Tänään täällä kirkossa saattaa olla melko monta sellaista, jotka olette kokeneet, mitä puhekyvyn menettäminen on. Olette kokeneet sen omalla kohdallanne tai läheistä ihmistä kohdanneena asiana. Aikoinaan omaa appeani kohtasi tuo tilanne. Se oli hänelle, vilkkaalle ja seuralliselle karjalaismiehelle kova paikka. Hänestä tuntui, että häneltä vietiin jotain sellaista, jota ilman hän ei kehdannut ihmisten ilmoille lähteä. Tilanne oli monella tavalla turhauttava: Vaikka kuinka olisi itse halunnut, kieli ei totellut eikä sanoja löytynyt. Tietokonekieltä käyttäen voisi sanoa, että tärkeät tiedostot olivat hukassa ja polut kadonneet. Eikä kuulijakaan voinut millään auttaa, vaikka olisi halunnut. Omat ja kuulijan odotukset tuntuivat painavan lukitukset vain entistä tiukemmin päälle. Oli kuin lukot olisivat olleet sisäpuolella, niin syvällä sisällä, että oma tahtokin oli jäänyt sen oven ulkopuolelle.
Oli yksinkertaisesti nöyrryttävä lapsen lailla opettelemaan uudelleen sitä, minkä oli aina osannut, kärsivällisesti äänne, tavu ja sana kerrallaan. Kunnes tuolta vanhalla laulumiehellä sanat alkoivat nousta huulille omia aikojaan jostakin hyvin syvältä sisältä, tuttuja lauluja ja jo lapsuudessa opittuja virsiä kuunnellessa ja niihin hiljaa yhtyessä.
Tämän sunnuntain sanoma puhuu meille uskosta ja epäuskosta. Seuratessani appeni ponnistelua sanojen etsimisessä ajattelin, että puhetaidon oppimisessa ja uskon löytämisessä on jotakin yhteistä. Pieneltä lapselta kumpikin käy luonnostaan, kadehdittavan helposti, kun sen aika on. Mutta aikuiselle niin puheen kuin kadotetun uskonkin uudelleen löytäminen voi olla työlästä. Uskokaan ei ole noin vain haltuun otettavissa, vielä vähemmän toiselle annettavissa.
Väittely uskonasioista on hedelmätöntä. Yhtä turhaa on oman uskonsa tuputtaminen toiselle. Toisen ihmisen käännyttäminen on erityisesti luterilaisesta näkökulmasta katsottuna mieletön ajatus, jos puhutaan aidosta uskosta luottamuksena armolliseen Jumalaan, eikä vain ihmisen omista moraalisista päätöksistä.
Usko on lahja, joka annetaan. Se on sitä, että meissä olevat lukot avataan sisältä päin, jossakin niin syvällä meissä, ettei oma tahtomme sinne yllä. Nämä lukot ovat syntyneet kokemistamme pettymyksistä uskoviin ihmisiin, pettymyksistä seurakuntaan ja kirkkoon, pettymyksistä elämään, pettymyksistä, jotka olemme panneet Jumalan syyksi. Lukot ovat syntyneet tarpeestamme hallita itse omaa elämäämme. Ne ovat syntyneet tarpeesta palvella vahvaa Jumalaa, joka ei salli pahan hallita eikä puutteellisten ihmisten liikkua asioillaan. Ne ovat syntyneet kaiken sen kieltämisestä, mitä emme ole kestäneet itsessämme katsoa.
Jostakin syvältä nousee kuitenkin ensin kaipaus, sovinnon ja yhteyden ikävä. Voimattomuudessamme ja avuttomuudessamme oma itseriittoisuutemme saa väistyä. Joudumme katsomaan itseämmekin peilistä. Katkeruus saa sulaa. Kaikenlainen oma mestarointi ja kuvitelma uskon haltuun ottamisesta joutaa sivuun. Jäljellä on ehkä vain autius ja avoimet ovet. Ja siitä kaipaamamme vieras astuu itse sisään. Jostakin syvältä alkaa tukkeutunut lähde taas virrata, kuin kasteen ja lapsenuskon kirkkaat vedet. Mieli ja kieli alkavat vähitellen taipua lepoon, iloon ja kiitokseen.
Tämän päivän evankeliumin tapahtumat sijoittuvat Jerusalemiin, jonne Jeesus oli tullut lehtimajajuhlille. Viikon mittaisen juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus oli noussut puhumaan ja huutanut kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.”
Huomatkaa: syvältä sisältä alkaa virrata. Jumala lähestyy luomaansa ihmistä sisäoven kautta, hänhän tulee omaan asuntoonsa. Omalla sanallaan hän alkaa luoda uutta keskellä pimeyttä ja autiutta, niin kuin kerran luomisen ensimmäisenä päivänä.
Tämän päivän evankeliumi kertoo heti tämän jälkeen käydystä hedelmättömästä väittelystä. Siinä on kaksi joukkoa. Toiset ovat kuunnelleet Jeesuksen opettavan ja hän on tehnyt heihin vaikutuksen. He ovat vähintään avoimella mielellä olevia etsijöitä. Toisilla on koko ajan ollut valmis käsitys tuosta nasaretilaisesta. ”Eihän messias Galileasta tule, vaan Betlehemistä, ettekö ole lukeneet.” Varmuus on lukko, joka kätkee taakseen pelon. Eivät edes uskalla itse mennä itse kuulemaan Jeesusta, eivät kuulla syytettyä itseään, niin kuin lakikin vaatii.” Näin syntyy hedelmätön väittely uskon asioista.
Evankeliumien mukaan Jeesus kävi näitä keskusteluja joskus itsekin. Rikas mies ja hurskas nuorukainen lähtivät molemmat murheellisina hänen luotaan pois. He olivat liian vahvoja, liiaksi itseään täynnä voidakseen luopua omasta vahvuudestaan ja täyteydestään. Heissä ei ollut tilaa luottamukselle, joka on yksin armoa ja lahjaa. Itse tehdyn pitää sortua ja oman varmuuden murentua, että ihminen suostuu avoimin mielin etsimään ja ottamaan evankeliumin lahjana vastaan.
Evankeliumit kertovat myös keskusteluista, joissa Jumalan tarkoituksia on kyselty avoimin mielin. Siellä Jeesus on itse huomaamatta liittynyt keskusteluseuraan kolmanneksi. Näin hän tekee edelleenkin. Hän liittyy seuraan siellä, missä etsitään tietä, kaivataan sitä, että tukkeutuneet polut omassa sisimmässä vihdoin avautuisivat.
Evankeliuminsa alussa Johannes kertoo keskustelusta, jossa lähtökohtana on vähän samanlainen asenne kuin tämän päivän evankeliumin kirjanoppineilla. Jeesus oli vain hetkeä aikaisemmin kutsunut Filippuksen seuraajakseen, kun tämä tapasi ystävänsä Natanaelin. Filippus kertoi innostuneena uudesta opettajastaan, mutta Natanael kysyi epäillen: Voiko Nasererista tulla mitään hyvää? Filippus ei ryhtynyt suotta hedelmättömään väittelyyn. Sen sijaan hän rohkaisi: ”Tule, niin näet!” Kristus puhuu itse puolestaan ja herättää uskon niissä, jotka häntä avoimin mielin etsivät. Jeesus itse lupaa: ”Jos joku kuulee minun ääneni ja seuraa sitä, hän tulee tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani.”