Olemme yllättävän päivänkohtaisen aiheen äärellä. Lähipäivien uutinen kertoi kansanedustaja-aloitteesta, jossa eduskuntaa vaaditaan tuomitsemaan islamilainen sharia-laki ja pyrkimykset sen käyttöönottamiseksi Suomessa. Aloite kuvaa Euroopassa kasvavaa islamin pelkoa. Huolta aiheuttaa erityisesti ääri-islamilaisten, ns. islamistien vaatimukset vanhan uskonnollisen sharia-lain käyttöönottamisesta muslimienemmistöisissä maissa, jopa muslimien keskuudessa niissä maissa, joissa he ovat vähemmistönä.
Joillakin uskonnollisen lain pelko näyttää menevän vielä pitemmälle. Kun kristitty puhuu Jumalan sanaan sidotun omantunnon seuraamisesta ohi ja yli yhteiskunnan lain vaatimusten, jotkut tuntuvat tässä maassa näkevän jo siinä uhkaavia merkkejä jonkinlaisesta kristillisen sharian kaipuusta. Tällaiset uhkakuvat nousevat kuitenkin vain siellä, missä kristillisen uskon ja ajattelun tuntemus on käynyt hyvin ohueksi.
Päivän evankeliumissa Jeesus itse jyrkästi torjuu ajattelun, joka antaisi tällaisiin pelkoihin aihetta. Vanhan Testamentin ihanteena tosin oli teokratia, hengellinen valtio, jota hallittiin uskonnollisen lain, Mooseksen pohjalta. Tosin siinäkin valtiossa muilla kansoilla oli kulttuuriautonomia, he saivat hoitaa oman yhteisönsä asiat omien uskonnollisten lakiensa mukaan.
Juutalaisen esikuvan mukaan myös Muhammedin ihanteena oli hengellinen valtio, jota varten Jumala oli hänen kauttaan antanut täydellisen lain. Se ymmärrettiin täydelliseksi niin, että se kattoi kaikki elämänalueet ja niin, että se oli ikuinen ja sellaisenaan kaikkialla toimiva. Tätä Koraanin lakia täydensivät seuraavien sukupolvien aikana Muhammedin uskollisten seuraajien antamat ohjeet ja ratkaisumallit. Näin syntyi sharia, jota sovelletaan tiukan islamilaisissa valtioissa ja niidenkin ulkopuolella usein muslimien omissa yhteisöissä. Alamaisuus vieraalle vallalle ja sen laeille ymmärretään ääri-islamilaisuudessa uskottomuudeksi Jumalan tahdolle.
Hyvin samaan tapaan ajattelivat Jeesuksen ajan tiukan linjan juutalaiset lainopettajat. Tämän opetuksen alla jokainen juutalainen tiesi yhteiskunnassaan vallitsevan ristiriidan. Keisarin ja hänen vasallikuninkaittensa käskyjen noudattaminen tuomittiin uskottomuudeksi Jumalalle. Mutta samalla niistä kieltäytyminen oli avointa kapinaa. Sen hallitsijoiden sotilaallinen ylivoima helposti kukistaisi ja rankaisisi kuolemalla. Painostavaan ristiriitaan oli hammasta purren vain suostuttava. Oltiin vain hiljaa kuin hiiret. Kierrettiin kaukaa ristiriitatilanteet, paikat, joissa olisi ollut pakko julkisesti valita puolensa. Odotettiin parempaa aikaa ja otollista hetkeä.
Juutalaisia lainoppineita raivostutti, että Jeesus julkisesti loukkasi pyhää lakia, sen sapattisäädöksiä, sen puhtaussääntöjä. Sekin raivostutti, että hän seurusteli syntisten ja muukalaisten kanssa, vieläpä julisti heille syntejä anteeksi ja kutsui taivasten valtakuntaan. Ja sekin harmitti, että Jeesus moitti tarkkaan Jumalan lakia noudattavia tekopyhiksi ja omahyväisiksi. Ja se, että tällaisen villitsijän perässä ihmiset nyt kulkivat ja seurasivat häntä messiaanaan.
Hänestäpä voi ollakin helppo päästä siististi eroon, oivalsivat fariseuksen ja lainopettajat. Houkutellaan tuo Nasaretin mies vain julkisesti siihen hiirenloukkuun, jota jokainen meistä pelkää ja hiljaa välttelee. Pakotetaan hänen tekemään valinta julkisesti, kuninkaan edustajien todistaessa vieressä. Katsotaanpa, valitseeko hän avoimen kapinan Jumalaa vai keisaria ja hänen palvelijoitaan vastaan. Kuolemantuomio odottaa kummassakin tapauksessa.
Jeesus näki kuitenkin kirkkaasti hänelle viritetyn ansan. Vastakysymyksellään hän ei ainoastaan välttänyt astumasta siihen. Hän linjasi ihmisen vastuusuhteet kokonaan ja selkeästi uudella tavalla.
”Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Jeesus teki näin eron maallisen ja hengellisen vallan välille. Hän lähti siitä, että maallisen esivallankin tehtävänä on palvella Jumalaa ja hänen tarkoituksiaan. Kaikkien ihmisten sisämpään on piirretty laki, vastuun ja oikeuden ja totuudentunto. Sen kuulemisesta ja seuraamisesta maallinen esivalta ja sen käyttäjä on tilivelvollinen Jumalalle. Tässä suhteessa ole eroa sillä, onko esivalta yksinvaltainen vai demokraattinen, tai mihin uskoon tai ideologiaan se nojaa. Se esivalta, jonka lakeja ja järjestystä apostolit Jeesuksen opetuksen mukaan kehottivat kunnioittamaan, oli pakanallinen.
Samalle pohjalle rakentuu Lutherin opetus maallisesta ja hengellisestä vallankäytöstä, yhteiskunnan ja kirkon vastuujaosta. Oleellista siinäkin on ero lain maallisesta ja hengellisestä käytön välillä. Luther opettaa, että lain maallisen käytön tehtävänä on ”pienentää syntiä”. Se tarkoittaa ihmisessä olevan pahan kurissa pitämistä, rajojen asettamista ja toisaalta hänessä olevan hyvän vahvistamista, tilan antamista hyvälle. Tätä tarkoitusta palvelevat yhteiskunnan lait ja säädökset, niiden valvominen ja oikeuden jakaminen. Tätä vallankäyttöä yhteiskunnassa palvelee myös kaikki kasvatus kodista lähtien ja kaikki hyvä johtaminen, tapahtuipa se millä yhteiskunnan alueella tahansa. Lain maallinen käyttö on koko järjestäytyneen yhteiskunnan asia. Lain maallinen käyttö on kaikessa sitä, että pahalle on asetettava rajat ja hyvään kannustetaan. Lain ja sääntöjen rikkojaa rangaistaan, hyvästä palkitaan tai siihen rohkaistaan muuten.
Oikeutta ja yhteistä hyvää on aina valppaasti etsittävä ja toteutettava käytössä olevan tiedon ja kokemuksen avulla, yhä uusien haasteiden ja tilanteiden keskellä. Siksi lainsäätäminen, johtaminen ja kasvatus edellyttävät aina valppautta, viisautta ja herkkää oikeudentuntoa. Sitä me kirkkona rukoilemme kaikille vallankäyttäjille ja siihen meidän tulee itsekin pyrkiä oman yhteiskuntamme vastuunkantajina.
Tämän mukaan myös kirkossa, seurakunnissa ja kristityissä kodeissakin tulee elää, kasvattaa ja johtaa.
Mutta tämä ei ole kirkon syvin tehtävä. Kirkon vastuulla on lain hengellinen käyttö. Sitä mikään muu taho yhteiskunnassa ei tee sen puolesta. Lain hengellisen käytön tehtävänä on Lutherin mukaan ”tehdä synti suureksi”. Se tarkoittaa meissä olevan pahan, sen kurissakin pidetyn pahan, paljastamista meille itsellemme. Hengellinen laki on täydellinen, ei siksi, että sen säädöksen pikkutarkkoina ylettyisivät kaikkialle, vaan siksi, että se vaatii aina ja kaikkialla samaa täydellisyyttä. Hengellisen lain tehtävänä on pitää esillä täydellistä rakkautta, täydellistä totuudellisuutta, täydellistä oikeudentuntoa, täydellistä armahtavaisuutta, ja täydellistä uskollisuutta Jumalalle ja luottamusta häneen. Tämä laki tiivistyy rakkauden kaksoiskäskyssä: Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja voimastasi, kaikesta mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tässä on Jeesuksen mukaan sanottu kaikki tarpeellinen. Tästä näkökulmasta hän vuorisaarnassaan opettaa uudella tavalla myös kymmentä käskyä. Ja lopuksi hän sanoo: ”Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”
Täydellistä lakia kukaan ihminen pysty täyttämään, Jeesusta itseään lukuun ottamatta. Siksi hänen esikuvansakin on meille täydellinen laki. Hänen edessään lainkuuliaisinkin on lainrikkoja, siveinkin saastainen, rehdeinkin vilpillinen, oikeudentuntoisinkin erehtyväinen. Hänen edessään hurskainkin on jumalaton. Ja kuitenkin, hengellisen lain yksiselitteinen rangaistus on kuolema, ikuinen ero jumalasta.
Hengellisen lain tehtävänä on ajaa meidät turvaan Kristuksen luo. Toisin kuin maallinen valta, hän ei jaa meille oikeutta ansiomme mukaan. Hän on täyttänyt lain puolestamme. Hän armahtaa ja vapauttaa luokseen paenneet syntiset heidän tuomiostaan. Evankeliumin julistaminen, siis armon ja vapauden julistaminen Kristuksen tähden on kirkon varsinainen tehtävä lain hengellisen käytön ohella.
Lain maallinen käyttö kuuluu siis maalliselle yhteiskunnalle. Lain hengellinen käyttö ja evankeliumin julistaminen kuuluu kirkolle. Vastuun ottaminen lain maallisesta käytöstä ainoastaan hämärtäisi kirkon varsinaisen tehtävän ja niin se on toisinaan tehnytkin. Pysyköön kirkko ensi sijassa kirkkona, turvapaikkana syntisille.
Antakaamme keisarille, esivallalle, yhteiskunnalle, lähimmäisellemme, kasvatukselle, opetukselle, johtamiselle se, mikä Jumalan antamasta vastuusta sille kuuluu: velvollisuutemme, rakkautemme, meille uskotut lahjat, tiedot, taidot ja ajallinen hyvä. Ja antakaamme Kristukselle puutteemme, vajaamittaisuutemme, keskeneräisyytemme, tappiomme, tyhjyytemme. Hän yksin täyttää lain ja uudistaa meidät. Hänessä saamme turvautua Jumalaan koko sydämestä, kaikesta sielusta ja voimasta, koko olemuksellamme.