Marraskuu – kuoleman kuukausi. Elämän hiljeneminen, kasvun pysähtyminen ja kesän aikana kasvaneen palaaminen maaksi jälleen kuuluu tähän vuodenaikaan. Siitä marraskuu saa nimensä. Kuolema ja sen yli tähyäminen hallitsee myös kirkkovuoden lopun pyhäpäivien teemoja.
Kuolema ei ole helppo puheen ja keskustelun aihe, ei varsinkaan tässä aikamme kulttuurissa, jossa kuolema on kätkössä ja monelle lähes tabu. Helppo aihe se ei ollut myöskään eilisen isänpäivän messussa, varsinkin, jos se oli perhekirkko. Sen te eilisen saarnaanne valmistelleet hyvin tiedätte. Onneksi päivän evankeliumi antoi aiheen puhua myös isän rakkaudesta lapseensa, rakastavan isän huolesta ja hädästä, ja siitä, kuinka isä kääntyi hädässään Jeesuksen puoleen, ja miten Jeesus näki isän hädän, kuuli hänen rukouksensa ja auttoi.
Synagogan esimiehen tyttären kuolleista herättäminen, kuten muutkin evankeliumien kertomat Jeesuksen tekemät kuolleista herättämisen ihmeet ovat kuitenkin ensi sijassa ennakkokuva jostakin vielä suuremmasta: Ne ennakoivat Jeesuksen itsensä kuolleista herättämisestä pääsiäisaamuna. Lopulta ne ovat kuva kuolleiden herättämisestä ylösnousemuksessa aikojen lopussa.
Jos on puhe kuolemasta joskus vaikeaa, ei välttämättä ole helpompaa puhua elämästä kuoleman jälkeen, sen tuolla puolen. Miten puhua siitä, mitä silmä ei ole nähnyt ja mistä korva ei ole kuullut?
Ajattelumme ja käytössämme olevat sanat on sidottu konkretiaan. Ne on sidottu tähän havaittavaan maailmaan ja kokemukseen siitä. Muuta meillä ei ole. Näillä ajattelun, kokemuksen ja ilmaisun välineillä meidän pitäisi puhua ja itsekin aavistella ja toivossa tarttua siihen, mistä Raamattukin puhuu vain kuvia käyttäen. Jo sana taivas on kuva. Näemme ja tiedämme taivaan, joka kaartuu yllämme. Tiedämme, että Jumalan läsnäolon ja hänen hyvän tahtonsa täydellisen toteutumisen tilana taivas on jotakin muuta. Yhtä on ehkä vain taivaan kirkkaus, joka on usein meiltä peitossa, kirkkaus, jota emme kestä katsoa kohti ja se, että taivas on tavoittamattomissamme, mutta silti aina läsnä ja ympärillämme.
Tyttäreni istui kolmen tai neljän vuoden ikäisenä lattialla piirtämässä. Suuri joukko erivärisiä kyniä oli järjestyksessä suuren paperin laidoilla. ”Isi! Minä en tahdo taivaaseen”, hän yhtäkkiä keskeytti minun puuhani. ”Ai! Kuinka niin et tahdo?” ”No, ajattele: Paperit lentää ja kynät tippuu”, hän totesi kuin itsestäänselvyytenä ja jatkoi rauhassa piirtämistään. Minä sensijaan jäin miettimään: Ihan looginen johtopäätös, jos taivaan ajattelee noin, ihan arkisessa ja konkreettisessa merkityksessään.
Mutta eihän se ole vain lapsen ajattelua. Kuinka paljon meidän aikuisten mielikuvitus, omakin ajattelumme on sidoksissa Raamatun ja yleensä hengellisten kielikuvien konkretiaan. Eikö tämä sidonnaisuus, allegorioiden muuttuminen tuonpuoleisen kuvauksiksi ja määritelmiksi, syö usein aikuisen uskoamme. Eivätkö omatkin konkreettiset mielikuvamme saa meidät hämmennyksiin toivomme päämäärästä. Olemmeko kenties siksikin arkoja ja varovaisia puhumaan koko asiasta.
Kerran konsertissa vieressäni istuva rouva kuiskasi minulle: ”Onpa taivaallista musiikkia!” Kohta hän jatkoa: ”En taitaisi kuitenkaan jaksaa kuullella tällaista koko päivää, saati sitten ikuisuutta.” En tuntenut häntä, mutta hän ilmeisesti tunsi minut. Mielessäni pyörähti Hannan kuvitelma epätoivoisesta piirtämisyrityksestä korkealla pilviharson päällä.
Raamatun kuvat ikuisuudesta ovat halki vuosisatojen kiehtoneet paitsi säveltäjiä, myös kuvataiteilijoita. Yksityiskohtaiset, voimakkaina syvälle sieluun syöpyneet kuvat ovat entisestään vahvistaneet konkreettisia mielikuviemme ikuisesta elämästä. Samalla nuo kuvat ovat olleet sillä tavalla sidoksissa aikaansa, että nykyihminen on niiden ääressä usein hämmentynyt. Mielessä vahvistuu ajatus: ”Tahtoisin uskoa, mutta jos tuo on sitä, mitä kirkko opettaa, ei se minulta onnistu.”
Mieleeni nousee kaksi, itselleni tuttua kuvaa. 12 vuoden ajan kotikirkkonani oli Kajaanin kirkon ohella seurakuntapiirini alueen Paltaniemen kuvakirkko. Sen sisätilaa hallitsevat Emanuel Granbergin 1700-luvun lopulla maalaamat holvi- ja seinäkuvat. Kirkon takaseinää peittää kuva iankaikkisuudesta. Helvetin kauhujen osalta kuva on jossain vaiheessa osittain peitetty valkoisen seinämaalin alle. Taivas näyttäytyy kuvassa arvokkaalta herraseuralta. Siellä vallitsee rauha ja rikkumaton arvojärjestys. Helvetti on siis osin peitetty, mutta sen kita näkyy kuvan alalaidassa. Kuvassa näkyy kaikenlaisia ihmisiä, mutta erityisesti vähäpukeisia naisia. Kaikilla alas syöksyvillä on kaaoksen keskellä kauhistunut ilme kasvoillaan. Mietin, kertooko kuva sittenkin enemmän omasta ajastaan ja maalarin omasta sielunmaisemasta kuin Jumalan valtakunnasta ja iankaikkisuudesta?
Toinen mieleeni nouseva kuva on Tampereen tuomiokirkon Magnus Enckellin alttariseinän peittävä ylösnousemusfresko. Siinä eri-ikäiset ihmiset nousevat haudoistaan terveinä ja jäntevinä. Levollisina he lähestyvät koko kuvaa hallitsevaa valoa läheistensä kädestä kiinni tarttuen. Kuva on levollinen ja puhutteleva, mutta epäilemättä sekin konkreettisuudessaan kuvaa myös omaa aikaansa, kohti parempaa tulevaisuutta kurottavaa 1900-luvun alkua.
Äsken luetussa lukukappaleessa apostoli Paavali toteaa ihmisten kaipaavan konkretiaa. Hän on huomannut ja tietää kokemuksestaan, että ihminen kaipaa uskolleen ja toivolleen tarttumapintaa. Siksi yksi ja toinen kysyy, jos ei aina ääneen, niin mielessään kuitenkin: ”Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on? Voisimme jatkaa: Missä kuolleet ovat, ennen kuin heidät herätetään? Ja miten heidät kootaan yhteen, miten he löytävät toisensa? Millaista on elämä taivaassa, entä helvetissä?
”Järjetön kysymys”, kommentoi Herramme apostoli. Kysymykset eivät ole yllättäviä vaan inhimillisesti katsoen ymmärrettäviä, aitoja ja tosia, usein kipeän ajankohtaisiakin. Mutta uskon näkökulmasta kysymykset ovat epärelevantteja. Ne ovat vahvasti sidottuja omaan kokemusmaailmaamme ja monin tavoin myös aikaan. Meidän on mahdoton edes mielikuvituksellamme tavoittaa sitä, mikä edustaa kokonaan toista todellisuutta kuin se, minkä olemme nähneet ja kokeneet.
Vielä vaikeampaa meidän on kuvitella todellisuutta ilman aikaa. Mielikuva ikuisuudesta mittaamattoman pitkänä aikana on sekin vaikeudestamme irtautua sidonnaisuudestamme aikaan. Ikuisuudella ei ole alkua eikä loppua, ei tapahtumien verkkaista tai nopeaa kulkua, ei odottamista, ei kiirettä eikä pitkästymistä, ei mennyttä eikä vielä tulematonta. Ikuisuudessa on vain preesens, kuten Jumala itsekin on ikuinen preesens: ”Minä olen”. Ikuisuudessa, kuten ikuiselle Jumalalle kaikki on läsnä. Siksi sekin kysymys, missä ne odottavat, jotka on kutsuttu ajasta ikuisuuteen, on mieletön ja turha.
Jos annan mielikuvitukseni kulkea, kuvittelen, että perille päässeillä pyhillä on todella hauskaa, kun he kertovat toisilleen, millaisia mielikuvia heillä oli matkalla iankaikkisuudesta ja kuinka ryppyotsaisesti he jaksoivat kiistellä niistä silloin keskenään.
Paavali selittää korittilaisille, että tämän ja ylösnousemuksessa herätetyn olemuksemme välillä on toki yhteys ja jatkumo: Sinä olet sinä ja minä olen edelleen minä, mutta vielä vahvemmin olemme me. Ylösnousemuksessa on silti kysymys jostakin aivan uudesta, muusta kuin siitä olemuksesta, minkä tunsimme ajassa. Kysymys on myös olemukseltaan toisesta ruumiista, kuin siitä, jonka kätkimme maahan palaamaan maaksi jälleen.
Paavali ei puhu vain maallisesta ja taivaallisesta ruumiista, vaan myös ajallisesta ja hengellisestä. Kyseessä on todella jotakin lähtökohdiltaan ja olemukseltaan uutta. Tässäkin Paavali käyttää allegoriaa, kuvaa toiseksi muuttumisesta. Siemen, joka haudataan ja maatuu, ei nouse jyvänä eikä perunana, vaan kokonaan toisessa, uudessa olomuodossa. Kuvat kertovat täydellisestä erilaisuudesta, ei kuitenkaan yksityiskohdista, ei siitä, että kukaan ylösnousemuksessa muistuttaisi keväällä versovaa tainta. Sekin on vain aikaan sidottuja kuva.
Kutsuessaan ihmisiä Isänsä valtakuntaan, Jeesus puhuu hääjuhlasta ja suurista illallisista. Kuvat kertovat yhteydestä, elämän jakamisesta, ilosta ja yltäkylläisyydestä. Viime kädessä ne puhuvat eniten Jumalasta itsestään, hänen rakkaudestaan, läsnäolostaan ja kaikkivaltiudestaan. Joka on nähnyt minut, tuntee Isän, sanoi Jeesus. Joka tuntee minut, hänellä on jo sisimmässään aavistus Isäni valtakunnasta.
Kristus itse on lopulta se ainoa kiintopiste, johon usko ja iankaikkisen elämän toivo tarttuu: Me hänessä ja hän meissä. Hänessä ikuisuus on jo läsnä ja hänessä kuolema jo voitettu. Yhteydessä häneen on jakamisen ja osallisuuden ilo, elämä ja sen mieli. Jo tämä yhteys on suuri salaisuus, mysteeri. Se salaisuus on läsnä sanassa, jossa Kristus on läsnä. Salaisuus on läsnä ehtoollisessa, jossa Kristus jakaa elämänsä kanssamme. Salaisuudeksi saamme huoletta jättää myös sen, millainen todellisuus on vastassamme ajan tuolla puolen. Oleellista on Kristuksen tunteminen ja yhteys häneen. Se on oleellista avointen ja täällä avoimeksi jäävien, mieltä kiusaavien ja järjettömien kysymysten keskellä.