Evankeliumissa tulee vahvasti ilmi kaksi todellisuutta. Ensin on Johanneksen todellisuus. Hän virui vankilassa. Profeetan kohtalona oli väkivaltainen kuolema. Tyranni Herodes Antipas mestautti Johanneksen kun tämä oli arvostellut hallitsijan elämäntapoja. Antipaksen isä Herodes Suuri puolestaan oli hän joka Matteuksen evankeliumin mukaan surmautti alle kaksivuotiaat poikalapset Jeesuksen syntymän jälkeen. Molemmat Herodekset suojelivat väkivalloin valtaansa. Johannesta ympäröi julma ja ankara todellisuus.
Evankeliumissa tulee ilmi myös toisenlainen todellisuus. Se oli nähtävissä Jeesuksen elämässä ja toiminnassa: ”Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.”
Tämä todellisuus oli Jumalan valtakunnan todellisuus. Se oli tullut ihmisten luo Jeesuksessa. Jumalan hyvyyden todellisuus välähti ihmisten taakkojen, synkeyden ja kivun keskellä. Se toi valon ja antoi toivon kaikille, vähäisille ja maan hiljaisille.
Ovatko nämä kaksi todellisuutta totta edelleen?
Ainakin Johanneksen todellisuus on. Amerikan ampumisturma on järkyttänyt koko maailmaa. Sen käsittämättömyys, mielettömyys on pysäyttänyt meidät. Vaikka veriteko tapahtui kaukana meren takana, silti se tuntuu tulevan lähelle. Voiko sellainen tapahtua täälläkin? Rukoilemme, ettei tuollainen teko toistuisi meillä. Mitä tehdä jotta varjeltuisimme täällä?
Lapsista ja nuorista on huolehdittava. Heidät on kasvatettava vastuullisuuteen, kohtaamaan myös elämän pettymykset ja vastoinkäymiset. Lasten on annettava olla riittävän kauan lapsia. Viisasta on kasvattaa heitä siihen että menestys on tavallista elämää, leikkiä, koulua, opintoja, työtä. Ja elämään kuuluvat takapakit. Epäonnistumisen jälkeen aina voi nousta ja yrittää uudelleen.
Synkkien uutisten ohella myös toinen todellisuus on totta. Maailmassa on paljon hyvää, on huolenpitoa ja tukemista. Apua on mahdollista saada. Paljon Jumalan hyvyyttä on koettavissa. Joulun odotus ja valon viesti antavat toivoa ja rohkeutta katsoa eteenpäin. Laulamme tutussa joululaulussa: ”Syttyi siunattu joulutahti yöhön maailman raskaaseen.” Vieläkin se on auvona ihmisten, siis ilona, lohtuna ja toivona.
Tämän sunnuntain evankeliumi puhuu Johannes Kastajasta. Evankeliumeissa Johannes kuvataan palosieluiseksi erämaan asukkaaksi joka vietti yksinkertaista elämää. Nykyään puhuttaisiin ekologisesta elämäntavasta. Hänen yllään oli kamelinkarvavaate ja ruokana heinäsirkat ja metsähunaja. Hän eli paljaan taivaan alla vailla omaisuutta.
Johannes vaati ihmisiä raivaamaan tietä tulevalle Jumalan miehelle. Ihmiset kysyivät hädissään: ”Mitä meidän tulee tehdä?” Hän vastasi heille (Luuk. 3:12-14): ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.”
Erityisesti Johannes osoitti vaatimuksensa veronkantajille (Luuk. 3): ”Älkää vaatiko enempää kuin on säädetty.” Ja sotilaille hän totesi: ”Älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne.” Johannes oli oikeuden ja kohtuuden mies. Ahneus ja itsekkyys saivat häneltä jyrkän tuomion.
Johanneksen viesti ei kuitenkaan ole vain eikä ensi sijassa ihmisten välisiin suhteisiin ja oikeaan elämään kuuluva neuvo. Toisessa kohtaa evankeliumissa Johannes toteaa nähdessään Jeesuksen (Joh. 1:29): ”Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”
Johanneksen sormi osoitti kohti Kristusta. Profeetta tiesi, että hän on vain tienraivaaja, suunnan näyttäjä ja opastaja. Johannes tiesi, että hänen jälkeensä tulee toinen, häntä itseään suurempi eli Kristus.
Johanneksen kohtalo oli väistyä kun Kristus tuli. Mikä oli se piirre Jeesuksessa, joka teki hänet suuremmaksi kuin Johannes?
Voiko Johanneksen ja Kristuksen ero olla siinä, että Johannes esitti ihmisille vaatimuksia, mutta Kristus tuli vapauttamaan ihmiset? Ehkäpä Johannes kaikkien ankarien parannusvaatimustensa keskellä tajusi, että hänen osoittamansa tie osoittautuu lopulta ankarien velvoitteiden päättymättömäksi umpikujaksi.
Helsingin entinen piispa Eero Huovinen on pohtinut Johanneksen ja Jeesuksen suhdetta. Hän toteaa: ”Kyllähän me olemme itse sen omassa elämässämme kokeneet, miten usein hyvät aikeet ja tarkoitukset valuvat hukkaan – ja taas on yritettävä uudelleen. Jotakin hyvin inhimillistä siinä on, että parannuksen teko on joka päivä aloitettava aivan kuin alusta.”
Kristuksen suuruus on siinä, että hän antaa kaiken anteeksi. Vanhat kristityt sanoivat, että Kristus ei ole uusi Mooses, hän ei siis ole kymmenen käskyn jakaja, vaan aivan uuden elämän tuoja, nimittäin anteeksiantaja ja vapauttaja. Jospa Johannes sisimmässään oli tajunnut, että hänen jälkeensä tulee armeliaampi ja rakastavampi, ja sen vuoksi suurempi. ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Siksi Johanneksen sormi osoitti Jeesusta: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”
Eero Huovisen sanoin: ”Jotain merkillistä on siinä, että adventin tienraivaaja ja joulun valmistelija Johannes vaatii meiltä parannusta, mutta itse joulun lapsi, Jeesus, on ilosanoman, vapautuksen tuoja, koko maailman Vapahtaja. Kristuksen herruus ei ole mahtavaa hallitsemista, vaan herruutta, jolla paha on voitettu. Jospa Kristuksen suuruus on anteeksisaamisen ja armon suuruutta, ja juuri sen vuoksi niin iloinen asia. Se tuo valon ja toivon elämän synkkyyden ja pelonkin keskelle.”