”Rakastatko sinä minua?” – Suuri kysymys, yksi elämämme tärkeimpiä ja herkimpiä kysymyk-siä. Mikä olisi vastaus? Vastauksesta saattaa riippua koko elämä. Jos ihminen lapsuudessaan jää vaille rakkautta, niin seuraukset ovat kohtalokkaat. Rakkaudettomuus tekee tänäänkin suurta tu-hoa ihmiskunnassa. Jonkin aikaa sitten tehtiin sel-lainenkin Gallup-kysely, että minkä lauseen sinä erityisesti haluaisit kuulla sinulle läheiseltä ihmiseltä. Vastaus oli, että useimmat halusivat kuulla lauseen: Minä rakastan sinua! Todellakin, rakkaus on elämän perustus ja syvin sisältö. Ilman rakkautta ei ole todellista elämää.
Suuri kysymys on myös tämä: Olenko minä sen arvoinen, että joku voisi minua rakastaa? Voinko minä olla jollekulle rakas? Minä, joka olen tällainen kuin olen? Tätä joutui kysymään apostoli Pietari, mies joka koki itsensä hirvittävällä tavalla epäonnistuneeksi ja lyödyksi. Muutamia päiviä sitten hän oli kauheasti pettynyt omaan itseensä. Hän, joka oli pitänyt itseään lujana ja rohkeana miehenä, olikin pettänyt Mestarinsa Jeesuksen kiirastorstaiyönä. On katkeraa pettyä omaan itseensä. On raskasta huomata toimineensa vastoin omaa vakaumustaan ja ihanteitaan. Sellainen pettymys ja häpeä voi joskus johtaa hyvinkin kohtalokkaisiin seurauksiin. On joskus kaikkein vaikeinta antaa anteeksi itselleen. ”Minä en anna itselleni ikinä anteeksi, että tein niin ja niin!” saattaa joku sanoa. Yhdellä ja toisella meistä saattaa olla tunnollaan tai tiedossaan tällaisia kokemuksia.
Johanneksen evankeliumin mukaan Pietari olikin syvästi pettyneenä itseensä paennut pois Jerusalemista takaisin Galileaan ja entiseen kalastajan ammattiinsa. Nuo ihmeelliset vuodet Jeesus Nasaretilaisen kanssa olivat nyt auttamattomasti ja lopullisesti ohi. Tyhjääkö se kaikki olikin ollut? – Mutta ei sittenkään. Eräs aamu Gennesaretin järven rannalla muutti kaiken. Pietari sai vielä kohdata Mestarinsa kuolleista nousseena, ylösnousseena ja armollisena Vapahtajana. Ylösnoussut Kristus otti vastaan Pietarin, antoi anteeksi, vieläpä antoi hänelle suuren tehtävän. Kaiken kaikkiaan Pietari sai elää todeksi, mitä armo on, ansioton rakkaus minun osakseni. Ja hänestä itsestään tuli Jumalan armon välikappale, armon viestin välittäjä ihmisille. Mutta lähtökohta oli juuri tämä: Jeesus mua rakastaa! Rakastaa myös epäonnistunutta, heikkoa pelkuriakin. Kirvelevän tappion ja itsetuntonsa pohjamudissa kulkeneen Pietarin pelastus oli Jeesuksen rakkaus.
Tässä Jeesuksen ja Pietarin keskustelussa vilahtaa kreikan kielen kaksi rakkautta merkitsevää sanaa: agape ja filia. Agape-rakkaus on rakkauden kohteen arvosta riippumatonta rakkautta kun taas filia-rakkaus on mieltymytkseen perustuvaa, esim. ystävien välistä rakkautta. Agape-rakkaus on syvimmältään jumalallista rakkautta meitä kohtaan. Jumala ei rakasta meitä sentähden, että me olisimme erityisen rakastettavia, vaan sentähden, että hän on rakkaus. Tämän luontoista rakkautta elämän arjessa me miehet saamme ihmetellen kokea kärsivällisiltä vaimoiltamme. Kuinka monesti tapahtuukaan, kuten eräässä näytelmässä vaimo sanoo miehelleen: ”Ville sinä olet paskiainen, mutta silti minä sinua rakastan!” Hämmästyttävää, mutta totta. Siinä on kaikua jumalallisesta rakkaudesta. Sellaisesta oli kyse Jeesuksen suhteessa Pietariin.
Tämä kuvaus Jeesuksesta ja Pietarista pääsiäisen jälkeen sisältää valtavan syvät tunteet. Tar- kemmin miettien tuo kohtaaminen on suorastaan liikuttava. Siinähän on samaa kokemusta kuin kertomuksessa tuhlaajapojasta, joka katuen ja häveten palaa kotiin ja saakin yllättäen osakseen ylenpalttista rakkautta. Siinä liikkuvat hyvin syvät tunteet. Tämän sai nyt Pietari kokea. Tästä lähtien Pietari oli sidottu Jeesukseen syvän rakkauden siteillä. Noilla samoilla rakkauden siteillä Jeesus Kristus kutsuu meidätkin seuraajikseen.
Suomalaisesta kristillisyydestä on joskus sanottu, että meitä vaivaa ns. vahvan uskon trauma.
Saatetaan siis ajatella, että uskovan ihmisen pitäisi olla uskossaan hyvin luja ja varma ja onnistunut. Mutta kuka sellaiseen kykenee? Tuollainen ajatus tai vaatimus karkottaa pois epävarmoja, uskossaan heikkoja ja epäröiviä. Sillä sellaisiahan me enimmäkseen olemme. Siinä suhteessa tämänpäiväinen evankeliumi on meille tärkeä, rohkaiseva ja uskallusta antava.
Meiltä ei vaadita täydellisyyttä, lujuutta ja onnistumista, emme siihen kykene. Mutta tuttu pääsiäisvirsi sanoo Jeesuksesta: ”Hänen luokseen tulla saa, siihen saan mä uskaltaa”. Sillä ”Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa!” Sen sai Pietari syvästi kokea ja lukemattomat ihmiset hänen jälkeensä. Ja nyt Pietari sai myös osakseen suuren luottamuksen ja tehtävän: ”Ruoki minun karitsoitani – kaitse minun lampaitani – ruoki minun lampaitani”. Jeesus, kirkon Herra ja suuri ylipaimenemme, lähetti Pietarin rakkauden paimentehtävään. Se oli hämmästyttävä luottamuksen osoitus Pietarille. Hän sai tehtävän rakkaudessa pitää huolta Kristuksen laumasta, hänen kirkostaan, seurakunnastaan. Kaitseminen ja ruokkiminenhan merkitsi juuri Sanalla kaitsemista ja ruokkimista, hengellistä tehtävää. Mutta se on merkinnyt myös aineellisista tarpeista huolehtimista.
Tänään, Hyvän Paimenen sunnuntaina, me kiitämme Jumalaa seurakunnasta, jonka keskellä on paikka myös meillä. Saamme kuulua suuren Ylipaimenen laumaan ilman ehtoja. Kristuksen rakkaus ei perustu meidän onnistumiseemme eikä jonkinlaiseen ”annan-että-antaisit – periaatteeseen”. Kristillinen uskomme ei voi perustua siihen, mitä me itse olemme, tahdomme ja ehdimme. Uskomme tulee perustua Jeesuksen rakkauteen. Rakkaus ja uskollisuus, jota Jeesus itse edustaa, eivät ole tästä maailmasta, mutta niille on tilaa tässä maailmassa. Hänen tahtonsa on, että Hyvän Paimenen mieli toteutuisi meidän keskuudessamme, kun toinen ihminen nähdään, kuullaan ja otetaan huomioon. Se on meidän vastauksemme käytännössä Jeesuksen kysymykseen: Rakastatko sinä minua?
Hyvän Paimenen tehtävissä maailmassamme onkin suuri joukko ihmisiä eri kirkkokunnissa, lähetystyössä ja monissa järjestöissä. Kun kansainvälinen Punainen Risti perustettiin alunperin kristilliseltä pohjalta, niin sen tunnuslauseeksi ja periaatteeksi tuli latinankielinen lause: ”inter arma caritas” eli ”aseiden keskellä rakkaus”. Tämä tunnushan lähti täysin kristilliseltä pohjalta Henry Dunantin aloitteesta. Tunnuksena oleva punainen risti kertoo yhä kristillisen rakkauden lähtökohdasta.
Jeesuksen oman elämäntyön tunnuksena voitaisiin tuon punaisen ristin tunnusta jäljitellen sanoa: ”inter malis caritas” eli pahuuden keskellä rakkaus. Näin juuri voimme otsikoida Jeesuksen elämän ja toiminnan ihmisten keskuudessa. Hänen olemassaolonsa ja toimintansa perustana oli rakkaus meihin ihmisiin, tähän langenneeseen ihmiskuntaan Jeesus Kristus on sama tänään ja aina. ”Rakastatko sinä minua?” Tätä sinä saat kysyä itseltään Herralta Jeesukselta. Ja häneltä saat vastauksen: Minä rakastan sinua. Sinä olet minulle rakas. Kuten myös apostoli todistaa: Mikään ei voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Tai kuten eräs pitkän elämänkokemuksen omannut mies tiivisti kristillisen uskonsa sisällön hengellisen laulun sanoihin: ”Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa” Siinä on ydin ja ilo.
Tämä on myös lähtökohta sille, että Vapahtajamme oma esimerkki velvoittaa ja innoittaa lukemattomia kristittyjä tänäänkin rakkauden työhön, työhön puutteen, kärsimyksen ja rakkau- dettomuuden lievittämiseksi. ”Ruoki minun karitsoitani, kaitse minun lampaitani” on kehotus ja kutsu myös kaikille meille, että jollakin tavalla olisimme lähimmäisiä toisillemme. Ei siinä meiltä mahdottomia vaadita. Kristuksen rakkaus kutsuu meitä käytännön johtopäätöksiin ja ratkaisuihin. ”Oi rakkauden Henki Sä, luo meihin rakkauden lämpöä luota Jumalamme” ”On suurin voima rakkaus”.