Menneen viikon Kotimaa-lehden etusivua hallitsi hätkähdyttävä otsikko: ”Inkerin kirkko uhataan lakkauttaa.” Itse jutusta kävi ilmi, mistä asiassa oli kyse. Venäjän oikeusministeriö on noin kuukausi sitten julkaissut verkkosivuillaan listan 56 uskonnollista yhteisöstä tai järjestöstä, joiden vuosittain lain mukaan antamissa raporteissa on vielä selvitettävää. Tällä listalla oli myös Inkerin luterilainen kirkko.
Jutun mukaan asia on herättänyt suomalaisessa kirkkokansassa syvää, jopa paniikinomaista huolta. Inkerin kirkko ja sen piispa näyttävät sen sijaan ottavan asian rauhallisesti. Toisaalta siellä nähdään, että tämä on maan tapa hoitaa asioita. Välillä jo kertaalleen annetut selvitykset ovat hukassa tai kaikki paperit eivät ole juuri siinä järjestyksessä kuin joku viranomainen vaatii. Asioilla on kuitenkin taipumus lopulta järjestyä. Toisaalta Inkerin kirkossa on ehditty nähdä monenlaisia aikoja. On totuttu näkemään, että kirkon ulkoinen asema voi joskus olla viranomaisten käsissä. Kirkon elämä on kuitenkin Jumalan lopulta käsissä.
Tuota juttua lukiessani tulin miettineeksi, millaisessa lintukodossa me olemme Suomessa saaneetkaan elää kirkkona ja seurakuntina. Samalla mietin sitä, elämmekö sen vaarallisen harhan vallassa, että kirkko elää ja voi hyvin, kun edelleen valtaosa kansasta kuuluu ja haluaa kuulua siihen, kun seurakunnilla on monipuolisesti koulutettuja työntekijöitä ja kirkot ovat hyvässä kunnossa. Joku sanoo kaiken muutoksen keskellä tuntevansa levollisuutta, kun kirkon kellot soivat. Hiljenevällä maaseudulla mieliä rauhoittaa, kun pappilan ikkunoista yhä tuikkii valot. Entäpä jos ei niin jonain päivänä olisikaan? Entäpä jos ei olisi juuri niin silloin, kun elämä ympärillä sortuu ja ihminen etsii hädissään apua, jotain, johon voisi hengellisessä etsinnässään tarttua.
Tänä vuonna olemme viettäneet kirjailija Mika Waltarin syntymän satavuotisjuhlaa. Waltaria kiinnosti maailman historian murrosajat, jossa turvalliselta ja ikuiselta tuntunut maailmanjärjestys nopeasti murenee. Erityisen keskeinen tämä teema on historiallisessa romaanissa Mikael Angelos. Se kertoo kristillisen Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan viimeisistä viikoista ja lopulta tappiosta. Waltari kuvaa monessa muussakin historiallisessa romaanissaan maailmanaikaa, joka on murentumassa, kulkemassa kohti loppuaan. Taustalla näyttää olevan ajatus, että mahtavimmatkin valtakunnat kestävät vain aikansa, voimakkaimmatkin kulttuurit ehtyvät. Se mikä on ikuista ja kestävää, ei voi tukeutua rakenteisiin, ulkoiseen mahtiin, turvalliseen asemaan. Se, mikä kestää, kätkeytyy lopulta heikkouteen, se on alttiina kärsimykseen ja ahdinkoon. Se kestää sen varassa, mikä ei ole tästä maailmasta.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus varoittaa opetuslapsiaan luottamasta rakenteisiin. Hän varoittaa heitä rakentamasta hengellistä elämäänsä minkään ajallisen varaan. Galileasta Jerusalemiin tulleet kalastajat ja muut maakunnan miehet olivat vaikuttuneita katseltuaan jälleen kerran vielä uutuuttaan hohtavaa temppelialuetta. Sen Herodes Suuri oli rakennuttanut ulkonaisesti mahtavammaksi kuin yksikään aikaisempi temppeli oli ollut. Se huokui voimaa, kestävyyttä ja pysyvyyttä. Mikäpä olisi messiaan sieltä hallita vaikka koko maailmaa.
Mutta Jeesus pudotti oppilaansa maan pinnalle. Pian ei tästä rakennelmasta ole jäljellä kiveä kiven päällä, hän sanoi. Älkää luottako siihen. Älkää luottako rakennuksiin, älkää rakenteisiin, älkää turvalliseen asemaan, älkää enemmistöön, älkää ihmisten suosioon. Kaikki se tulee ja menee. Jos olette siihen luottaneet, olette kaiken sen romahtaessa helppo saalis niille aatteiden ja uskontojen markkinamiehille, jotka lupaavat teille kaikkea hyvää: menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Kun kaikki ympärillä näyttää sortuvan, kaikkeen katoavaan takertunut ihminen on hädässään valmis takertumaan mihin vain. Varokaa, ettette ole silloin niiden joukossa.
Katsokaa siis, mihin tartutte kiinni, varoitti Jeesus. Katsokaa, minkä varaan uskonne ja elämänne rakennatte. Pitäkää kiinni siitä, mikä kestää aikojen muuttuessa. Vaalikaa sitä yhteyttä, jossa on elämä ja tulevaisuus kaiken muun sortuessa. Älkää lyökö laimin sitä elämänyhteyttä, joka teitä kantaa.
Tästä asiasta Inkerin kirkon piispa ja hänen kirkkonsa meitä omalla levollisella ja rohkealla uskollaan meitä muistuttaa. Viime torstain Kotimaan sivuilta jäi mieleeni myös pienempi sisäsivun uutinen. Se sisälsi terveelliset muistutuksen sanat veljiltämme lännestä. Siinä Amerikan luterilaista kirkkoa edustava teologi Martin E. Marty lausuu huolensa pohjoismaisten kansankirkkojen tulevaisuudesta. Täällä käydessään hän on pannut merkille, ettei usko ole täällä useimmille kirkon jäsenille enää osa viikottaista elämänmenoa. Hän kysyy: ”Kuinka kauan kirkot voivat elää sellaisen ”kertomuksen” varassa, joka kerran osattiin ja siirrettiin sukupolvelta toiselle, mutta joka ei ehkä enää välity eteenpäin.” Aiheellinen kysymys. Rakenteet voivat näyttää vahvoilta, mutta elämä saattaa silti olla uhattuna.
Olisiko näin isänpäivänä aihetta katsoa meihin isiin ja myös äiteihin. Meihin jokaiseen. Miten me elämme uskomme todeksi? Mihin me turvaamme? Miten kerromme uskostamme elämällämme nuoremmille polville. Olisiko meidän yhdessä syytä katsoa Kristukseen ja pyytää: Herra, anna meille rohkeutta, rohkautta ja intoa elää uskomme todeksi. Luo sinä meissä uutta elämää! Luo meissä elämää, joka ei ole sen varassa, mikä on aikaan sidottua, sen varassa, joka tulee ja menee. Luo meissä rohkeaa uskoa, joka on yksin sinun varassasi, tukevalla kalliolla.