pelkää, ettei se pääse yli meren päämääräänsä.
Ja kuitenkin se kaipaa merelle. Se kaipaa itselleen päämäärää ja tarkoitusta. Peloissaan se kuitenkin varjelee elämäänsä ja siksi myös hukkaa sen.
Se, joka nostaa purjeensa, luottaa häneen, joka sanoo ”Seuraa minua, lähde kanssani elämän merelle.” Hänen matkansa ei ehkä ole aina myötätuulta, mutta hän ei ole yksin, eikä hänen elämästään puutu sisältöä. Ja mikä oleellisinta, hänet ohjataan yli meren toiselle rannalle. Näin se, joka on valmis antamaan elämänsä alttiiksi, on valmis seuraamaan, löytää elämän, jo matkalla, mutta myös sen jälkeen perillä.