Tänään edessämme on kaksi kuvaa, kaksi tilannetta Jerusalemin temppelissä. Molemmissa kuvissa Jeesus on juutalaisten hengellisten johtomiesten ympäröimänä.
Ensimmäinen kuvan nostaa eteemme tämän 2. joulun jälkeisen sunnuntain vanhan, 1. vuosikerran evankeliumikertomus Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä. Pääsiäisjuhlan tungoksessa pojan hukanneet Joosef ja Maria löytävät Jeesuksen temppelistä sen hengellisten opettajien keskeltä. Jeesus-lapsi on oppilaan paikalla. Hän on tiedonjanoinen. Hän esittää rabbeille kysymyksiä ja vastailee heidän vastakysymyksiinsä. Vanhat rabbit ihmettelevät nuoren pojan syvälle luotaavia kysymyksiä ja viisaita vastauksia. Kun Maria moittii poikaansa tämän aiheuttamasta ahdistuksesta ja huolesta, Jeesus vastaa: Suotta olitte huolissanne. Täältä Isäni asunnostahan te minut löydätte. Siellähän minun paikkani on.
Parikymmentä vuotta myöhemmin löydämme Jeesuksen on jälleen temppelistä, juutalaisten johtomiesten keskeltä. Nytkin on kansan iloisen juhlan aika. Pääsiäisviikon sijasta on vietetty hanukkaviikkoa! Hanukka-juhlaa sanotaan juutalaisten jouluksi. Se on alkutalvesta meidän joulumme aikaan. Kynttilöiden polttaminen ja lahjojen antaminen kuuluivat varhain iloiseen hanukka-juhlaan. Juhlaa vietetään edelleen temppelin uudelleen vihkimisen muistoksi. Syyrian kuningas Antiokos Epifanes oli nimittäin n. 170 vuotta ennen Jeesuksen syntymää valloittanut maan, tuhonnut Jerusalemin kaupungin ja häpäissyt sen temppelin. Kansallissankari Juudas Makkabealainen veljineen oli kuitenkin johtanut joukkonsa voittoisaan vapaustaisteluun. Sen ansiostaan temppeli oli puhdistettu ja voitiin vihkiä uudelleen käyttöön.
Hanukka-juhlan ilo ei kuitenkaan sävytä Jeesuksen ja juutalaisten johtomiesten tämänkertaista kohtaamisesta. Tunnelma on kiihkeä ja kireä. Jeesuksen tunnusteot ja julistus Isänsä valtakunnasta ovat saaneet ihmiset suuren odotuksen valtaan. Monille kuulijoille Jeesuksen sanat ja teot olivat merkinneet vastausta syvällä sisimmässä olleeseen kaipaukseen ja ikävään. Sydämessä oli herännyt toivo, luottamus siihen, että Jumala ei sittenkään ollut hylännyt kansaansa.
Kansan johtomiehissä Jeesuksen kansansuosio oli sen sijaan herättänyt huolta ja pelkoa. Liittosopimus vieraan vallan kanssa oli heille edullinen. Asiat olivat heidän kannaltaan ainakin ulkonaisesti kohtuullisen hyvin ja mitäpä muuta saattoi toivoa. Kun ei vain kukaan horjuttaisi tilannetta ja särkisi herkkää kauhun tasapainoa. Tuo Nasaretin Jeesus oli nyt pahin uhka. Hänet oli pysäytettävä. Hyvän tekemisestä on vaikea panna ketään syytteeseen. Siitäkin oli vaikea syyttää, että hänen puheissaan kuului olevan voimaa, jota heiltä itseltään muka puuttui. Jos kansa piti häntä messiaanaan, kansaahan siitä olisi pitänyt syyttää. Mutta miksi hän ei sano itse suoraan, onko hän messias vai ei? Jos kieltäisi, kansan toivo raukeaisi ja mies unohdettaisiin. Jos myöntäisi, häntä voitaisiin syyttää Mooseksen lain edessä jumalanpilkasta ja roomalaisten edessä kapinasta! Kuolemantuomio seuraisi joka tapauksessa. Näissä kiihkeissä tunnelmissa Jeesusta ajettiin seinää vasten. ”Sano nyt viimein ja kakistelematta, kyllä vai ei, oletko sinä messias vai et!”
Niin kuin kaksitoistavuotiaana samassa paikassa, juutalaisten opettajien ympäröimänä, Jeesus vastaa puhumalla Isästään. ”Minä ja Isä olemme yhtä.” Isäni on uskonut laumansa minun haltuuni. Minun omani, ne jotka isäni on minulle antanut, kuulevat kyllä minun ääneni. Te ette ole kuunnelleet, ette ole halunneet kuulla ja siksi ette ole myöskään kuulleet. Sen vuoksi te ette ole myöskään uskoneet sitä, mitä olen mitään salaamatta opettanut. Ettekä ole uskoneet sitä, minkä olette nähneet silmienne edessä tapahtuvan.
Tämän pyhäpäivän otsikkona on ”Herran huoneessa”. Mitä tuo hanukkajuhlan välikohtaus opettaa meille kirkossa käynnistä ja sanan kuulosta? Miksi joskus kuuntelemme, mutta emme kuule? Kuuntelenko itsekin joskus kuin voisin kuvitella noiden juutalaisten johtomiesten kuunneelleen ja katselleen? Arvioin mielessäni puhujaa. Luokittelen. Mittailen, mikä hän on miehiään tai naisiaan. Arvioin hänen olemustaan ja häntä ilmiönä. Arvioin musiikkia ja rukousta. Niiden toteutusta. Näen herkästi luupahtaneet kukat alttarilla, panen merkille äänentoiston särinät ja tekstin lukijan nuotin. Saarnan outo kieli ja ontuvat kielikuvat jäävät kiusaamaan. Arvioin virsien valintaa, rukousten sisältöä. Mittailen seurakuntaa, laumaa ympärilläni. Näen vikoja. Paljon inhimillistä ja rajallista. Kompastun kaikkeen tähän. Hyvä paimen itse ei pääse minua puhuttelemaan.
Ja miksi ei pääse? Onko niin, että minulta puuttuu se kaipaus ja ikävä, joka ahmii evankeliumin sanan, hyvän paimenen äänen rajallisen ja rosoisenkin puheen joukosta. Onko niin, että olen kyllin tyytyväinen itseeni, omaan hengellisyyteeni, vallitsevaan tilaan. En anna kenenkään sitä horjuttaa. En anna kenenkään rikkoa ehyttä pintaa.
Ajatus Hanukka-juhlasta ja sen taustasta johtaa ajatuksemme syvemmälle itseemme. Entä jos minä itse olenkin se Herran huone, jonka sieluni vihollinen on vallannut ja häväissyt, hävittänyt alttarin paikaltaan. Jos itse olen temppeli, sinä , Jeesus, olet se Vapaussankarini, joka olet taistellut vapauttaaksesi minut vihollisen vallasta. Sinä voit puhdistaa sisimpäni jälleen Isäsi huoneeksi. Sinä avaat korvani kuulemaan äänesi. Sinä avaat silmäni näkemään läsnäolosi elämässäni ja tässä maailmassa. Sinä olet se, joka palautat sydämeeni ilon ja riemun. Kaikki on sinulta.