2. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 4: 5-26, Petri Karttunen

Petri Karttunen
Joensuun seurakunta

Viime viikkojen Lähi-idän uutisissa on usein mainittu Nablusin kaupunki. Milloin se mainitaan palestiinalaisten mielenosoitusten paikkana, milloin itsemurhaiskun tekijöiden kotikaupunkina ja milloin Israelin kostoiskujen kohteina. Nablus, hepreaksi Sikem on yksi nykyisen Samarian ja samalla ns. Jordanin länsirannan palestiinalaisalueen keskuksia. Sen laitamilla on alue, jossa sijaitsi muinoin Sykarin kylä. Paikalta löytyy vielä tänään Jaakobin kaivo.

Juutalaisten suhde Samarian asukkaisiin näyttää olevan tänään vähintään yhtä tulehtunut kuin Jeesuksen aikana. Ehkä suhde ei ollut silloin yhtä väkivaltainen, mutta sitä voimakkaammin samarialaiset tuomittiin epäpuhtaiksi ja saastaisiksi. Heidän kanssaan ei käyty kauppaa, ei veljeilty, ei edes keskusteltu, puhumattakaan että olisi syöty tai juotu jotakin, joka on kulkenut heidän käsiensä kautta. Matkustaessaan Galileasta Jerusalemiin hurskaat juutalaiset näkivät vaivaa kiertääkseen kaukaa Samarian alueen.

Mutta mitä tekee meidän Herramme. Hän kulkee Samarian kautta ja pysähtyy lepäämään Sykarin kaivolle. Kaivolle saapuu myös nainen mukanaan suuri vesiruukku ja pienempi ammennusastia. Jeesus ei tee elettäkään väistääkseen samarialaista. Päinvastoin hän alkaa puhella tälle kuin tasavertaiselle ihmiselle. Sitä hurskas juutalainen ei olisi tehnyt edes juutalaiselle naiselle. Kaiken kukkuraksi Jeesus pyytää vettä hänen ammennusastiastaan.

Nainen on hämmästynyt. ”Kuinka sinä juutalainen, pyydät vettä minulta, samarialaiselta, naiselta.” Ja ehkä hän jatkoi mielessään: ”ja vielä minulta syntiseltä, jota omat heimosisarenikin karttavat ja pilkkaavat. En kai muuten karttelisi heitä ja lähtisi vedenkantoon päivän kuumimpaan aikaan. Mitta sitäpä sinä miesparka et voi aavistaa..”
Aivan kuin vastauksena naisen ajatuksiin Jeesus vastaakin: ”Jospa tietäisit, kuka minä olen. Silloin sinä pyytäisit minulta vettä. Sitä vettä, jota juotuaan ei enää ikinä janoa.”

Nainen suhtautuu Jeesukseen aluksi kuin johonkin suunsoittajaan: ”Mistäpä annat vettä, kun ei sinulla näytä olevan ammennusastiaakaan. Etpä taida tietää, miten syvän kaivon äärellä nyt ollaan.” Ja sitten kuin jollekin taikajuoman kaupustelijalle: ”Annapa minulle tosiaan sitä vettä, niin ei tarvitse yhtenään kulkea täällä kaivolla raskaiden ruukkujen kanssa.”

Hetken kuluttua nainen kuitenkin hätkähtää. Eihän tuo mies pilailekaan. Hänhän tietää sittenkin. Hän tietää kaiken, minustakin. Kaikki elämäni haavat ja epäonnistumiset. Ja kuitenkin hän puhuu minulle kuin ihmiselle eikä hän kavahda juoda vettä, jonka minä hänelle astiallani ojennan. ”Si-sinun täytyy olla profeetta”, nainen saa sanotuksi.

Mikä saa Jeesuksen yhä uudelleen suhtautumaan lämpimästi ja kunnioittavasti jokaiseen lähimmäiseen, oli hän kuka hyvänsä. Syy siihen löytyy Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskustelusta. Mutta, ennen kuin menen siihen, minun on kerrottava Jaakobin kaivosta. Kaivo on todella hämmästyttävän syvä. Kun turisti tai pyhiinvaeltaja laskeutuu kaivon päälle rakennetun kirkon kryptaan ja yrittää kurkistaa kaivoon, hän näkee vain tyhjän pimeyden. Hänen käteensä annetaan pieni vesiastia, josta hän saa lorauttaa tilkkasen alas kaivoon. Pitkän aikaa on hiljaista, sitten monien sekuntien jälkeen kuuluu vesitilkan lorahdus kaivoveden pintaan jostain hyvin kaukaa.

Jeesus tiesi, että jokaista ihmistä yhdistää nälkä ja jano. Kukaan ei elä ilman syömistä eikä juomista. Mutta hän tiesi myös, että jokaisella ihmisellä on syvällä sisimmässään kaipaus, jota voisi kutsua elämän janoksi tai Jumalan ikäväksi. Kun Kristus puhuttelee ihmistä, jossakin syvällä hänessä oleva lähde herää ja vastaa. Siitä Jeesus puhui samarialaiselle naiselle: ”Siitä vedestä, jonka minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.”

Jaakobin kaivokin oli ollut moneen kertaan tukittu ja ehtynyt, kunnes se yhä uudelleen oli kaivettu auki. Vedellään ja sanallaan Jeesus lupaa avata ihmisessä olevan lähteen, jumalayhteyden, auki. Se lähde odottaa jokaisessa auki kaivamista, koska se kuuluu ihmisen olemukseen. Sellaisiksi meidät on luotu. Ei ole eroa miehillä ja naisilla, juutalaisilla, samarialaisilla, palestiinalaisilla, suomalaisilla, hurskailla tai syntisillä. Ihminen on ihminen, Jumalan kuva, kaivo, jonka syvyys kaipaa Jumalaa ja vastaa Kristuksen ääneen, sanaan, lähestymiseen, elävään veteen.

Nablus – ja Sykar aikoinaan – on Garissimin vuoren tuntumassa. Vuori näkyy kaivolle. Se oli samarialaisten rukouspaikka. Siitä Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: tulee aika, jolloin ette rukoile isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika- ja sen on jo nyt -, jolloin oikeat rukoilijat rukoilevat isää hengessä ja totuudessa.

Kuten sanoin, Jaakobin kaivon päälle on rakennettu kirkko. Oma olemuksemme on kirkko, rukoushuone. Rukous voi olla sanoja, joita lausumme Jumalalle, yksin tai yhdessä. Se voi olla ääneen lausumattomia pyyntöjä ja kiitosta. Mutta se voi olla myös sydämen rukousta, ei vain ruumiin ja sielun vaan myös hengen rukousta. Siitä Jeesus puhui. Olemuksemme on rukoushuone, jonka sisällä on kaivo. Emme näe kaivon syvyyksiin, ymmärryksemmekään ei sinne yllä. Mutta Jumalan sana kohtaa nuo syvyydet. Niistä syvyyksistä nousee Jumalan kaipuu, joskus hänen puoleensa huutava hätä. Sieltä pulppuaa myös Kristuksen herättämänä vapaus, rauha ja ilo. Kaikki tämä on sitä sanatonta rukousta, joka ihmisen sisimmästä nousee, kuin ehtymättömästä lähteestä.

Samarialainen nainen tiesi ja oivalsi. Vain Messias voi avata ja puhdistaa koko olemuksemme rukoushuoneeksi. ”Minä tiedän kyllä, että Messias tulee”, hän vastasi Jeesuksen puheisiin sydämen rukouksesta. Ja senkin hän tiesi, ettei Messias tule ilmoittamatta. Mutta nyt tuo tuntematon mies sanoi jotakin odottamatonta. Se, mitä nainen kuuli ja ymmärsi, ei selvästi käy ilmi suomennoksestamme.

Tarkkaan ottaen Jeesus nimittäin sanoi: Minä olen. Minä, joka tässä puhun kanssasi. Nuo sanat kuullessaan hurskaat juutalaiset olisivat jo keränneet kiviä kivittääkseen Jumalan nimen ääneen lausujan. Mutta nainen jätti ruukkunsa ja juoksi innoissaan kaupunkiin kertomaan, että hän oli kohdannut Messiaan. Jeesus oli herättänyt hänessä uskon. Hänen sisimmästään pulppusivat elävän veden virrat.