Tämä on ihana ja äärimmäisen tärkeä teksti. Tämähän on ainoa evankeliumikertomus, joka kertoo Jeesuksen lapsuudesta tai nuoruudesta niiden tapahtumien jälkeen, jotka tavalla tai toisella liittyivät Jeesuksen syntymään ja toisaalta ennen sitä, kun Jeesus noin 30 vuoden ikäisenä tulee sukulaisensa Johannes Kastajan luo Jordanille. Mistään muualta Raamatusta emme voi lukea keskenkasvuisesta Jeesus-lapsesta tai nuorukaisesta. Siksikin tämä teksti antaa arvokkaita näköaloja hengelliseen kasvuun ja kristilliseen kasvatukseen.
Tästä evankeliumista näemme selkeästi, että usko ja uskonnollinen ajattelu ovat kaksi eri asiaa. Ne liittyvät toisiinsa, mutta ne eivät ole sama asia. Raamattu opettaa Jeesuksesta, että sitten syntiinlankeemuksen hän oli ainoa, jossa ei ollut syntiä. Suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin hän oli siis kuin ihminen kerran luomisen jäljiltä. Se tarkoitti avointa suhdetta taivaalliseen Isään. Siinä turvallisuudessa ja suojassa hän lepäsi syntymästään saakka minkään pahan tässä maailmassa tätä luottamusta horjuttamatta. Usko on syvimmältään luottamusta, lepäämistä Jumalan varassa.
Jeesuksella oli tämä usko alusta saakka eikä vain jostakin ymmärryksen ja ratkaisun hetkestä lähtien. Aivan samalla tavalla usko on lahja, jonka Kristus lahjoittaa meille täysin kehitystasostamme ja ymmärryksestämme riippumatta. Lapsen usko ei ole vähempää kuin aikuisen usko. Muistinsa ja yhteyden ympäristöönsä menettäneen vanhuksen tai sairaan ihmisen yksinkertainen luottamus ei ole vähempää kuin selkeästi ja terävästi uskoa ja elämää pohdiskelevan ihmisen usko. Päinvastoin, uskon yksikertaisuudessa on meille aikuisille ja tämän maailman älyniekoille ollut aina paljon opiksi otettavaa.
Tarvitsemme kuitenkin myös uskonnollista ajattelua. Se on kuin silta syvällä sisimmässä olevan luottamuksen ja tämän maailman todellisuuden välillä. Sen kautta jäsennämme uskon osaksi ajatteluamme, pyrkimyksiämme ja tekojamme. Sen kautta voimme pohtia ja avata uskon näköaloja toisillemme.
Ajattelu ja ymmärrys ovat kasvun asia. Mikään muu meissä ei vaadikaan niin pitkää kasvuaikaa. Pelkät ajattelun ja ymmärryksen fyysiset edellytykset vaativat pitkästi toista kymmentä vuotta. Sen jälkeen kasvuprosessi jatkuu, uudet kokemukset, tiedot ja elämänvaiheet haastavat meitä kasvamaan edelleen, koko ikämme.
Lapsen kasvaessa hänen ajattelunsa lähtee liikkeelle siitä, mikä on konkreettista ja kosketeltavaa. Ensimmäisenä hän käsittää vain sen, minkä käsi tavoittaa, hän ymmärtää vain sen, minkä hän on kiertänyt ympäri ja nähnyt joka puolelta. Vähitellen hänen ymmärryksensä ja käsittämisensä tavoittaa senkin, mikä ei juuri silloin ole käsillä ja senkin, mihin käsin ei voi ikinä tarttua. Hän oppii ymmärtämään asioiden välisiä suhteita ja riippuvuuksia.
Aluksi lapsen maailma pieni, hän itse on sen keskipiste. Vähitellen maailma avartuu. Maailmankuva laajenee. Kaikki uusi tieto ja uudet ajatukset haastavat muokkaamaan aikaisempaa kuvaa. Se muuntuu, joiltakin osin sortuu, mutta rakentuu taas uudelleen. Uskonnollinen ajattelu on osa tätä prosessia.
Evankeliumimme kertoo Jeesuksesta, että hänelle karttui ikää ja viisautta. Ymmärrän asian niin, että iän ja ymmärryksen kasvaessa myös hänen hengellinen ajattelunsa kasvoi ja syveni. Hän oppi jäsentämään kaiken uuden tiedon ja havainnot ehjäksi kokonaisuudeksi ja niin, että ne olivat sovussa sen uskon ja rakkauden kanssa, joka kannatteli hänen elämäänsä, suhdettaan Jumalaan ja lähimmäisiin.
Suomalaisten ja ylipäätään tämän päivän länsimaissa kasvavien nuorten ja aikuisten uskonelämän ongelmana näen sen, että ymmärrys ja tieto kasvaa, maailmankuva avartuu, mutta hengellinen kasvu jää samalla ruokkimatta. Se jää kehityksessä jälkeen tai pysähtyy kokonaan. Ihminen kasvaa kyllä iässä ja tiedossakin, mutta usko ei jäsenny luontevaksi osaksi ajattelua.
Ehkä vertaus on ontuva, mutta mieleen tulee nuori tai aikuinen, jolla olisi kyllä hiihtämisen halua, mutta tarjolla on vain lapsuuden aikaiset sukset. Ne toimivat silloin, mutta nyt niillä ei enää pääse mihinkään. Ne säilytetään kenties rakkaana muistona, mutta ne jäävät käyttämättä tai turhautuneina tai suutuspäissään viskataan pois.
Tämä ajatus on vahvistunut kuunnellessani tai lukiessani monen julkisuuden henkilön haastatteluja taikka toimittajien ja mielipidekirjoittajien ajatuksia. Se joka on hylännyt uskonsa ja kirkkonsa, kuvaa käsitystään kirkon uskosta tavalla, joka tuo mieleen pienen lapsen tai korkeintaan murrosikäisen nuoren uskonnollisen ajattelun. Se on konkreettista, minäkeskeistä ja mekaanista. He ovat viskanneet pois liian ahtaaksi käyneen ajattelunsa, mutta uskon tueksi ei muutakaan ole ollut, onko etsittykään. Joku toinen sanoo, kuten niin suuri joukko kyselytutkimusten mukaan: Uskon Jumalaan, mutta en, niin kuin kirkko opettaa. Mielikuva kirkon opetuksesta on saattanut jäädä rippikouluajan ymmärryksen tasolle tai ehkä vielä kauemmaksi. Tämä käsitys vahvistuu, kun he lausuvat ajatuksiaan siitä, mikä kirkon uskossa on heille vaikeaa.
Muistan lapsena ihmetelleeni tämän päivän evankeliumista, miten Jeesuksen vanhemmat saattoivat päästää irti pojastaan ja luottaa siihen, että hän on turvassa. Nyt ajattelen heitä viisaina vanhempina. Kertomuksesta käy ilmi, että perhe ei ollut pääsiäisjuhlilla ensimmäistä kertaa. Niin kotikaupungin synagoga kuin temppelikin oli tullut Jeesus-lapselle tutuksi. Kun ikä ja ymmärrys kasvoi, kasvoi myös uteliaisuus, kysymykset suurenivat ja syvenivät. Vanhemmat ymmärsivät, että oma ajattelu ei ole siirrettävissä pojalle. Hänen on kasvettava oma kasvunsa, löydettävä on tiensä, jäsennettävä uskonsa siihen maailmaan, joka oli ja tuli olemaan toinen, paljon vaativampi kuin heillä itsellään.
He tiesivät, mistä elämän eväitä etsivä varhaisnuori löytäisi vastauksia ja virikkeitä, joita he eivät voisi koskaan itse antaa. Siksi he antoivat pojan kulkea, etsiä ja löytää vapaasti. He olivat myös oppineet luottamaan sekä poikaan että Jumalan huolenpitoon pojasta. Ja niinhän siinä oli käynyt, että viisauden ja tiedonjanoinen, hengellisessä kasvussaan eväitä kaipaava poika oli löytänyt itselleen keskusteluseuraa, joka ruokki hänen ajatteluaan.
Me vanhemmat saatamme joskus pelätä, että lapsi kohtaa kysymyksiä ja haasteita, jotka ovat meille itsellemme liian suuria. Emme kannusta heitä heidän etsinnässään. Haluaisimme pitää kiinni ja siirtää sen, mitä meillä on ja mitä me olemme löytäneet. Sitten voi käydäkin niin, että lapsi hylkää sen, koska hän kohtaa maailman ja kysymyksiä, joihin meidän eväämme ja ratkaisumallimme eivät riitäkään.
Kaikille meille, olimmepa kasvattajia tai emme, on tärkeää huomata, että uskonelämä tarvitsee vaalimista, ei vain vanhan suojelemista ja varjelemista vaan myös uusien kysymysten avointa kohtaamista, uuden oppimista. Tarvitsemme seurakuntayhteyttä, ystäväpiiriä, lukemista ja kuuntelemista, joka tukee kasvuamme, auttaa katsomaan uskossa syvemmälle, rohkeasti, avoimesti ja rukoillen..