Millaisia ääniä me kuulemme? Miten me niihin reagoimme, mitkä viestit otamme vastaan, mitkä menevät ohitse? Maailma on ääntä täynnä. Kaikenlaista melua ja meteliä, ja kovempien äänten alla sitten kaikenlaista hiljaista ääntä, väsyvän huokauksia, nukkuvan ihmisen tuhinaa, tuulen hiljaista huminaa, varovaisia kuiskauksia. Monet äänet löytävät elämäämme ja tavoittavat tajuntamme ilman, että me niin haluamme. Mutta me voimme myös omilla valinnoillamme ainakin osittain vaikuttaa siihen, millaisten äänten kanssa elämme. Kun saavumme illalla kotiin, avaammeko television vai emme? Kun läheisellämme on asiaa, sanommeko; ”ole nyt hiljaa äläkä häiritse, minulla on muuta ajateltavaa”. Tällaisia ratkaisuja teemme jatkuvasti ja joka päivä hyvin paljon.
Millaiset äänet sinun elämääsi hallitsevat? Ovatko ne elämääsi ja hyvinvointiasi rakentavia, kantavatko ne sinua eteenpäin? Vai sumentavatko ne mielesi, turruttavatko ajattelusi? Itse olen viime päivinä ahmien kuunnellut kevään ääniä. Olen iloinnut peipposen tirskutuksesta, märän maan lässähtelystä kenkien alla, räystäältä tippuvan veden napsahtelusta, jonka vielä usein yöpakkanen iltayöstä vaimentaa. Minulle nämä kevään äänet kertovat hyvästä, kauan odotetusta muutoksesta. Talven pimeys saa väistyä kevään valtavan valon tieltä, routa sulaa, lumipeite päästää altaan esiin kasvun voiman. Paljon uutta saa syntyä.
Olen miettinyt, miksi kevääntulo joskus tuntuu minusta raskaalta. Ehkä siksi, että kyseessä on niin suuri muutos. On luovuttava vanhoista, melko jäykistä ja pitkään paikallaan olleista talven asetelmista, annettava uudelle tilaa. Se ei ole aina helppoa. Onkohan minunkin mieleeni talven mittaan kertynyt kaikenlaisia routa- ja lumikerroksia, joista on tavallaan vaikeakin luopua. Ovathan ne kaikessa painavuudessaankin jotenkin turvallisia. Sellaisia paksuja ja vahvoja, joiden alle ja suojiin on helppo itsensä kätkeä. Antaa itselleen luvan olla vastaanottamatta mitään. Mutta kevään valtaa ei voi vastustaa. Se hyökyy joka puolelta kohti. Sen äänet pakottavat herkistämään korvat ja kuuntelemaan. Oman mielen routa ja kasaantunut lumi alkaa vähitellen sulaa varjoisimmistakin paikoista.
Päivän evankeliumitekstissäkin puhutaan äänistä ja niihn reagoimisesta. Jeesus puhuu itsestään hyvänä paimenena, jonka ihmiset, tutummat ja vieraammat voivat tunnistaa Hänen äänekseen, Jumalan ääneksi, samoin kuin lampaat laitumella tunnistavat kaitsijansa äänestä. Tässä tekstissä ollaan siis oikeastaan hyvin perustavanlaatuisen, kristittynä elämiseen liittyvän asian äärellä. Kuinka me tunnistaisimme Jumalamme äänen kaiken elämämme metelin keskellä? Onko kaikki mitä kuulemme, jotenkin lähtöisin Jumalasta? Miten erotamme sen, mikä ei ole, tai miten suhtaudumme sellaisiin ääniin, jotka tuntuvat puhuvan Jumalaa ja hänen olemassaoloaan vastaan? Onko ehkä myös niin, että meidän on hiljennettävä itseämme ja ympäristöämme, etsittävä ja otettava tilaa Jumalan äänen kuulemiselle? Raivattava elämämme äänten keskeltä paikkoja sille, että Jumala saisi puhua? Näin voi tehdä vaikkapa tulemalla kirkkoon sunnuntaina, hiljentymällä kotona Raamatun äärellä tai luonnossa liikkuen. Mutta toisaalta, eikö Jumalan ääni ole niin vahva, että vaikka me unohtaisimme kuunnella ja etsiä häntä, Hänen äänensä löytää kyllä tajuntamme läpi ja yli kaikkien muiden äänten?
Minusta on puhuttelevaa ja tavallaan lohdullista, että Raamatussa, kun Jumala haluaa puhutella ihmisiä, kun Hänellä on tärkeää asiaa, hän joutuu usein herättämään nuo ihmiset unesta tai muutoin havahduttamaan heidät muiden askareiden ääreltä keskittymään kuuntelemaan Häntä. Moosesta Jumala puhutteli tämän ollessa arkisessa työssä lampaita paimentamassa, Joonan Jumala taas herätti keskellä yötä, syvästä unesta. Joskus Jumalan ääni yllättää meidät, kuulemme sen hetkellä, jota emme totisesti osanneet aavistaa. Mitä meiltä sitten odotetaan?
Vietimme eilispäivän isosten kanssa Ylläksellä koulutusviikonlopussa. Iltasella leikimme hauskaa piip-leikkiä. Istuimme piirissä ja yksi meni keskelle. Hänen silmänsä sidottiin ja hänen täytyi sitten mennä jonkun luo, koskettaa tämän polvea ja kysyä ”kuka tässä piippaa.” Vastaajan tehtävä oli sanoa vain piip, ja kysyjän täytyi yrittää arvata, kenen luo hän tosiaan oli tullut.
Mietin leikin jälkeen, muutteleekohan Jumalakin ääntään meidän elämässämme. Eikö ole niin, että välillä Hänet on vaikeampi, välillä helpompi tunnistaa? Mutta ei kai Jumala sentään tahallaan kätkeydy meiltä, ei kai hän yritä tahallaan toimia niin, ettemme tunnistaisi häntä? Me vain olemme niin vieraantuneet, kulkeneet Hänestä kauas, ettemme kerta kaikkiaan meinaa osata tunnistaa Häntä. Toisin kuin tuossa leikissä, eiköhän Jumala kuitenkin yritä auttaa meitä, jotta löytäisimme Hänet?
Meidän silmämme ovat usein sidotut, olemme kuulomme ja sydämen herkkyyden varassa. Herkkyyttä meiltä kysytään, rohkeutta etsiä, hapuilla toisiamme kohti, suostua kohtaamiseen siitäkin huolimatta, ettemme ole varmoja, mitä tästä seuraa. Ja samanaikaisesti, Raamatun lupauksen mukaan, Jumalakin etsii:
Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.