Taivasten valtakunta on kuin kuninkaan valtakunta.
Jeesus käytti opetuksissaan vertauksia ja rinnastuksia, jotka olivat tuttuja hänen kuulijoilleen. Jumalaa hän saattoi verrata kuninkaaseen, joka oli päätöksenteossaan yksinvaltainen ja riippumaton styranki.
Niin kuin ei kuningas, niin ei Jumalakaan kysele muilta, vaan kyselemättä ilmoittaa tahtonsa, kuuli aikalainen opetuksen.
Jeesuksen aikaan ei ollut vielä länsimaista parlamentarismia, jossa sukupuoleen, rotuun tai muuhun piirteeseen katsomatta pääsee äänestämään. Jo satoja vuosi ennen Jeesuksen aikaa puhuttiin demokratiasta, mutta vielä rajatussa mielessä. On tunnettua, että naiset saivat ensimmäisen kerran äänioikeutensa vasta vuonna 1893 Australiassa.
Meille, jotka olemme kasvaneet länsimaiseen parlamentaariseen ajatteluun, Jumalan vertaaminen itsevaltiaaseen kuninkaaseen merkitsee muuta, kuin Jeesuksen aikalaisille.
Jeesuksen aikaisen, itsevaltaisen kuninkuuden malleja löytyy yhä, mutta yleisesti ne ovat kyseenalaistuttuja tapauksia. Itsevaltainen käskytys ei vastaa ajatusta oikeudenmukaisuudesta.
Jeesuksen ajan valta oli pääsääntöisesti vahvojen oikeutta valtaan. Kansa eli valtiaan hyväntahoisuuden varassa ja pelossa.
Kun puhutaan Jumalan pelosta, niin alkujuuri voisi löytyä tästä, meille vieraasta asetelmasta.
Me emme elä kahden vuosituhannen takaisessa Rooman valtakunnassa, vaan 2000-luvun Suomessa. Me emme pelkää vallanpitäjiä, vaan vaihdamme sopimattomat valtiaat rauhanomaisesti uusiin.
Käsittelemmekö Jumalaakin samoin? Vaihdammeko Jumalankin sopivampaan tai peräti luovumme, mikäli hän ei vastaa demokraattisia toiveitamme?
Päivän epistolassa Paavali opastaa efesolaisia: Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.
Lopulta Jumala on jotain muuta kuin linnaansa sulkeutunut ja palatsistaan käsin hallinnoiva yksinvaltias. Meidän on syytä luopua vanhasta mielikuvasta, jossa Jumala on puettu itsevaltiaan styrankin vallan merkkeihin.
Jumalan merkit ovat totuus, oikeus, rehellisyys, vastuullisuus, osallisuus, rakkaus, armo, sovitus, anteeksiantaminen. Ne merkit on kirjattu Jumalan sanaan ja luotujen sisimpään.
Paavali opastaa efesolaisia: Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.
Jumalan kunnioittaminen ja palveleminen on lähellä meitä jokaista, niin lähellä, että Jumalan vaihtaminen merkitsee sisäisen oikeudentajun vaihtamista. Sitäkin on yritetty totalitaarisissa yhteyksissä ja seurauksena näyttää olevan aina harvainvalta, mitään kyselemätön diktatuuri.
Jos Jeesus rinnastikin opetuskertomuksessaan kuninkaan ja Jumalan, niin sanoissaan ja teoissaan hän pudotti oikean kuninkuuden osaksi kaikkien yhteistä ruumista.
Päivän otsikko Antakaa toisillenne anteeksi koskee kaiken elämän perusluonnetta. Kukaan, edes Jumala ei ole irti toisesta.
Päivän evankeliumi kertoo yhteytensä kadottaneesta ihmisestä. Evankeliumin mukaan hän oli päässyt runsain mitoin osalliseksi Jumalan laupeudesta ja hyvyydestä. Hänen kohdallaan armo kävi oikeudesta, mikä pelasti hänet syvästä ahdingosta.
Mutta sen jälkeen hän jatkoi armottomuutta.
Juuri tätä on vieraantuminen Jumalasta. Edes hyvä ei saa aikaan hyvyyttä. Vieraantuminen Jumalasta tarkoittaa armottomuutta, epärehellisyyttä, anteeksiantamattomuutta, itsekkyyttä; siis asioita, jotka erottavat meitä toisistamme.
Jumalasta, elämän sisimmästä tarkoituksesta vieraantumisen uhka on alati suuri. Armon julistukset ilman armon tekoja jäävät kumisevaksi vaskeksi ja heliseväksi symbaaliksi.
Jumala laskeutuu keskellemme ja elämä saa tarkoituksensa armon teoissa; usko ilman tekoja on kuollut, ihminen ilman rakkautta on jäätynyt maa, missä mikään ei kasva.
Jokainen luotu on kutsuttu elämään lähimmäisensä rinnalla, hoitamaan arkisen työnsä, kasvattamaan lapsensa, hoitamaan vanhuksensa, rakentamaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Ei vain käskijän tai hyötyjänä, vaan vastuunsa ottavana jäsenenä.
Vain siellä, missä vahvin palvelee heikointa, Kaikkivaltias kuningas laskeutuu yhä uudelleen armolliseksi Vapahtajaksi; Iloksi ja ihmeeksi kaikille luoduille.
Kuningas on kaikkivaltias, mutta vain pitämällä huolta kaikkein pienimmistäkin hänen valtansa on totta, oikeaa ja hyvää. Niin on Kristuksessa keskellemme laskeutuneessa Jumalan valtakunnassa. Sellaisen Kuninkaan valtakunta on taivasten valtakunta.