Uskotko Ihmisen Poikaan? Näin Jeesus kysyi häneltä näkönsä saaneelta kerjäläiseltä. Uskotko Jeesukseen? Oletko uskossa? Oletko uskomassa? Ootsä hei joku uskovainen?
Tämän tapaiset kysymykset saavat meidät hämmentymään? Pitäisi antaa suoraan kysymykseen suora vastaus, mutta jäämme miettimään, selittelemään. Meistä tuntuu, että yhtä lailla ei- kuin kyllä -vastauskin saattaisi johtaa kysyjän harhaan. Ongelma ei välttämättä ole siinä, ettemme olisi valmiita tunnustamaan uskoamme. Jäämme sen sijaan miettimään, mitä kysyjä ymmärtää uskossa olemisella tai uskovaisuudella. Emme haluaisi tulla sijoitetuksi kysyjän mielessä oleviin valmiisiin ja ehkä ahtaisiin rooleihin, mielikuviin ja luokitteluihin. Ne eivät ehkä ole juuri niitä, jotka itse tunnemme omaksemme ja johon tunnemme kuuluvamme.
Onkohan uskosta tullut meille suomalaisille aivan liian vaikea ja monimutkainen asia. Joskus tulee mieleen se kuuluisa tulipalo, joka oli väärin sammutettu. Samalla tavalla monen suomalaisen arka, mutta vilpitön usko mitätöidään ja turhennetaan yhä uudelleen. ”Väärin uskottu” Tätä toisten tuomiota me pelkäämme. Sitä, että uskomme ei kaikille kelpaa, kun se kenties on syntynyt väärässä järjestyksessä ja väärässä porukassa. Ja onkohan se kaikin osin ihan oikein ymmärrettykään. Ja eihän elämästäni ole rahellisesti sanottuna muille esikuvaksi, ei ainakaan mielestään hurskaampien arvioitavaksi. Paras, että kätken kaipaavan uskoni toisten mittailulta ja riepottelulta. Näinköhän meistä on tullut kansa, joka ei rohkene puhua selvin päin uskostaan.
Evankeliumitekstimme kertoo miehestä, joka oli väärin parannettu. Syntymästään saakka sokea mies oli saanut näkönsä. Fariseuksille se ei kuitenkaan ollut ilon ja kiitoksen aihe. Päinvastoin se oli heille sietämätön skandaali. Ihan vääränlainen mies oli parannettu, väärillä tavalla ja vieläpä aivan sopimattomaan aikaan. Parantajakin oli ihan väärä. Vaikutusvaltaiset hallitusmiehet olivat niin kiukkua täynnä, että edes pojan vanhemmat eivät uskaltaneet jakaa poikansa iloa ja asettua ihmeen todistajiksi. Peloissaan he jättivät poikansa puhumaan yksin omasta puolestaan.
Parantuneen iloa päivästä, jona hän sai katsella maailmaansa ensimmäistä kertaa, nuo ilonpilaajat eivät kuitenkaan onnistuneet riistämään. Hän oli saanut näkönsä ja se riitti. Se riitti hänelle todistukseksi auttajastaan. Kun hän viimein näki ja oppi tuntemaan auttajansa, kukaan ei voinut riistää mieheltä hänen uskoaan.
Näkönsä saaneen kerjäläisen uskosta voisi hyvällä syyllä käyttää nimeä ”yksinkertainen usko”. Se, mitä hän saattoi itsestään todistaa, oli tämä: ”Sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” Vanhat raamatunkäännökset puhuivat uskon yksinkertaisuudesta ja yksinkertaisesta uskosta. Nykykäännös kääntää vastaavat alkukielen sanat sanoilla vilpitön tai nöyrä. Osuvaa yksinkertainen-sanaa on kai kartettu, koska sillä on nykyään uudempi, kielteinen merkitys. Sehän ymmärretään suurin piirtein samaksi kuin tyhmä.
Raamatussa ja kirkon vuosisataisessa hengellisessä perinteessä yksinkertaisuus on ollut kaikkea muuta kuin tyhmyyttä. Se on ollut sekä uskon että kristityn elämän keskeinen ihanne. Yksinkertainen usko nojaa vilpittömästi ja nöyrästi yksin Jumalan tekoihin ja hänen armoonsa. Ihmisen oma elämä eivät ole sen mitta ja täyttymys. Kristityn elämällä ja rakkauden teoilla on toki merkitys, mutta yksinkertainen usko ei nojaa niihin, ei mihinkään, mikä on ihmisen omaa.
Tämän messun jälkeen on täällä seurat, joissa veisataan Siionin virsiä. Siionin virsissäkin oli ennen laaja virsien osasto, jonka otsikkona oli ”Uskon yksinkertaisuudesta.” Toki tuon osaston virret löytyvät nykyisistäkin Siionin virsistä, mutta ”yksikertaisuuden käsite on monesta virrestäkin ajan myötä hävinnyt. Ei onneksi kuitenkaan kaikista virsistä: Veisaamme esimerkiksi:
Opeta aina uutta, myös yksinkertaisuutta, lapseksi minut tee.
Niin että lapsen lailla on sielu huolta vailla ja omanasi iloitsee.
Ja löytyypä uskon yksinkertaisuuden ihanne vielä Virsikirjastammekin:
Kaiken läpi loistat. Herra, valollasi kosketa nyt kasvojani.
Kukka seisoo hiljaa, lehdet liikahtavat, auringossa aukeavat.
Hoida näin sinuun päin, totuudellisuuteen, yksinkertaisuuteen.
Vaikeuksissa ja erityisesti kuoleman edessä ihmisen usko joutuu kovaan testiin, koetukseen. Silloin, kaikki, mikä on omaa ja ihmisten silmissä jotakin, riisutaan pois. Ne menettävät arvonsa ja merkityksensä. Niistä ei ole passiksi Jumalan valtakunnan portilla, kuten kuolinkamppailuaan käyvä Ukko-Paavo Lauri ja Joosas Kokkosen Viimeisissä Kiusauksissa toteaa. Uskon kokemuksetkin haalistuvat ja ne otetaan pois. Kun omasta hurskaudesta ja uskonvarmuudesta ei passia löydy ja portti pysyy Paavon unihoureessa visusti suljettuna, Paavo pyytää lukemaan sepän hänelle antamasta kirjasta viimeisen kappaleen. Paavo kuuntelee hiljaa tutuista Hunanjan pisaroistaan tämän yksikertaisen uskon manifestin: ”Sinä joka olet nähnyt, että Kristus on kaikki kaikessa ja ettet itse ole yhtään mitään, ja joka olet kuollut kaikelle muulle vanhurskaudelle, sinä olet kristitty, suuresti rakastettu, ja olet löytänyt armon Jumalan edessä ja olet suosittu taivaassa. ” Viimein alkaa portti aueta, rauha palata ahdistuneeseen mieleen ja kiitosvirsi soida sisimmässä.
Vuosia sitten professori Antti Eskola kirjoitti kirjan yksinkertaisesta uskosta. Siinä Eskola esitti hartaan toivomuksen, että hänen isiensä kirkossa, johon hän oli palannut takaisin, yksinkertainen usko olisi jälleen kunniassaan ja sille olisi tilaa. Vain sitä kautta monet hiljaiset Jumalan armoon yksinkertaisesti nojaavat tavalliset suomalaiset voisivat tuntea kirkkonsa jälleen rakkaaksi kodikseen. He voisivat pitää kiinni uskostaan pelkäämättä, että sitä väheksytään tai se mitätöidään.
Toinen yksinkertaista uskoa luennoillaan uskollisesti puolustanut professori oli oma teologian historian opettajani, apulaisprofessori Olavi Castrén. Kerran hän esitti meille opiskelijoille mieleen painuneen kysymyksen: Sanokaapa, mitä eroa on uskovalla ja kristityllä? Kun vastauksia ei heti kuulunut, hän vastasi itse. Yksinkertaista: toinen on verbin aktiivin ja toinen passiivin partisiippimuoto. Uskovainen sana kiinnittää huomion siihen millainen sinä olet ja miten uskot. Kristitty-sana kiinnittää huomion siihen, mitä hyväksesi on tehty. Se on sama muoto kuin kastettu tai sinun edestäsi annettu ja vuodatettu. Siinä oleellista on se, mitä Jumalan on sinulle tehnyt ja antanut.
Tuon opetuksen jälkeen minun ei ole ollut vaikea vastata kysymykseen, oletko kristitty? Ei tarvitse arvioida itseään vaan kiinnittää huomio siiten, mitä minun hyväkseni on tehty. Olen kristitty.