Älä koskaan riisu pukuasi
Jumala on hyvä – kaiken aikaa! God is good – All the time!
Tänään on kansainvälinen epäonnistumisen päivä (Int’l Day of Failure), joten kerron teille aluksi unen, jonka näin valmistautuessani tähän saarnaan.
Olin päättänyt saarnata ilman papereita, vapaasti. Kun messun alkamisajankohta läheni, tajusin, että en muistanut ollenkaan, mitä olin päättänyt sanoa. Samalla tajusin, että messussa kaikki muukin valmistelu oli täysin kesken. Olimme valmistamassa messua ulkoilmaan, pienelle aukiolle, jossa oli kahviloita ja muutamia ihmisiä istumassa. Yhtäkkiä tajusin, että siihen kohtaan, johon oli pitänyt tuoda alttaripöytä, olikin vedetty esiin kärry, jossa oli oluthana. Ja ihmisille alettiin annostella olutta muovimukeissa! Ajattelin: ”Tämähän on loistava tilaisuus, mutta mihin se alttari nyt mahtuu? Ja miten nämä voidaan yhdistää?” Siihen heräsin.
Onneksi oli lauantaiaamu ja oli vielä kokonainen päivä aikaa valmistella tätä saarnaa. Nyt minulla on siis muistiinpanot, mutta viimeinen kysymys jäi voimaan: Miten sisällä kirkossa saarnattu vaikuttaa arkeen? Se on olennainen kysymys. Ja vaikea. Myös omakohtaisesti.
Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä on kaksiosainen. Saarnani tarkoituksena on käsitellä sen jälkimmäistä osaa, sitä, missä ilman juhlapukua ollut häävieras heitetään ulos. Sanoin kuitenkin ensin jotain vertauksen helpommasta alkuosasta. Lopuksi puhun siitä, miksi juhlapuku on mielestäni niin tärkeä asia.
1. Kuninkaanpojan häät – allegoria
Kaikki vertaukset eivät ole allegorioita, mutta tämä on. Allegoriassa jokaisella yksityiskohdalla on oma merkityksensä. Vertauksen kuningas on Jumala, kuninkaan poika on Kristus, ensimmäiset palvelijat ovat Mooses ja Vanhan testamentin pyhät. Toisena lähetetyt palvelijat ovat profeettoja. Israelin kansa ei heitä kuule, ja osa heistä joutuu pahoinpidellyiksi ja tapetuiksi. Kuninkaan vihastuminen ja kaupungin tuho viittaa Jerusalemin tuhoon vuonna 70 jKr. Matteuksen evankeliumin ensimmäisille lukijoille tämä oli itsestään selvää, sillä evankeliumi on kirjoitettu vain vuosikymmen noiden traagisten tapahtumien jälkeen. Viimeiseksi lähetettävä kutsu tarkoittaa evankeliumia ja sen julistamista kaikille kansoille.
On ehkä hyvä kiinnittää huomio muinaisitämaiseen juhlakutsukäytäntöön. Kun häistä oli sovittu, kutsuttaville lähetettiin heti sana: Juhlat ovat tulossa, valmistautukaa! Tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa ei kerrottu, vaan kaikki tiesivät, että juhla alkavat, kun kaikki on valmista. Ja lopulta juhlatalosta lähetettiin sana: Tulkaa, sillä kaikki on nyt valmista! Vertauksessa oli siis kyse juuri tästä jälkimmäisestä kutsusta. Härkä ja syöttövasikat oli teurastettu, kaikki oli jo valmista. Vieraiden olisi pitänyt olla innoissaan: Nyt se kutsu tuli, lähdetään heti!
Vertauksen alkuosassa on siis vahva viesti. Jumala kutsuu ihmisiä iloon ja juhlaan. Evankeliumi on kutsu iloon. Ja tämä kutsu esitetään kaikille, niin hyville kuin pahoille, kaikille kansoille, ihmiseen ei katsota.
2. Kepeästä syystä pois potkittu
Vertauksen jälkimmäinen osa ei ole näin selkeä ja helposti ymmärrettävä. Miksi hääjuhlasta potkitaan ulos, jos ei ole juhlapukua, ’kepeästä syystä’? Jukka Relander käytti tällaista ilmaisua Kotimaa-lehden evankeliumiselityksessään menneellä viikolla. Hääpuvun puuttuminen todella vaikuttaa oudon pinnalliselta syyltä ja siitä seuraava rangaistus tuntuu kohtuuttomalta. ”Oma, lempeä ja loppumattoman kärsivällinen Jumalani sallisi sen, että erehdyksen saisi korjata yhä uudestaan”, kirjoitta Relander. Kun Raamatun Jumala on tuntuu liian ankaralta, ratkaisuksi tarjotaan siis jumalakuvaa, jonka jokainen saa itse muodostaa oman suvaitsevaisuutensa kuvaksi. Niinkö?
Huomio, jonka Relander tekee, ei ole lainkaan väärä. Eihän Jumala ketään pois potki kepeästi, sattumanvaraisesti, väärien vaatteiden vuoksi. Jos niin olisi, koko ilosanomasta menisi maku ja pohja pois. Olisi kammottavaa lukea evankeliumia niin, että kirkkoon saa tulla vain pyhävaatteissa. Varmasti joskus kirkossa on katsottu nenänvartta pitkin huonosti pukeutuneita. Mutta se on täysin vastoin ilosanoman sisältöä. Kaikki saavat tulla juuri sellaisena kuin ovat.
Mutta eihän vertauksessa olekaan kyse vaatteista. Koska kyse on todella allegorista, juhlapuku ja sen puuttuminen viittaa johonkin aivan muuhun. Pääsemme jäljille, kun kiinnitämme huomion sanontaan ”sitokaa käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen”. Tiedämme, että Jeesuksen opetus oli hyvin lähellä aikansa rabbiinista perinnettä. Siellä tunnettiin useita vertauksia kuninkaasta, tämän järjestämistä juhlista ja juhlapuvuista. Mutta Jeesuksen ajan juutalaisuudessa eli myös toisenlainen perinne, apokalyptiikka. Se oli kiinnostunut enkeleistä, henkivalloista, näkymättömistä ja salatuista asioista. 1. Henokin kirja oli yksi tärkeimmistä apokalyptiikan teksteistä. Ja sieltä löydämme kohdan, jossa ylienkeli Rafael saa Jumalalta käskyn sitoa langennut enkeliruhtinas Azazel ”käsistä ja jaloista ja heittää hänet ulos”. Ilmaisu on lähes sanatarkkaan sama, jota Jeesus käyttää.
Mielenkiintoista kyllä eräs toinen apokalyptinen teos, Abrahamin apokalypsi, joka on kirjotettu samoihin aikoihin kuin Matteuksen evankeliumi, tietää kertoa vielä lisää. Abrahamin apokalypsi kertoo siitä, miten paha enkeli Azazel linnun hahmossa kiusaa Abrahamia. Jumala kuitenkin nuhtelee Azazelia ja sanoo: ”Se vaate, joka aiemmin taivaassa oli sinun, on nyt varattu Abrahamille.” Azazelilla, langenneella enkeliruhtinaalla, ei siis ole Jumalan juhliin tarvittavaa pukua, koska se on otettu siltä pois.
Heprealaiskirje, joka kritisoi vahvasti noihin aikoihin levinneitä enkelioppeja, sanookin: ”Jumala ei ota suojelukseensa enkeleitä, vaan Abrahamin suvun” (2:16). Tällä tarkoitetaan sitä sukua, joka syntyy Abrahamille annetun lupauksen perusteella, ”niitä jotka uskovat”, siis Jeesuksen uskovia. Vaate on siis meidän! Paavali ei turhaan opeta galatalaisia: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.”
3. Miksi tämä on tärkeää?
Azazel ei ole tässä tärkeä. Jeesus ja evankelista Matteus eivät mainitse sitä eikä muitakaan enkelitarinoita. Mutta juhlapuku on tärkeä. Kyse ei ole kepeästä syystä tai mitättömästä pikkuseikasta. Ihmiset odottavat kirkolta ankaran ja tuomitsevan puheen sijaan puhetta armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta. Ja juuri Hänestä evankeliumi tässä puhuu. Hän kutsuu kaikki, pahat ja hyvät yhtä lailla, ja antaa meille hääpuvunkin ilmaiseksi. Lopulta hyvä voittaa ja juhlat alkavat.
Mutta juuri nyt, tässä oikeassa maailmassa paha soluttautuu mukaan. Ei sitä ole vielä lopullisesti voitettu. Se esiintyy viattomana häävieraana ja tulee mukaan juhliin, vaikka sen tarkoitusperät ovat kaikkea muuta. Sen tarkoituksena ei suinkaan ole juhlia kuninkaan pojan häitä, vaan pilata juhlailo mahdollisimman monelta. Me häävieraat emme ehkä aina erota sitä muusta joukosta ja huomaamatta lähdemme sen houkutuksiin, mutta kuningas ei erehdy. Se tietää, keneltä puuttuu puku.
Juttelin menneellä viikolla erään viisaan naisen kanssa, joka halusi hieman haastaa ja samalla rohkaista minua puhumaan evankeliumia tämän ajan kielellä. Ihmiset todella odottavat tuomitsemisen sijaan puhetta armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta. Mutta siinä innoissamme nyökkäillessämme kysyin: – Mitä armo sinun mielestäsi oikein on? – Sitä, että saa olla oma itsensä, että hyväksytään sellaisena kuin on, hän vastasi. – Mutta eikö se ole pikemminkin oikeudenmukaista? kysyin takaisin. – Eikö ole aivan oikein, että hyväksytään sellaisena kuin on? Eihän siinä armoa tarvita. Armoa tarvitaan vasta sitten, kun joku on tehnyt jotain pahaa. Mitä ajattelet lapsenraiskaajasta? Tai kiduttajista? Niistä, jotka rosvoavat köyhiltä, hyötyvät taloudellisesti toisten ahdingosta, ihmiskauppiaista? Näiden vääryyksien kohdalla suvaitsevaisen ihmisen itse rakennettu ’loputtoman kärsivällinen’ jumalakuva hajoaa. En minä, emmekä me ole niin armollisia kuin annamme ymmärtää. Omaksi kuvaksemme luotu jumala ei kestä. Me tarvitsemme toisenlaisen Jumalan, sellaisen, joka on totta. Tarvitsemme Jumalan, josta Jeesus puhui ja josta kirkko todistaa!
Lopuksi
Jumala on hyvä – kaiken aikaa! Niin se on. Siihen me uskomme ja ripustamme luottamuksemme. Älä siis koskaan riisu päältäsi sitä pukua, jonka olet lahjaksi saanut, siis sitä identiteettiä, joka sinulla on Kristuksen omana. Älä sano: En tarvitse sitä tänään, puen sen sitten huomenna, tai sitten kun olen vanha. Älä koskaan luovu siitä. Tämä puku on Kristus meissä, meidän puolestamme, meidän yllämme. Se on ankkuri, joka yhdistää meidät taivaalliseen juhlapukuun, joka meitä odottaa perillä.
Siksi meidän tulee Kristuksen lähettiläinä rohkeasti julistaa ilosanomaa: Tulkaa kaikki. Kaikki on jo valmiina! Pukekaa Kristus päällenne. (Myös te, jotka olette sunnuntaikaljalla.)
(Saarna pidetty Vanhassa kirkossa ja Lähetyskirkossa.)