Tänään luetuissa Raamatun teksteissä on esillä uskon ja epäuskon välinen kamppailu ihmisen sydämessä. Jokainen uskoo ja jokainen epäilee, jokainen kokee uskon lisäksi epäuskon hetkiä, jolloin luottamus Jumalan hyvyyteen ja tarkoitukseen horjuu.
Ilman epäilyksiä usko vaikuttaa enemmän kuolleelta kuin elävältä. Sillä Jumala Sana haastaa elämämme, kutsuu kamppailuun. Mutta ilman uskoa elämästä ei mitään ole jäljellä, usko tekee eläväksi. Uskok ja epäusko käyvät meissä jatkuvaa painia.
Rippikoululaisetkin, joita tänään on täällä paljon uskovat. He uskovat syvällä sisimmässään, mutta monesti on muodikasta kieltää uskovansa. Silloin sanat ovat ehkä jonkinlaista uhmaa eivätkä sittenkään kuvaa sydämen todellista tilaa. Aikuiset kirkossa käyvät ihmiset uskovat tavallaan ja kuitenkin tuntevat elämän koettelemuksissa syvää epätoivoa. Jumala ei ole tehnyt ihmisen elämästä helppoa. Usko ei ratkaise ongelmia ja vaikeuksia elämässä. Usko ei poista henkilökohtaisia tragedioita, se ei poista kärsimystä. Mutta se antaa toivon ja tarkoituksen elämälle. Silloinkin kun elämän synkimmät hetket laskeutuvat päällesi – Jumala on ja myös siunaus kaiken yllä, vaikka emme sitä voi nähdä tai ymmärtää.
Oletko käynyt oman epäuskosi juurilla? Mitä se kertoo sinusta ja sinulle, muuta kuin sen, että olet ihminen? Sinulla on kiusauksesi – murtumispisteesi, jolloin viha Jumalaa kohtaan peittää rakkauden tai milloin välinpitämättömyys on suurempi innostusta ja sitoutumista – mutta kuitenkin koko elämäsi kasvupohja ja luja perustus on Jumalassa, sillä ilman häntä kaikki hyvyys ja syvempi merkitys olisi tipotiessään.
Päivän teksteissä erityistä mielenkiintoa herättää minussa neljännen Mooseksen kirjan kohta pronssikäärmeen kohottamisesta ja sitä edeltävistä tapahtumista. Israelin kansa oli kulkenut autiomaassa pitkän aikaa. Siellä ei ollut tarjolla luonnon varoja ravinnoksi. He olisivat kuolleet nälkään ja janoon, jos Jumala ei olisi pitänyt huolta heistä. Joka päivä tuon erämaavaelluksen aikana he keräsivät aamulla mannaa maasta, jonka Jumala oli heille ravinnoksi lähettänyt. Silti kansa valitti Moosekselle: Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!
Israelin kansa eli ihmeen keskellä. He saivat Jumalan ihmeen kautta mannaa taivaasta. Jumala piti heidät hengissä, mutta tuo ihme alkoi maistua puulta. Siitä oli maku mennyt. – vaikka se oli leipää taivaasta, enkelten leipää, kansa ehkä aiheesta alkoi valittaa
Miten taivaan ihana leipä voi maistua näin pahalta?. Miksi Jumalan pöydässä ruoka ei maistu hyvältä? Miksi hän, joka on luonut kielen erottamaan eri makuja, ei laittanut taivaalliseen leipään, mannaan, enemmän vivahteita: alkuruokamanna olisi erilaista kuin pääruokamanna ja jälkiruokamanna, kahvileipämanna. Eri värisiä, eri rapeusasteita, eri makuyhdistelmiä, makeaa ja suolaista. Mutta ei – se oli sitä samaa kurjaa ruokaa päivästä toiseen. Heidän mannakiintiönsä oli tullut kertakaikkisen täyteen. Heidän hengityksensä haisi mannalta, ehkä heidän hikensäkin oli tullut mannan tuoksuiseksi. Jo riitää. (miten puolisot tyynnyttelivät toisiaan riidan jälkeen – tule syömään, tein sinun erityistä herkkuasi, mannaa.)
Luulen, että Jumala turrutti tarkoituksella heidän aistinsa. Se oli juuri tarkoitus, että he eivät voineen viettää makoisia päivällishetkiä monipuolisen herkkupöydän ääressä. Koska Jumala halusi kasvattaa heidän hengellistä elämää, uskoa ja luottamusta Jumalaan. Uskolle ei tarjoutunut enää valtavaa spektaakkelia. Ihme oli kadottanut ihmetyksensä, siitä oli tullut tavallista arkea, jotta he oppisivat uskomaan näkemättä, tuntematta, kokematta jotakin erityistä. Sillä juuri sellaista uskoa elämässä tarvitaan, kun kaikki tuntuu olevan rutiinin ja arjen pyörittämistä, tasaista junnaamista.
Mooseksen kirjan kertomus on samalla kuvaus meidän uskostamme. Kun uskova ihminen on pidempään vaeltanut kristityn tietään, se ei enää tunnu miltään. Kaikki haihattelut palavat poroksi ja oleellinen jää jäljelle. Mitä uskolle tapahtuu kun se ei ole enää niin ihanaa? Jokapäiväinen elämänihme, armon ihme on arkipäiväistynyt. Silloin juuri uskoa tarvitaan, se antaa kiintopisteen kulkea yksitoikkoisessa elämän maastossa. Israelin kansan epäusko sai käärmeet liikkeelle, heidän kimppuunsa. He pelastuivat kun katsoivat pronssista tehtyyn käärmeeseen. Saman esikuvan mukaan epäuskon ja epäilyn hetkellä katsomme Kristukseen, joka on pronssikäärmeen tavoin nostettu seipään päähän. Synti on käärmeen tavoin myrkyttänyt meidät ja me kuolemme, ellemme saa vastalääkettä. Katseen suunta pelastaa.
Evankeliumissa uskon ja epäuskon välinen kamppailu näkyy toisenlaisena. On niitä jotka näkivät Jeesuksessa jotakin erityistä. Hän on ennustusten lupaama Messias. Toiset epäilivät, pidättämään lähetetyt miehet olivat ihastuksissa hänen puheestaan, ja fariseukset ärtyneinä ja tuskastuneina. Galileasta ei tule profeettaa.
Evankeliumissa puhuttelee eniten sanat: Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän. Kun Jumalan puhe avautuu sielulle, mikä muu voisi olla merkittävämpää. Jeesus puhui ihmisen suulla ja samalla Jumalan suulla.
Jostakin syystä hänen seuraajansa eivät ole yhtä hyviä puhujia. Mikä tänään olisi sellaista puhetta, josta sanottaisiin samalla tavalla: yksikään ihminen ei ole puhunut kuin hän. Miten pelkkä puhe saa ihmisen lumoutumaan? Mikä voisi olla sellainen tekijä puheessa – että haluaisit kuulla enemmän?
Ne saavat meidät näkemään unelmamme paljon läheisempänä ja mahdollisempana kuin koskaan aikaisemmin.
Jos Jeesus saa puhua meidän kauttamme, hän puhuu edelleen syvimpään kaipaukseemme. Hän puhuu sydämellemme, tunnemme silloin vapautta ja iloa.
Turhiakin lupauksia paljon annetaan. Onko Jeesuksen puhe turhia lupauksia, pelkkää sanahelinää? Ja me taas osoittaudumme tuhannen kertaa sinisilmäisiksi hölmöiksi, nenästä vedettäviksi, joilta ensin huijataan rahat ja sitten omanarvon tunto, itsekunnioitus. Kukaan meistä ei haluaisi olla helppo saalis huijareille. Niitäkin liikkuu ja he osaavat myös puhua ja antaa lupauksia. He tuntevat ihmismielen lainalaisuudet ja ihmisten heikkoudet ja kiusaukset.
Jeesus eroaa sillä tavalla muista puhujista, että hän ei mielistele kuulijaa – hän puhuu totuuden, mutta silti niin, että totuudenkin paljastuessa ja ihmisen särkyessä armo lääkitsee sielun ja osoittautuu kaikkea suuremmaksi.
Koukku mikä Jeesuksen puheessa on ollut liittyy siihen, että hän puhui suoraan ihmisen sydämelle. Hän puhui niin kuin se jolla on valta – eikä niin kuin kirjanoppineet. Jolla on oikeasti valta muuttaa asioita, hän voi myös luvata jotakin todellista, hänen puheellaan on katetta. Kysymys Jeesuksesta liittyikin siihen, onko hänellä katetta, voiko hän puhua Jumalan suulla.
Jeesus on Jumalan Poika, hän tiesi mistä puhui. Hänen puheensa oli yksinkertaista, yllättävää ja ytimeen käyvää, sitä ei voinut vastustaa – luulen että se sai aikaan tunteen, miksi tuota ei ole kukaan ennen sanonut noin.
Vastaväittäjien ja epäilijöiden näkökulmasta Jeesuksella oli yksi ongelma: hän oli Galileasta. Kirjoitusten mukaan Galileasta ei tule profeettaa.
Millä perusteilla ihmisten olisi pitänyt uskoa Jeesukseen. Jeesus sanoi, että uskokaa häntä hänen tekojensa tähden. Sanoissa itsessäänkin on voimaa, mutta Jeesuksen sanat eivät jääneet pelkiksi sanoiksi. Kaikki mitä hän teki vahvisti kuultua. Hänen suurin tekonsa oli antaa oma elämänsä uhriksi meidän tähtemme. Jumala vahvisti hänen sanansa ylösnousemuksessa.
Jeesuksen sanoissa oli jotakin sellaista, mitä he eivät olleet ennen kuulleet, jotakin mikä ihastutti heidät täysin, jota he eivät voineet vastustaa. Syvät ennakkoluuulot murtuivat.
Usko ei tarvitse ihmeitä tuekseen, vaan Jumalan sanan ja lupauksen. Usko ei ole vakuuttumista Jumalan olemassaolosta vaan hänen rakkaudestaan. siksi tärkeää ovat anteeksiantamuksen sanat, ja lupaukset: minä olen sinun kanssasi, en hylkää sinua.