Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa eri kirkkokuntiin kuuluvat kristityt ovat yhteen ääneen lausuneet suomeksi Isä meidän -rukousta. Kaikki yhtyvät ulkoa muistamaansa rukoukseen samoin sanoin, kunnes tullaan kohtaan, jossa me luterilaiset lausumme: ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Ortodoksien ja joidenkin muidenkin kuulemme silloin lausuvan hiukan toisin: ”Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme meidän velallisillemme.” Se Isä meidän rukouksen suomennos, jota he käyttävät on, on kirkkojen kesken kerran yhdessä hyväksytty, niin sanottu ekumeeninen, käännös. Useaankin kertaan ekumeenisen käännöksen käyttöön otosta on keskusteltu kirkolliskokouksessamme, mutta sitä ei ole vielä päätetty ottaa jumalanpalveluskäyttöön.
Pyydämmekö anteeksi syntejämme vai velkaamme. Onko ero lopulta kovin suuri? Tiedämme, että kysymys on samasta asiasta. Viime kädessä ero on jo siinä, seuraammeko käyttämässämme rukouksessa Matteuksen vai Luukkaan evankeliumiin sisältyvää Jeesuksen opettaman rukouksen muotoa. Matteuksen tallentamassa rukouksessa puhutaan velasta, Luukkaan tallentamassa sekä synnistä että velasta.
Jeesus itse opettaa meille Jumalan anteeksiannon suuruutta puhumalla velasta. Juutalaisilla, erityisesti fari-seuksiin kuuluvilla lain opettajilla oli tapana opettaa, että Jumala punnitsee ihmisen synnit ja ansiot. Toiseen vaakakuppiin asetetaan silloin kaikki se paha, mitä ihminen on tehnyt tai lausunut, myös hänen laiminlyöntinsä. Toiseen vaakakuppiin asetetaan hyvät teot, tunnollisuus Jumalan tahdon täyttämisessä ja sekin, mitä ihminen on tehnyt yli sen, mitä laki häneltä vähintään vaatii.
Näin ajatellen ihminen voi edes toivoa, että Jumalan edessä hurskaan ihmisen oikeuden vaaka voi olla tasapainossa tai jopa ansioiden puolella. Hän kuvittelee, että ihminen voi muuttamalla elämäntapansa, kääntää omin voimin ja päätöksin Jumalan vaa’an miinukset plussaksi, jos hänelle annetaan vain siihen tilaisuus.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kertoo opetuslapsilleen, erityisesti Pietarille, vertauksen, joka paljastaa yhtä hyvin hänen, kuin meidän kaikkien todellisen tilanteemme Jumalan edessä. Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Meidät on luotu Jumalan palvelijoiksi, hänen taloutensa hoitajiksi. Jumala on uskonut meille monia lahjoja vastuumme hoitamiseen. Hän on antanut paljon vastuuta omasta elämästämme, perheessämme ja kodissamme, opiskelussamme tai työssämme, lähipiirissämme ja harrastuksis-samme, yhteiskunnassamme. Kukaan ei voi sanoa, ettei hänellä olisi mitään vastuuta Jumalan palvelijana.
Vertauksen kuningas kutsui palvelijoitaan eteensä tekemään tiliä heille uskotuista tehtävistä ja kaikesta Jumalan sitä varten antamista elämän lahjoista. Silloin hänen eteensä tuotiin eräskin, joka oli kuninkaalle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Hänet siis tuotiin. Mikä hänet toi kuninkaan, Jumalan eteen? Joskus ihminen tavalla tai toisella pysäytetään ja tuodaan Jumalan eteen katselemaan oman palvelusuhteensa tilaa? Silloinkin, kun pysäyttäminen voi tuntua meistä ankaralta ja kovakouraiselta, oman tilan arviointiin pakottaminen on Jumalan armoa? Pahinta nimittäin on, ettemme edes tajua tilaamme?
Mitä merkitsi käytännössä kymmenen tuhannen talentin velka. Raamatun liitteistä voimme lukea, että talentti oli Jeesuksen ajan Palestiinan suurin tunnettu rahayksikkö. Se oli yhtä kuin 6000 denaria. 10.000 talenttia oli siis 60 miljoonaa denaria. Denari puolestaan oli työmiehen keskimääräinen päiväpalkka. Laskeskelin, että reipas työmies sai summan kokoon työskenneltyään noin 200.000 vuotta ja säästettyään velkansa maksuun joka ainoan denarin.
Kuulijat ymmärsivät, että velka oli täysin mahdoton ihmisen työllään maksettavaksi. Sitä Jeesus juuri tarkoitti. On aivan mieletöntä, ihmisen kuvitellakaan, että hän pystyisi maksamaan velkansa Jumalalle. Ihminen on kuitenkin kovapäinen ja itseensä luottava. Vertauksen palvelija ajatteli kenties itse selviävänsä Jumalan edessä, mutta kun tuli kysymys omasta perheestä, vaimosta, lapsista ja koko maallisesta omaisuudesta, miehelle tuli hätä. Kaikki sekin, mitä meillä on, on Jumalan meille antamaa lainaa, hänen omaisuuttaan. Eikö niin, että herkemmin meilläkin tulee hätä kaikesta meille uskotusta ja meille rakkaasta Jumalan lainasta kuin omasta suhteestamme kaiken elämän antajaan.
Hätääntynyt palvelija heittäytyi kuninkaan eteen? Pyysikö hän mittaamatonta velkaansa anteeksi? Ei sinne päinään? Ei hän tajunnut tilanteen mahdottomuutta. Hän pyysi vain lisäaikaa velan takaisin maksuun?
Silloin kuninkaan kävi miestä sääli. Hän armahti tätä. Antoiko siis lisäaikaa velan maksuun, niin kuin mies pyysi? Ei sinne päinkään. Hän antoi kaiken anteeksi. Hän pyyhki sen kokonaan pois, merkitsi maksetuksi.
Tällaisia olemme. Emme tajua tilaamme kuin parhaassakin tapauksessa hämärästi. Koetamme sovitella velkamme Jumalan kanssa. Lupaamme hänelle sitä ja tätä, jos hän vain ottaisi meidät velkajärjestelyn piiriin. Mutta ei. Jumala ei suostu kauppoihin. Hän antaa anteeksi kaiken, kaiken minkä tajuamme ja paljon enemmän, kaiken senkin, mitä emme edes tajua.
Jeesus tiesi, mistä puhui. Hän tiesi, kuinka suuri on Jumalan rakkaus ja armo. Hän itse oli tullut ihmiseksi sovittamaan sen mittaamattoman velan, jota kukaan Adamin jälkeläinen ei pysty ikinä maksamaan. Tätä Jumalan käsittämätöntä armoa meille on vakuutettu tänäänkin yhteisessä ripissä. Kaikki on annettu anteeksi. Samaa ihmeellistä vapautta julistaa Herran pyhä ehtoollinen: ”Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu syntien anteeksi antamiseksi.”
Tässä on Kristinuskon ydin ja ainutkertaisuus. Se ei ole keinoissa, jolla hyvittelemme Jumalaa, ei sopimuksissa, jonka teemme hänen kanssaan, ei hurskaudessa, joka riittää Jumalalle. Evankeliumin ydin on yksin tässä: Jumalan käsittämättömässä armossa ja rakkaudessa: Hän antaa kaiken anteeksi Kristuksen tähden ja vakuuttaa sinulle: Olet vapaa.
Mutta mitä teki vertauksen palvelija vapaudellaan? Mitä teki mies, joka tuskin tajusi, kuinka suuren velan hän oli saanut anteeksi? Tämä 60.000 miljoonan päiväpalkan verran anteeksi saanutta vastaan käveli mies, joka oli tälle velkaa sadan päiväpalkan verran. Juuri armahdettu mies kävi käsiksi kumppaniinsa ja vaati heti velkaansa takaisin. Tämäkin pyysi lisää maksuaikaa ja tässä tapauksessa takaisin maksu olisi ollut aivan mahdollinen. Mutta ei, edes siihen ei tämä kaikki anteeksi saanut suostunut vaan heitti kumppaninsa vankeuteen, kunnes tämä maksaisi viimeisenkin lantin.
Kun Kuningas saa kuulla palvelijansa armottomuudesta toveriaan kohtaan, hän haettaa tämän takaisin eteensä, nuhtelee tätä ja heittää tämän ankaraan vankeuteen, kunnes hän maksaa takaisin koko velan. Miten mies voisi vankeudessa maksaa velkansa, kun se vapaallekin miehelle oli täysin mahdoton tehtävä? Ei mitenkään. Vankilassa, ahtaalle pantuna, hän kenties vihdoin kykenee näkemään, miten asiat ovat. Jumala heittää joskus omaan hurskauteensa luottavan ihmisen epätoivoon, jossa ei ole lupailla: Odota, minä maksan. Sieltä viimeis-tään nousee rukous: Armahda minua syntistä!
Jumala heittää epätoivoon, koska hän vihaa syntiä, ihmisen omaa vanhuskautta ja armottomuutta. Senkin hän te-kee rakkaudesta ihmiseen. Hän tekee sen vain saadakseen sanoa: Älä pelkää, velkasi on jo maksettu. Tervetuloa armon valtakuntaan!
Olisiko Jeesus aavistanut, kuinka armottomia suuret syntivelkansa Jumalalta anteeksi saaneet kristityt voivat lähimmäisilleen olla. Juuri siksi hän varoittaa meitä. Jumala, joka säälii ja armahtaa meitä syntisiä, odottaa ennen kaikkea, että me olisimme armahtavia toisillemme, että me olisimme valmiita antamaan toisillemme anteeksi. Tämän tähden apostolit kirjeissään kehottavat kristittyjä toistamiseen niin kuin tämänkin päivän lu-kukappaleessa: ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”