Rakkaat kulosaarelaiset,
Missä piilee salaisuus siihen, että joku ihminen alkaa uskoa Jumalaan ja rakastaa lähimmäistään? Mikä sytyttää ihmisen sydämen uskoon ja rakkauteen?
Usein me kirkossa ajattelemme, että sanoma menee perille, jos me osaamme puhua ihmisille ymmärrettävämmin ja yleistajuisemmin. On jaettava oikeaa, asiallista ja tasapuolista tietoa kristillisestä kirkosta ja uskosta. Tehokas viestintä vaikuttaa. Jos me papit vain osaisimme kääntää vanhan sanoman nykyajan kielelle, niin kyllä ihmiset sitten uskoisivat meidän saarnojamme ja puheitamme.
Ja haluanpa minäkin ponnistella sen puolesta, että me kaikki osaisimme tunnistaa ihmisten aidot kysymykset, kuunnella heitä, seistä heidän rinnallaan ja sitten tehdä parhaamme, että Jumalan armo tulisi arjen keskellä todelliseksi. Pitäisi siis puhua rakastavammin, ihmisläheisemmin, ymmärtävämmin ja kauniimmin. Ei ole puhetaito eikä ihmistuntemus papillekaan pahaksi.
Mutta onko tässä sittenkään kaikki? Onko kristillisen uskon syntyyn vaikuttamisessa sittenkään kysymys samanlaisesta viestinnästä kuin kodinkonekaupassa tai raittiusvalistuksessa? Tähän kyselyyn minut pakottaa myös tämän pyhäpäivän evankeliumin sana Jeesuksesta: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.”
Entä jos onkin niin, että uskon ja rakkauden asioissa tarvitaan jotain enemmän kuin retoriikkaa ja puhetaitoa, jotain enemmän kuin taitavaa viestintää ja mediataitoja, jotain enemmän kuin kykyä puhua samaa kieltä kuin modernit ihmiset?
Torstaina olimme piispantarkastuksen aikana vierailulla A-lehtien uudessa toimitalossa. Meidän kirkonihmisten mediataidot kalpenevat lehtiä julkaisevien ammattilaisten rinnalla. Jos minut ja Apu-lehden päätoimittaja Matti Saari pannaan kilpailemaan siitä, kumpi saavuttaa lukijan tai kuulijan paremmin, minun käy huonosti. Lopputulos ei selvä myös silloin, jos Markku Rautiainen ja Markku Veijalainen pannaan vastakkain.
Ja silti kävi torstaina kävi niin, että lehtitalon väki pyysi seurakunnan paikalle ja toivoi, että uusi talo ja siinä työskentelevät siunattaisiin. Ammattitaito, osaaminen ja innovaatiot eivät ole koko todellisuus. Siunausta pyytävä tunnustaa, että on jotakin sellaista, mikä ei ole ihmisen kädessä. Ei lehtitaloon pyydetty kauniisti puhuvaa pappia, vaan odotettiin jotakin Jumalalta.
Oletteko, rakkaat seurakuntalaiset, joskus miettineet, mikä on saanut teidät itsenne tai jonkun teidän läheisenne kiintymään tai peräti rakastumaan Jumalaan? Eikö syynä usein ole ollut se, että Jumala itse on tavalla tai toisella tarttunut meidän elämäämme.
Ei Jumalan luokse päästä siten, että me päätämme kiinnostua Jumalasta. Ei Jumalan luokse päästä siten, että me terästämme taitojamme puhua Jumalasta. Ei Jumalan luokse päästä siten, että me alamme raivata ja rakentaa tietä hänen luokseen. Ei Jumalan luokse päästä siten, että me alamme keksiä keinoja päästä hänen luokseen. Päinvastoin: kaikki voi alkaa vain siitä, että Jumala päättää tulla meidän luoksemme, hän koskettaa meitä, hän lähestyy meitä, hän alkaa puhua. Vanhalla ja yksinkertaisella kuvalla: Jumalan luokse ei kulje teitä alhaalta ylös, vaan ainoastaan tie ylhäältä alas.
Juuri tästä tämän päivän evankeliumi puhuu. Kun viisaat teologit ja kirkonjohtajat ovat närkästyneitä Jeesukseen ja haluavat ottaa hänet vangiksi, silloin ”rahvas”, tavalliset miehet, ”palvelijat”, niin kuin vanha raamatunkäännös sanoo, oikeastaan temppelipalvelijat (kulosaarelaisittain apusuntiot), tulivat herrojen luo ja sanoivat: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.”
Merkillinen sana: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.” Jeesuksen puheessa oli siis jotakin ainutlaatuista. Kyse ei ollut siitä, että Jeesus olisi ollut paremmin koulutettu ja kyvykkäämpi puhuja kuin muut ihmiset. Jeesuksen salaisuus ei ollut siinä, että hän puhui vetoavammin, tenhoavammin ja palavammin kuin muut ihmiset.
Ihmisten arvio Jeesuksesta sisälsi jotakin paljon suurempaa. ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.” Kyse oli siis enemmästä kuin ihmisen puheesta. Kyse oli suuremmasta, aivan eri luokkaan kuuluvasta puheesta. Kahdella kiellolla Jeesuksen puhe sijoittuu toiseen sarjaan kuin ihmisten puheet. ”Yksikään ihminen”, siis kenenkään ihmisen puhetta ei voi verrata Jeesuksen puheeseen. ”Ei ikinä”, siis ei milloinkaan ole kuultu ihmisen suusta sellaista puhetta.
Vaikka evankeliumi ei suoraan sanokaan, niin sanoma on selvä: kyse oli Jumalan puheesta. Kirkollisen viestinnän peruskysymys ei ole se, osaammeko puhetaidon ja nykyaikaisen median keinot, vaan se, kuuluuko meidän puheistamme ja saarnatuoleistamme Jumalan ääni vai puhummeko me papit ja kristityt omiamme.
Mutta mitä ja millä tavalla Jumala haluaa meille puhua?
Jos muistelemme omaa elämäämme tai katselemme toisten ihmisten elämää, niin ei ole vaikea huomata, että Jumala on tarttunut meihin kahdella eri tavalla, joko ankarien elämänkokemusten kautta tai sitten suuren hyvyytensä kautta.
Miten monet ihmiset ovatkaan tulleet Jumalan satuttamiksi aivan kuin mutkan kautta, kuin väärän koivun tietä. Jumala, joka olemukseltaan on rakastava Jumala, onkin tullut meidän elämäämme sairauksien, koettelemusten, ahdistusten, umpikujien ja jopa kuoleman kautta. On suuri arvoitus, miksi Jumala usein käyttää niin raskaita ja rajuja keinoja kutsuakseen meitä luokseen. Moni on turvautunut Jumalaan sen vuoksi, että omat voimavarat ovat loppuneet ja edessä ei inhimillisesti ole ollut muuta kuin pelkkiä umpikujia.
Eräältä vanhalta kokeneelta kristityltä kysyttiin kerran, miksi hän uskoi Jumalaan. Vastaus oli yksinkertainen ja sellaisena hämmentävä: ”Ei minulla ollut enää muuta vaihtoehtoa.” Jumala veti puoleensa umpikujien kautta. Ei ollut enää muuta toivoa.
Mutta sitten on voinut käydä niin, että Jumala on myös näyttänyt rakkaat kasvonsa. Usein olemme voineet nähdä hänen hyvyytensä ja armonsa vain kuin harson takaa, vain hentona äänenä, vain vielä toteutumattomana lupauksena. Armoa olemme voineet vain aavistella, mutta sekin on jo riittänyt sytyttämään meidät.
Jeesuksen ainutlaatuinen puhe ja vertaansa vailla oleva Jumalan sana on usein kuin kaksiteräinen miekka, yhtäältä kipeää tekevä, luut ja ytimet erottava, mutta toisaalta eheyttävä ja parantava sana.
Pysähtykäämme vielä hetkeksi evankeliumin merkillisen arvion ääreen. Miksi rahvas oli niin vakuuttunut, että ”yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän”?
Eikö tähän arvioon sisälly jonkinlainen innostuksen sävy? Arvio Jeesuksen ainutlaatuisuudesta on epäilemättä vähän arka ja varovainen, mutta silti selvästi kuin odottava ja ihmettelevä. Rahvas ei vielä tiennyt, mitä hyvää ja uutta Jeesuksen puheista seuraa, mutta he olivat silti aavisteluissaan varmoja.
Näinhän meille evankeliumin eli ilosanoman kanssa muutenkin käy. Emme me kykene loogisesti todistamaan, että Jumala antaa meille tulevaisuuden ja toivon, mutta silti me rohkenemme luottaa häneen. Eikä tämän varovaisen luottamuksen perusta ole siinä, mitä me olemme keksineet, vaan siinä, että Jumala itse on tullut meidän luoksemme ja alkanut puhua meille tavalla, jolla ”yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut”.
Rakas veli Markku. Sinut tänään asetetaan Kulosaaren seurakunnan kirkkoherran virkaan. Kaikessa mitä teet, pyri kuuntelemaan Jumalan puhetta ja ääntä. Toki Sinun tulee kulkea avoimin korvin myös seurakuntalaistesi keskellä. Ole herkkä heidän kysymyksilleen ja toiveilleen. Mutta ennen kaikkea, kuuntele Jumalan ääntä, sillä vain siten Sinä ja seurakuntalaisesi löydätte ilon ja toivon.