Me elämme tätä messua Suomessa, joka on järkkynyt. Jokelan koulukeskuksen tapahtumien vaikutusta yksittäisten ihmisten, paikkakunnan ja koko yhteiskunnan elämään ei osaa vielä arvioida. Mutta taas, niin kuin muissakin suurissa katastrofeissa, ihmisten katseet ovat kääntyneet kirkkoon päin. Tällainen hetki saa monet kysymään, mitä meille nyt merkitsee se, että olemme myös toisen valtakunnan kansalaisia. Hätääntyneet ja järkyttyneet oppilaat koottiin ensi hädässä sananmukaisesti kirkon suojiin. Tämän yhteiskunnan jäseninä itsekukin meistä on mielessään tapaillut tiukennuksia ampuma-aselakeihin, vartijoita ja laukkutarkastuksia kouluihin, rajoituksia lasten ja nuorten verkon käyttöön, valtaapitävien ja vanhempien vastuuta. Mitä ikinä nyt järkyttynyt mieli on tiedotusvälineiden ääressä ja toisten kanssa keskustellessaan tullut ajatelleeksi. Sitä keskustelua meidän on tämän valtakunnan kansalaisina jatkettava.
Mutta me olemme täällä kirkossa ennen kaikkea siksi, että kaivautuisimme taivaan kansalaisuutemme aarteisiin. Mitä me niistä saamme sellaista, jonka avulla itse kestämme tämän ja mitä meillä on annettavaa tähän yhteiseen elämäämme.
Evankeliumimme liittyi Jeesuksen ajan yhteiskunnan yhteen kuumaan kysymykseen. Oliko oikein maksaa veroa jumalattoman miehittäjävallan jumalattomalle keisarille. Kysymys on itse asiassa Jeesukselle asetettu ansa. Houkuttelemalla hänet ottamaan kantaa kiistanalaiseen poliittiseen asiaan, hänet olisi helppo nujertaa. Jeesus väistää ansan taitavasti. Silti sanoista on löydettävissä myös syvällinen hengellinen sanoma. Verorahassa on keisarin kuva ja nimi, annettakoon siis hänelle se, mikä hänelle kuuluu. Mutta ihmisessä on Jumalan kuva, hän kuuluu Jumalalle.
Tänään on myös isänpäivä. Jonkun tyttärenä tai poikana oleminen ja toisaalta itse isänä oleminen on elämän peruskysymyksiä. Näissä suhteissa tapahtuu huomattava osa elämää molemmissa valtakunnissa, joihin kuulumme. Olen viime viikkoina lueskellut Henri J.M. Nouwenin kirjaa Tuhlaajapojan paluu. Uudemman painoksen nimi:Kotiinpaluu on kattavampi. Tuon kirjan kirjoittamiseen hänet on innoittanut maanmiehensä, hollantilaisen Rembrantin Tuhlaajapojan paluu-niminen maalaus. Se sijaitsee Pietarin Eremitaasissa. Nouwen itse on roomalaiskatolinen, naimattomuuteen sitoutunut pappi, eikä ole kenenkään isä. Tuo maalaus sysäsi hänet syvälliseen hengelliseen kasvuun. Maalauksessa vanha, sokea isä, kärsimysten jäljet kasvoillaan, on laskenut kätensä repaleisen ja likaisen poikansa hartioille. Nyreä ja närkästynyt vanhempi poika seisoo sivummalla.
Nouwen kertoo ensiksi samaistuneensa voimakkaasti nuorempaan poikaan, Siitäkin huolimatta, ettei hän ollut koskaan lähtenyt mihinkään. Hän oli aina ollut kunnollinen ja nuoresta asti sitoutunut noudattamaan Jumalan tahtoa. Mutta hän kaipasi kiihkeästi kokemusta kotiinpaluusta. Niin syvästi hän tarvitsi vastaanotetuksi ja hyväksytyksi tulemista.
Vasta myöhemmin hän tajusi olevansa myös vanhempi poika, tyytymätön kunnollisuudessaan. Vaikka hän oli aina ollut isän luona, hänellä ei ollut mitään. Isä rakasti tuota roistoa enemmän kuin häntä. Hänelle ei ollut ikinä järjestetty juhliakaan. Vanhempi poika jää seisomaan sivuun, isän lempeä kutsu tulla mukaan ei saa häntä tulemaan, -ei ainakaan vielä.Vuosien kuluessa Nouwen ymmärsi, ettei kutsumuksena ole vain tulla kotiin. Hänestä on tarkoitus tulla isä toisille.
Minä en ollut koskaan ajatellut, että tuhlaajapojan isä olisi sokea ja kärsimyksen merkitsemä. Ja kuitenkin, juuri tällainen isä saa jään ja katkeruuden sulamaan. Olen aina nähnyt hänet ryhdikkäänä, vahvana patriarkkana, jolla on ehdoton valta lapsiinsa nähden. Ankaruus ja kovuus synnyttää vastarintaa ja musertaa. En ole nähnyt isän kärsivää rakkautta , vaikka evankelista Luukas kertoo isän juosseen poikaansa vastaan. Rembrantin näkemän isän kohdalla sen on täytynyt olla kompuroimista ja haparointia. Hän ei halua eikä tarvitse selityksiä eikä anteeksipyyntöjä. Hän haluaa vain saada poikansa syleilyynsä.
Tätä kotiinpaluun elämystä ja vastaanotetuksi ja ehdoitta hyväksytyksi tulemisen kokemusta me kaipaamme, niin tuhlaajapojat kuin –tyttäretkin, samalla tavoin kotona pysytelleet äreät tyttäret ja pojat- Siksihän me monet ainakin täällä olemme. -Kokeaksemme olevamme turvassa ja kuullaksemme, että meidät otetaan vastaan.
Mutta meitä jokaista kutsutaan myös isyyteen ja äitiyteen. Että meistä voisi kasvaa niitä, jotka ovat toivottamassa tervetulleiksi niitä, jotka tulevat retkiltään ja kutsumassa mukaan niitä, jotka nyreksivät nurkissaan. Tämä maailma on kilpailua, ehdollista hyväksyntää ja palkintojen tavoittelua. Mutta jos kuulumme Jumalalle, joka rakastaa meitä ehdoitta, voimme elää hänen tavallaan. Se kääntymys, johon Jeesus meitä kutsuu, on siirtymistä toisen valtakunnan alaisuudesta toiseen. Silloin emme kuulu enää maailmalle, vaan Jumalalle. Hengellisellä isyydellä ei ole mitään tekemistä vallan tai hallitsemisen kanssa. Se on myötätunnon isyyttä – tai äitiyttä. Tuon maalauksen isällä on keskenään erilaiset kädet. Vasen käsi on vahvempi –lieneekö isä vasenkätinen. Sen ote on lujempi ja kannattelevampi. Oikea käsi on sirompi ja herkempi, kuin naisen , kuin äidin käsi, joka hyväilee.
Me tarvitsemme, nuoret ja aikuiset tarvitsevat ihmisiä, joissa on sisäistä tilaa tuntea myötätuntoa ja ymmärrystä. Me tarvitsemme vahvistusta taivaan valtakunnan kansalaisina, jotta meillä olisi jotain annettavaa tässä toisessa valtakunnassamme.