Anteeksiantaminen on kristillisen uskomme ytimessä. Se on portti Jumalan yhteyteen. Se on myös tapa, jolla Jumala meitä päivittäin hoitaa. Äskeisessä evankeliumissa ei siis ole kysymys niinkään ihmissuhteista, vaan uskonelämämme perustuksesta. Tänäänkin tässä messussa olemme jo kuulleet alttarilta synninpäästön. Siinä Jumala itse vakuutti meille antavansa Kristuksen tähden kaikki syntimme anteeksi. Tuo lupaus ei sisältänyt mitään ehtoja, rajoituksia tai jälkivaatimuksia. Jumalan anteeksiantamus on ehdoton ja tinkimätön. Tavanomaiseen elämäämme suhteutettuna synninpäästö on kuitenkin poikkeuksellinen tapa suhtautua menneisyyden rikkeisiin, vääryyksiin ja laiminlyönteihin. Yleensä rikoksesta seuraa tuomio ja rangaistus. Maallisessa oikeudessa toimitaan syyn ja seurauksen lain mukaan. Järjen ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta synninpäästö voi vaikuttaa kohtuuttoman helpolta tavalta selviytyä menneisyyden erehdyksistä. Varsinkin yksityisrippiä on arvosteltu vastuuttomuudesta ja moraalisesta leväperäisyydestä. Eihän ole mitään takeita siitä, että syntinsä tunnustavan katumus on aitoa ja hän on halukas todella parantamaan elämäänsä. Tämän mukaan rippi olisi vain ikään kuin märkivän haavan päälle vedettävä laastari. Se tarjoaisi vain kosmeettisen suojan ilman, että haavan aiheuttamaan tulehdukseen mitenkään puututtaisiin.
Tämän pyhän evankeliumissa Jumalan anteeksiantamukseen näyttääkin sisältyvän rajoitus: ”jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Vaikka Jumala onkin valmis armahtamaan meidät rajattomasti, hän siis voi kuitenkin peruuttaa anteeksiantonsa, ellemme me toimi samalla tavoin lähimmäisiämme kohtaan. Tekeekö Jeesus sittenkin anteeksisaamisen jollakin tavoin riippuvaksi meistä itsestämme? Jos näin olisi, emme koskaan voisi täysin varmoin ja vapautunein sydämin uskoa syntien anteeksiantamukseen. Miten siis Jumalan rajaton anteeksianto ja meidän ihmisten yleensä kovin rajallinen anteeksiantamisen mieli voidaan suhteuttaa toisiinsa? Anteeksiantoa on usein verrattu virtaavaan jokeen. Jumalan armahdus on kuin joen alkulähde. Meidän anteeksiantamisemme ei synnytä Jumalan sydämessä halua armahtaa, tuo armo on olemassa jo ennen meitä, meidän katumustamme tai sisimpämme liikahduksia kohti anteeksiantamista. Tuo armo virtaa lähteestä jokeen ja on tarkoitettu jatkamaan kulkuaan meissä anteeksiantavana mielenä. Joki ja lähde tarvitsevat kuitenkin toisiaan. Joen alajuoksulta, ihmisten väliseltä tasolta on aina noustava vastavirtaan, joen alkulähteille. Ilman jokea kadotamme lähteen ja ilman lähdettä joki kuivuu. Näin Jumalan ja meidän anteeksiantomme liittyvät erottamattomasti toisiinsa.
Etelä-afrikkalaisen arkkipiispan Desmond Tutun kerrotaan vierailleen Jerusalemissa Jad Vashem –juutalaisvainojen museossa. Sekä vierailun isäntien että itse museon sanoma oli: me emme unohda. Me emme saa unohtaa kansallissosialistien hirmutekoja emmekä omien uhriemme kärsimyksiä. Tutustuttuaan museoon itsekin rotusorrosta kärsinyt Desmond Tutu oli kysynyt: ”Tämä kaikki on vaikuttavaa, mutta missä on anteeksianto ja siihen liittyvä unohtaminen?” Kerrotaan, että kysymys jollakin tavalla loukkasi israelilaisia isäntiä. Tämä äärimmäinen esimerkki paljastaa hyvin, miten vaikeaa anteeksiantaminen on sekä oikeudenmukaisuuden että tunteiden näkökulmasta. Sen tiedämme hyvin omasta kokemuksestammekin. Joitakin vuosia sitten ruotsalainen teologi Ann Heberlein kritisoi ehdottoman anteeksiantamuksen vaatimusta. Hänen mukaansa anteeksiantaminen ei ole välttämätöntä eikä sen vaatiminen uhrilta ole aina hyväksi, kun on kysymys vakavista rikkomuksista, kuten pahoinpitelystä, raiskauksesta, mutta myös kiusaamisesta. Anteeksiantamuksen on väitetty johtavan pahimmillaan uhrin syyllistämiseen ja vääryyksien hyväksymiseen.
Kuitenkin tiedämme myös, että vääryyksien muisteleminen ja hautominen johtaa ennen pitkää katkeroitumiseen. Silloin tapahtunut vääryys ei ole enää vain tekijää painavana taakkana. Ei vain mieli, vaan myös ruumis voi oireilla: anteeksiantamattomuuden on nähty altistavan jopa joillekin sairauksille. Emme silti tahdo hevillä luopua oikeudestamme vihanpitoon. Kreikan kielen anteeksiantamusta merkitsevä sana afiemi tarkoittaa oikeastaan irti päästämistä, vapauttamista ja rauhaan menemistä. Tämä ei tarkoita vain syyllistä; myös vääryyttä kokenut tarvitsee usein vapauttamista. Jos olemme kohdanneet pahuutta, annammeko pahantekijälle vielä senkin vallan, että hän kykenee vangitsemaan meidät anteeksiantamattomuuden häkkiin? Leppymätön mieli johtaa usein myös vihan, piikittelyn ja koston kierteeseen, joka toimii kuin laidasta toiseen liikkuva heiluri. Ja yleensä tuon heilurin iskut ovat vaikutuksiltaan alkuperäistä pahaa monin verroin tuhoisammat.
Pahan ja koston kierteen voi katkaista vain halu antaa anteeksi. Etelä-Afrikan totuuskomission työskentelyyn osallistunut Desmond Tutu vakuuttaa siitä kokemuksestaan: ”Ainoa tapa olla ehjä, terve ja onnellinen ihminen on oppia antamaan anteeksi. On olemassa toivo, että vihollisista voi tulla ystäviä, ihmisarvonsa menettänyt pahantekijä saa avun ja löytää jälleen ihmisyytensä.” Luottamus Jumalan rajattomaan rakkauteen ei Tutun mielestä suinkaan avaa ovia moraaliselle velttoudelle. Joka tätä pelkää, ”ei ilmeisesti ole koskaan rakastanut, sillä rakkaus on pakottavampi kuin laki.” Anteeksiantaminen ei koskaan merkitse tapahtuneiden tekojen hyväksymistä, niiden mitätöimistä tai painamista villaisella. Vääryys pysyy kyllä vääryytenä, yhtä tuomittavana kuin ennenkin. Mutta tuomion sijasta voin opetella katselemaan vääryyden tekijää, itseni kaltaista ihmistä uusin silmin. Näinhän Jumalakin toimii, kun hän Kristuksen tähden antaa syntimme anteeksi. Meissä ihmisissä tämä ei tosin tapahdu useinkaan hetkessä, joskus se voi olla vuosien prosessi, jonka kuluessa vanhat kaunat aina uudestaan nostavat päätään. Mutta jos Jumalan armon lähteestä kumpuava virta saa juosta sisimmässämme vapaasti, se on sittenkin johtamassa meitä kohti uutta.
Toisen maailmansodan aikana, eräänä marraskuun iltana englantilaisessa Coventryn kaupungissa herättiin järkyttävään todellisuuteen. Saksalaiset pommittajat olivat odottamatta ilmestyneet tämän historiallisen ja rauhallisen kaupungin taivaalle. Vajaan tunnin kuluessa suuri osa kaupungista, sen tuomiokirkko, sadat kodit, koulut ja sairaalat olivat tuhoutuneet maan tasalle. Saksalaisten kostopommitus merkitsi satoja kuolonuhreja, tuhansia vammautuneita, orpoja ja lukemattoman määrän henkistä kärsimystä. Kun tuomiokirkon raunioita kasattiin, Coventryn rakennusmiehet keräsivät raunioista löytyneet naulat talteen. Myöhemmin sepät sulattivat ne ja takoivat ne uudelleen. He tekivät niistä kaksi suurta naulaa ja liittivät ne yhteen, niin että niistä tuli yksi suuri risti. Noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua yksi heistä osallistui Berliinissä Luterilaisen maailmanliiton kokoukseen. Hän oli lahjoittamassa tuota nauloista tehtyä ristiä englantilaisten sovinnon ja anteeksiantamuksen merkkinä entisille vihollisille. Tänään tuo risti on Berliinin keskustassa sijaitsevan Keisari Vilhelmin muistokirkon kellotornin raunioiden pöydällä. Siellä on myös valkoinen, marmorinen Kristus-patsas, joka ihmeellisesti säästyi Berliinin pommituksissa. Muistokirkon tornia ei ole entisöity entiseen mittaansa, vaan juuri katkenneena ja murtuneena siinä on oma erityinen sanomansa. Tehtyä ei tässä elämässä saa tekemättömäksi eikä kaikkia murtumia korjatuksi, mutta sittenkin anteeksiantamus voi luoda uuden tulevaisuuden pahuuden ja syyllisyyden raunioille. Jumalan anteeksiantava rakkaus on kuin silta menneisyydestä tulevaisuuteen. Merkkinä tästä rakkaudesta on Jeesuksen risti.