Meillä on musta kissa kadonnut. Siitä oli ilmoitus lehdessäkin. Se on ollut toista viikkoa kadoksissa. Sitä on etsitty hyvän paimenen tavoin, huhuiltu ja kisuteltu – mutta se ei ole tullut takaisin. Mitä sille on tapahtunut? Miksi se on karannut? Onko se joutunut suden suuhun tai auton alle? Onko se lähtenyt karkutielle toisen kissan houkuttelemana. Onko se eksynyt eikä osaa kotiin? Onko se nälissään ja viluissaan vai onko se jonkun toisen perheen ruuissa? Ja ennen kaikkea, oliko tämä vertaus harjavallan seurakuntalaisista?
Jeesuksen vertaus paimenen ja lampaan suhteesta on samanlainen. Jeesus on hyvä paimen ja hänen seuraajansa ovat lampaita. Lampaiden elämä ei ollut täysin harmitonta. Niitä uhkasivat vaarat, jotka tulevat joko lauman ulkopuolelta tai lauman sisältä. Mutta kaikissa vaaroissa paimen on heidän apunsa. Niiden uhkana on ravinnon niukkuus ja saaliseläimet, varsinkin sudet. Profeetta Hesekielin mukaan on myös sisäisiä ongelmia, jotka saavat häiriötä laumassa. ”Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa.” Nuo vahvat ja lihavat etuilevat ruokajonossa ja muutenkin ovat ottaneet johtajan tehtäviä itselleen. Sisäisiin ongelmiin kuuluu myös eksyminen, karkaamainen, itsensä telominen.
Paimenen on vastattava näihin haasteisiin: etsittävä vehreät laitumet ja vietävä lampaat sinne. Hänen on pidettävä sudet loitolla. Ja käsiteltävä vikuroivat mustat lampaat niin, etteivät ne saa toisia mukaan temppuihinsa ja hajota laumaa sisältä käsin.
Laumalle on elintärkeää pysyä koossa. Kun se on yhtenäinen, sen kimppuun ei ole niin helppo tulla. Hajallaan lauman lampaat ovat sudelle helppo saalis. Tämä lauman koossa pitäminen on ollut varsinkin piispojen tehtävä isossa mittakaavassa. Ja aika jota elämme ei ole siihen ollut helppo. Hajaannusta on aina pidetty vaarallisempana kuin opillisia erimielisyyksiä. Lampaat voivat olla eri mieltä asioista ja kiukkuisiakin paimenelle, mutta kun lauma on koossa, asiat ovat järjestyksessä. Kun laumaa hajotetaan tai se joutuu hajalle, koko lauma joutuu vaaran alaiseksi. Yhtenäistä laumaa on helpompi puolustaa. Jos paimen jättää paikkansa, alkaa suden juhla.
Jos nykytilanteesta ajattelee seurakunnan kohtamaa uhkia, vaikuttaa siltä, että susista ei kristillisessä Suomessa ole ollut harmia. Uhat ovat toisenlaisia, jotka koskevat koko kansaa tai maapalloa, talouden rakenteita, luonnon saastumista, sotia – sellaisia uhkia, joista piispa alkupuheessa mainitsi. Mutta viime vuosina Kirkkoa ja kristinuskoa on haastettu yhä enemmän ulkoa päin. Sudet eivät ole kuolleet sukupuuttoon hengellisessäkään mielessä. Silti suurempi uhka vielä taitaa olla se, mikä nousee sisältä päin.
Meille on kasvanut toinen ja kolmas sukupolvi lampaita, jotka eivät oikeastaan tiedä että he kuuluvat Hyvän paimenen lammaslaumaan. Lampaat ovat tutkineet sisintään ja tulleet siihen tulokseen, että eivät he ehkä olekaan lampaita. Nykyajan ihminen haluaa olla itsenäinen – omapäinen musta kissa eikä mikään lammas; kissa joka kulkee omia polkujaan. Lammas rinnastuu pelkuriin ja laumaeläimeen, joka ei ajattele omilla aivoillaan. Lammas-ihminen on sellainen, jolla ei ole omaa tahtoa, joka menee sinne, minne käsketään. Ei kukaan halua sellaiseksi.
Ajatus kulkee jo tutuksi tullutta latua: Kyllä minä ehkä Jumalaan uskon, mutta ei siinä Jeesusta tarvita. Eikä muitakaan paimenia välittäjäksi minun ja Jumalan välillä. Suhde hoituu ilman niitäkin. Maailma, jossa ylhäältä saarnatuolista sanellaan, mitä tulee uskoa, on vanhanaikainen. – Suhteessa Jumalaan sanelen itse ehdot. Lampaan osaan ei ole siis halukkuutta. Eikä paimenellekaan ole tarvetta.
Hän ei tarvitse paimenta ruokkijaksi, hengen ravintoa löytyy muualtakin ja hän löytää sen itse. Hän ei tarvitse paimenta puolustajaksi. Hän luottaa omaan voimaansa ja itsetunto on kunnossa. Hän ei tarvitse paimenta ohjaajaksi. Hän päättä itse mikä on oikeaa ja hyvää – sitä ei sanele hänelle kukaan. – Näiden ei-lampaiden tai mustien kissojen mielikuva kirkosta on toki värittynyt ja yksipuolinen. Heillä ei ehkä ole ollut kristillistä kasvatusta ja luontevia yhteyksiä seurakuntaan. Lisäksi mielikuvamainonta kirkkoa vastaan on tuottanut tulosta. Side kirkkoon katkeaa ja mustat kissat lähtevät eivätkä palaa. Vaikka tämä oli ääriesimerkki, siinä on mielestäni jotakin tavallista siitä, miten kirkon merkitys on ohentunut.
Jos vertaa roomalaiskatoliseen kirkkoon paimenuus tai pappeus on meillä erilaista. Meillä pappi on jumalanpalvelusmenojen toimittaja, lasten kastepappi, vihkipappi, rippipappi, hautaan siunaaja – mutta harvoin sielunpaimen. Heillä pappi on isä; hengellinen ohjaaja. Meiltä puuttuu elävä ripittäytymisperinne, jossa sielu avataan papille. Täällä pappiin pidetään etäisyyttä – häntä ei juuri voi sanoa isäksi. Suhde ei ole niin luottamuksellinen. Toki papit ovat hengellisiä ohjaajia meilläkin, mutta matkan takaa. Heidän puheitaan kuunnellaan, jos kuunnellaan, mutta heidän neuvojaan ei kysytä.
Kulttuurimme on toisenlainen. Ihmisillä on toisaalta tervettä itsesuojeluvaistoa siinä, että kenellekään toiselle ihmiselle ei anneta sielun avaimia eli määräysvaltaa omaan sielunelämään. Ihminen tekee päätöksensä itse. Suomalaiseen kristillisyyteen kuuluu se, että pysytään paimenen sauvan ulottumattomissa. Paimenen ääni ehkä kuuluu, mutta paimensauva ei enää ylety. Paimenelle ei anneta lupaa ohjaamiseen. Pappi voi olla mielipidevaikuttaja. Häntä kuullaan, mutta hän ei kuulu komentoketjuun.
Onko tässä koko totuus? Ei tietenkään. Liikettä on kahteen suuntaan. Taisi olla joku seurakunnan kymppiluokkalainen, joka sanoi: Kun ikää karttuu ja elämän perälauta alkaa tulla vahvemmin tietoisuuteen, se kutsuu sisäiselle matkalle. Siinä vaiheessa kevyet vastaukset eivät auta. Kysymyksille on tullut sen verran painoa, että vastaustenkin pitää kestää ja niiden kanssa on pärjättävä silloin kun rysähtää. Tässä tilanteessa kirkon 2000-vuotinen perinne tuo uskottavuutta. Useat sukupolvet ennen meitä ovat löytäneet tämän tien, sen antamat vastaukset ja eläneet niin hyvät kuin vaikeat ajat sen varassa.
Miten Harjavallan seurakunnasta voisi siis tulla paikka jossa ihmisen kysymyksille olisi tilaa ja tarjotut vastaukset tarjoaisivat jotakin lujaa ja kestävää? Miten seurakunta voisi olla sellainen yhteisö, johon kuka tahansa harjavaltalainen voisi tuntea kuuluvansa? Miten tehdä tästä kirkosta huone, joka on meitä kaikkia varten?
Vain siten, että lampaat (tai mustat kissat) saavat täältä sitä, mitä heidän pitääkin saada: a) kuulla Hyvän Paimenen ääni – b) tulla ravituksi hänen luonaan. Se tarkoittaa sitä, että he lähtevät rikkaampina koteihinsa messun jälkeen. Ja että se, mitä tarjotaan, on oltava aito asia. Ja (c) hoivaa on tarjolla: särkynyttä hoidetaan.
Minä uskon, että sitä on meillä tarjolla. Siitä vastaamaan minut asetetaan tässä seurakunnassa. Että tarjolla ei ole vain 2000 vuotta vanhaa ruokaa, vaan että se on myös tuoretta.
Minä uskon siihen, että täällä jumalanpalveluksessa sinä saat siitä oikeasti jotakin sellaista mitä muualta ei saa. Se ei ole vain viihdettä, jokin mielenkiintoinen esitelmä. Täällä on hyvä olla, koska sinä olet Kristuksen kanssa. Ja hän Hyvä Paimen, ruokkii sinua taivaan antimilla.
Se mitä täällä tapahtuu ei liity papin esiintymistaitoon tai lauluääneen, vaan sinun ja Jumalan väliseen vuorovaikutukseen: tässä kirkossa, tämän seurakunnan keskellä: Saat vastauksia sydämellesi. Tulet nähdyksi. Tulet ravituksi, tulet hoidetuksi. Tämä voi olla sinun hengellinen kotisi.
Kun hyvän paimenen ääni kuuluu – sinä tunnistat sen äänen Lammas tunnistaa sen aina, vaikka lammas olisi musta kissa. Paimenen äänessä on jatkuva kutsu muistaa, että kuulut Jumalalle – sinulla on koti ja paikka hänen luonaan – siinä on kutsu kääntyä ja palata takaisin. Jos se meidän musta kissa tulee takaisin – kyllä sillä ruokakippa on vielä tallella – kyllä täällä kirkossakin sunnuntaisin tilaa on.
– Piispa mainitsi alussa yksinäisyyden ongelmasta, että kukaan ei kaipaa. Siksi sanon sille mustalle kissalle, että meillä on sinua ikävä. Tule kotiin.