Leikitäänkö häitä vai hautajaisia?
Mihin vertaisin tätä sukupolvea? sanoo Jeesus ja tekee sitten erikoisen analyysin omasta ajastaan, joille ei kelpaa mikään, mitä Jumala heille tarjoaa. Hän vertaa heitä lapsiin jotka riitelevät leikeistä. Minulla on kaksi lasta ja he riitelevät myös paljon leikeistä. Toinen ei halua leikkiä toisen leikkejä, tai toinen on ilman lupaa ottanut toiselta leluja. Riidat voivat tulla monista asioista ja huuto sellaista että siihen on puututtava.
Torilla istuvat ja huutavat lapset olisivat halunneet leikkiä hääjuhlaa, jossa tanssittaisiin. Tai sitten vaihtoehtoisesti he halusivat leikkiä hautajaisia, jossa itkettäisiin ja valitettaisiin. Kumpikaan leikki ei kelvannut. Tässä vertauksessa huilunsoittaja ja häiden iloiseen tanssiin kutsuja on Jeesus. Johannes Kastaja oli se, joka kutsui mukaan hautajaiskulkueeseen itkemään ja valittamaan.
Mistä vertauksessa on kysymys? Miksi Jeesus esittää tällaisen vertauksen? Vaikuttaa siltä, että Jeesus on turhautunut epäuskoisiin kanssaihmisiinsä. Hän pitää heitä kiukuttelevina ja huutavina lapsina. He ovat lapsellisia – mutta ei uskossaan vaan kiukuttelussaan. Jeesushan toisaalla ottaa lapsen esikuvaksi oikeasta suhteesta Jumalaan. Nyt lapsi on vertaus tai esimerkki aikuisen lapsellisesta käytöksestä. Kiukutteluvertaus on itsessään jo aika kuvaavaa. Epäilemättä vertauksessa huumoriakin on mukana, mutta ehkä sitä turhautumista vielä enemmän.
Ennen kuin tarkastelen näitä vertauksen leikkejä, teen vielä yhden kysymyksen.
Onko sillä merkitystä, että vertaus käsitteli leikin maailmaa, siinä kutsuttiin mukaan leikkiin? Lasten leikki ei tässä ole kielteisessä valossa, vaan se, että leikkiin ei lähdetty mukaan, se että jäätiin kiukuttelemaan. Koko ajan vertauksen taustalla on Jeesuksn ja Johannes Kastajan toiminta kutsua ihmisiä siihen Jumalan valtakuntaan, joka oli murtautumassa esiin. Maailmassa elettiin murrosaikaa. Kaikki aikaisemmat profeetat olivat katsoneet kauas eteenpäin ja kertoneet asiasta etäältä. He eivät voineet kutsua vielä leikkiin mukaan. Nyt Johannes Kastajan aikana tilanne oli muuttunut. Johannes on vanhan liiton viimeinen profeetta. Hän näkee ennustusten täyttyvän. Mutta vertauksessa kutsu Jumalan valtakuntaan esitetään samalla kutsuna leikkiin. Voisiko olla niin, että suhteessa Jumalaan on jotakin leikin kaltaista? Minusta olisi hienoa, jos näin olisi. Sillä me aikuisethan olemme yleensä turhan tärkeitä. Jumala ottaa ihmisen vakavasti. Leikinomaisuus ei tässä tarkoita pelleilyä tai ilveilyä, vaan huolettomuutta ja iloa, mikä lapsen leikissä on. Lapsenomaiseen uskoon saa kuulua myös jotakin leikinomaista hauskuutta.
Vertauksen leikit eivät ehkä olleet ihan tavallisimmasta päästä. Ne molemmat kuuluivat ihmisen elämänkaareen, mutta ne olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Toisessa kutsuttiin hääjuhlaan ja toisessa oli hautajaiset itkijöineen.
Mitä tällaiset leikit kertovat Jumalan valtakunnasta? Johanneksen parannussaarna oli ankara kehotus katumukseen. Johanneksen tarjoama malli Jumalan valtakunnan elämään oli hyvin askeettinen, niukka. Jumala kohdataan ja eletään todeksi kieltämällä maailma ja maailman ylellisyydet. Maailma on täynnä houkutuksia ja kiusauksia, joille on tehtävä vastarintaa. Maailmaa on paettava ja etsittävä Jumalaa erämaan hiljaisuudessa. Hautajaisiin tämä Johanneksen leikki vertautuu kai siksi, että ihminen hautaa siinä maalliset ilonsa. Lisäksi kuoleman surun kohdannut ihminen käyttäytyi ulkoisesti samalla tavalla kuin katumuksessa elävä ihminen. Suruun ja hautajaisiin kuului itku, paasto ja valitus sekä pukeutuminen säkkikankaaseen. Sureva itkee rakasta ihmistä jonka on menettänyt, katuva itkee syntejään, joita on rakastanut, jotka ovat ohjanneet hänet harhaan.
Tähän leikkiin Jumalan kanssa ei suostuttu. Jeesus olisis pitänyt tuota leikkiä sopivana, mutta ihmisest yleisesti kiukustuivat moisesta leikistä. Se oli liian ahdistavaa. Sellainen äärimmäisyyskäyttäytyminen sopi vain järkensä menettäneille ei normaaleille ihmsille. Johanneksen ehdottomuutta pelättiin ja hylättiin. (vaikka kyllä hänellä oikeasti seuraajiakin oli, Jotkut heistä tulivat Jeesuksen oppilaiksi)
Jeesus esitti toisenlaisen kutsun. Se oli hääkutsu. Hääjuhla on iloinen juhla. Juhlassa syödään ja juodaan hyvin, juhalssa tanssitaan ja pidetään hauskaa. Hääjuhla tuo eteemme erilaisen kuvan elämästä Jumalan valtakunnassa kuin Johannes Kastajan antama paaston malli.
Jeesuksen kutsussa Jumalaa ei lähdetty etsimään erämaasta, vaan Jumala tässä leikissä on keskellä elämää. Jumala on keskellä kaikea sitä mikä on ihmiselle luonnollista. Arkisessa, siinä mikä ei ole ylevää – tässä ja nyt – ilma rituaaleja, ilman erottautumista maailmasta, ilman pyhittämistä. Jeesuksen kutsussa maailmaa ei kielletä, ei siihen myöskään mukauduta mutta Jumala löydetään maailmassa. Sitä Jeesuksen syntyminen tähän maailmaan alleviivasi. Jumalan valtakunta on tullut meidän keskellemme Jeesuksen toiminnassa. Se mikä pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla, on Jeesuksen kautta tullut ihmisten keskelle.
Kuva iloisista häistä on merkittävä myös siksi, että hääjuhlassa on kysymys yhdistymisestä. Se on koko Jeesuksen työn tavoite, että ihmisen ja Jumalan tie yhdistyisivät. Jeesus puhuu muissakin yhteyksissä taivaasta hääjulhana. Sitä juhlaa aletaan viettää täällä jo nyt. Ainakin leikimme sitä. Sillä kysymyshän on kuitenkin jostakin sellaisesta, mitä ei vielä ole täydellisesti tapahtunut. Taivaan hääjuhlat eivät ole alkaneet, mutta me voimme leikkiä sitä jo, ja leikin taikamaailmassa tämäkin on mahdollista.
Jeesuksen kutsu leikkiin Jumalan kanssa koki lopulta kylmän vastaanoton. Se nähtiin liian moraalittomana. Jeesus rikkoi liikaa raja-aitoja. Hän sai kyseenalaisen maineen: syömäri, juomari, syntisten ystävä. Hän ei karttanut huonoa seuraa. Yhtä vähän kuin niitä joilla oli spitaali tai jokin sellainen sairaus, joka sulki heidät yhteisön ulkopuolelle. Jeesus meni rajojen ulkopuolelle. hän meni etsimään sitä mikä oli kadonnut, eksynyt, harhautunut – hän etsi sen, jota oli hyväksikäytetty, joka oli oman pahuutensa tai syntinsä vanki. Hän otti yhteyden ja muodosti yhteyden. Hän kutsui eksyneitä ilojuhlaan.
Koko hänen maanpäällinen elämänsä on astumista totutusta ja sisäpiiristä ulkopuolelle. Hän rikkoi raja-aidat – sen mikä erottaa hurskaan ja syntisen, rikkaan ja köyhän, terveen ja sairaan. Hän ei hylännyt ketään vaan etsi juuri niitä, jotka olivat luisuneet eroon yhteydestä, jotka oli erotettu ja ajettu ulos. Hän ei vain ollut heidän ystävänsä vaan koki myös heidän kohtalonsa, samaistui heihin, hyljättyihin ja ulosajettuihin.
Molemmat leikkiin kutsumiset olivat tutun ja turvallisen ulkopuolella. Leikkiin ei ollut tulijoita. Se koettiin uhkaavana. Autiomaassa uhkasi mukavuuksien menettäminen. Siellä olisi tutustuttu Jumalaan joka on täysin toisenlainen kuin ihminen. Jeesuksen kutsussa tutustuttiin Jumalaan joka tuli meidän kaltaiseksemme – mutta omaksuessaan luontomme hän halusi myös yhdistää meidät. Meidän olisi tutustuuttava toisiin ihmisiin, jotka olivat vähän erilaisia ja toisenlaisia kuin me. Me määrittelimme heidät syntisiksi ehkä vain siksi koska he olivat erilaisia.
Jumala toimii edelleen samalla tavalla. Hän itse on täysin erilainen kuin sinä ja minä, mutta hän tulee luoksemme Jeesuksen kautta. Hän tulee lähelle, koskettaa ja parantaa. Mutta hän ei tule vain sinun luoksesi. Hän tulee niidenkin luokse, joita me kartamme ja hyljeksimme. Keitä he hyljeksityt ovat tänään – jotka kaipaisivat riitojen sijaan saada kutsun yhteiseen leikkiin. Leikkiin jossa olisi yhteiset säännöt, vailla kiusaamista, vailla syrjäyttämistä.Jumalallisen leikin avulla jotakin meissä todella voisi muuttua. Jospa leikkisimme sitä, että Jumala rakastaa meitä kaikkia. Minkälainen leikki siitä tulisi?
Pyssy vai leija
Evankeliumissa eletään kuohuvaa ja levotonta aikaa. Kansa etsi pelastajaa, odotti Messiasta. Ilmapiiri väreili odotusta. Jotakin suurta on pian tapahtumassa. Kaikki merkit viittasivat siihen. Toivon ja odotuksen kipinät eivät olleet enää kipinöitä. Aina jossakin jo roihahteli.
Ihmiset etsivät hengellistä johtajaa, joka tyydyttäisi heidän sielun tarpeensa, mutta myös kansalliset toiveet. Hän olisi Daavidin kaltainen kuningas ja samalla Mooseksen kaltainen profeetta. Hänessä yhdistyisi ainutlaatuiset hengen ja taidon ominaisuudet.
Noin 600 vuotta kansa oli ollut vailla todellista itsenäisyyttä. Itsenäisyys oli menetetty ja samalla Daavidin kuningassuku katkennut, kun kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen toiseen maahan. Kansaa olivat siitä lähtien hallinneet vuoroin ympäröivät valtakunnat. Mutta ajatus itsenäisyydestä eli nyt voimakkaampana kuin ennen. Jerusalemin temppeli oli täydessä loistossaan. Se oli kaikille kansoille mahtava todistus israelilaisten kansallistunnosta heidän yksijumalaisesta uskostaan. Vain oikea kuningas puuttui. Verson odotettiin kasvavan siihen kuningas Daavidin suvun kantoon, joka jäi jäljelle kuninkuuden kaaduttua.
Johannes Kastaja oli monelle ihmiselle selvä merkkipaalu – ilmentymä siitä että odotus oli lähellä täyttymistään. Se oli juuri sellainen edellä mainitsmani liekin leimahdus. Tuo erämaan tulisielu, joka oli täynnä Hengen voimaa niin sanoissaan kuin ehdottomassa omistautumisessa Jumalalle merkitsi monelle uuden aikakauden kynnystä. Ja sitä Johanneksen viesti merkitsi. Hänen julistuksessaan ei tähyilty enää kauas tulevaisuuteen. Jumalalliset voimat olivat liikkeellä jo nyt.
Mutta kaikki ei ollut sittenkään niin helppoa ja yksinkertaista. Jeesus tuli kuninkaana, aasilla ratsastaen kansansa keskelle; hän oli profeetta, jonka sanan vaikutukesta kuolleetkin heräsivät henkiin. Mutta hänelle ei annettu kunniaa. Kansan odotukset ohjasivat toisaalle.
Kansa oli niin oman odotuksensa huumaama, että se ei tajunnut löytäneensä aarrettaan ja samalla hukanneensa sitä. Se oli kuin lapsi, joka joululahjat avattuaan huomasi eniten odotetun lelun puuttuvan. Oli odottanut leikkipyssyä, mutta sai leijan. Leija ei tuonut sille iloa, kun pettymys pyssyn puuttumisesta voitti muut mielialat.
Ymmärrätte varmasti näiden lelujen vertauskuvallisen luonteen. Pyssyä haluttiin, kossa sillä tietysti voi ampua ja surmata viholliset ja siten hankkia vapaus miehittäjistä – mutta leijalla ei voinut leikkiä sellaista vapautusleikkiä. Se ei auttanut heitä vapauden-unelmissa.
Jeesus toi maailmalle vapauden, mutta ei pyssyillä. Leija, jonka he lahjaksi saivat muistutti, että vapaus on paljon suurempi asia kuin ulkonaiset poliittiset seikat. Ihminen voi olla vapaa missä vain hän on, kun hänen sydämensä on vapaa. Johannes Kastaja oli vapaa mies vankilassakin.
Vapaus ei myöskään vaadi aina vihollisten verta. Se vaatii sitä, että katsoo pintaa syvemmälle tai että nostaa ajatukset korkeuksiin leijan tavoin. Perinteisessä leijassa näkyy keskellä risti, jonka leijan tukipuut muodostavat. Siinä on suurin vapautemme. Vapaus ei ole vaatinut vihollisen verta, ainoastaan Jumalan Pojan uhriveren.
Kansakunnan vapaus ja itsenäisyys vaatii joskus aseita, niin kuin Suomen kohdalla on vaatinut. Mutta ihmiskunnan suurimmat unelmat – sisäinen vapaus, vapaus synnin orjuudesta – eivät toteudu armeijoin ja sota-asein.
Pyssyä lahjaksi toivoneet israelilaiset olivat Jeesuksen mukaan toreilla istuvien lasten kaltaisia, joille ei kelvannut mikään?
Me soitimme huilua – te ette tanssineet, pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet. Keitä tässä ovat soittajat ja keitä ne joiden olisi pitänyt tanssia tai itkeä? Esillä on häät tanssikarkeloineen ja hautajaiset itkijöineen. Johannes piti valittajaisia, mutta se ei kelvannut. Jeesus taas soitti huilua kutsuen ihmisiä hääiloon, mutta kukaan ei tanssinut. Kansalaisten hengellinen tuntosarvi piti molempaa sopimattomana. He halusivat sotarummun päristystä ja vihollisen verta. Eivät katumusta eivätkä Jumala-yhteytensä löytäneen pelastuksen iloa.
Johannes oli liian askeettinen. Hänen pyhittynyt elämänsä oli liian vaativaa. Samanlaiseen ehdottomuuteen ei ollut halukkuutta. Hän ei syö eikä juo, hänessä on paha henki.
Jeesus ei vastannut heidän pyhyyden tarpeeseensa. Siinä ei ollut tarpeeksi tarttumapintaa heidän omalle hurskaudelleen. Vaikka Jeesus puhui väkevästi ja paransi sairaita, Jeesus tuntui heistä liian maalliselta. Hänen pöytäseuraansa kelpasivat julkisesti syntiseksi leimatut ihmiset: portot ja veronkerääjät. Jeesuksen seurassa heidän hengellinen erinomaisuuensa koki kolauksen.
Kun Jeesus oli valinnut seuransa köyhien ja huonomaineisten luona, häneen ei haluttu samaistua. Kunnon kansalaiset eivät halunneet saada Jeesuksen mukanaan tuomaa huonomaineisen leimaa.
Jeesus syö ja juo ja hakee itselleen edelleen ruokaseuraa. Kelpaammeko Jeesuksen seuraksi vai onko kysymys enemmän siitä, kelpuutammeko häntä omaan seuraamme?
Päivän aiheena tänään on: tehkää tietä kuninkaalle. Olemmeko raivaamassa pois esteitä taivaan kuninkaalta, vai yritämmekö raivata Jeesuksen pois tieltä, että pääsisimme itse kulkemaan.
Olemmeko torilla istuvien lasten kaltaisia, joille ei mikään kelpaa.
Mitä me tänä jouluaikana odotamme Jeesukselta? Haluammeko mieluummin pyssyn kuin leijan? Haluammeko mieluummin lisää vapaa-aikaa vai sisäisen vapauden?
Jeesus on kuninkaamme. Hän on voittoisa vapauden tuoja. Mutta meidän on raivattava väärät odotukset ja väärät unelmat syrjään. Kristus tuo vapauden synnin orjuudesta, vapauden, johon Jumala meidät on luonut.