Johannes Kastaja nostetaan huomion kohteeksi kolmena pyhäpäivänä kirkkovuoden kierrossa. Juhannus saa nimensä siitä, että vietämme sitä Johanneksen syntymäpäivänä. Hänhän syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta. Toisena sunnuntaina loppiaisesta vietämme kasteen sunnuntaita. Silloin kuulemme evankeliumikertomuksen siitä, miten Johannes kastoi Jeesuksen Jordanilla. Tänään, 3. adventtisunnuntaina tarkastelumme kohteena on Johanneksen tehtävä toimia tienraivaajana Jeesukselle. Tarkastelemme Johannes Kastajan ja Jeesuksen suhdetta.
Jeesus ja Johannes tunsivat toisensa, mahdollisesti jo lapsuudesta saakka. Aikanakin Johannes Kastajan ja Jeesuksen äidit Hanna ja Maria tunsivat toisensa, olivathan he sukulaisia. On helppo kuvitella, että ikä- ja säätyerosta huolimatta näistä naisista tuli läheisiä ystäviä ja toistensa tukijoita. Olihan heillä yhteinen salaisuus. Yllättäen ja ihmeellisellä tavalla oli kummallekin ilmoitettu syntyvästä pojasta ja poikien tulevasta tehtävästä. Kansakunnan eliittiin kuuluva Elisabet huudahtaakin köyhän ja itseään paljon nuoremman sukulaisensa nähdessään: Terve, Maria! Mikä suo minulle sen kunnian, että Herrani äiti saapuu minun luokseni?
Epäilemättä siis näiden äitien pojat tunsivat toisensa ja olivat ainakin kuulleen toisistaan. Yhtä lailla, kun he olivat tietoisia omasta kutsumuksestaan, he tiesivät toistensa saamasta tehtävästä. Ja olihan Jeesus käynyt Johanneksen luona Jordanilla ja saanut häneltä kasteen. Silloin Johannes oli nöyrästi Jeesusta ja hänen tehtäväänsä kunnioittaen estellyt ja sanonut: Minunhan pitäisi saada sinulta kaste.
Juuri tätä taustaa vasten tämänpäiväisen evankeliumitekstimme alku tuntuu yllättävältä: Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”
Olisi luullut, että Jeesuksen tunnusteoista kuullessaan Johannes oli vain varmistunut asiasta, jota hän tiesi koko ajan odottaa. Eikö niin? Olisi luullut, että Jeesuksen teoista ja julistuksesta kuullessaan Johannes olisi vankeudesta huolimatta kiittänyt Jumalaa siitä, että se, jolle hän oli tietä valmistanut, oli nyt alkanut toimia.
Mutta se, mitä Johannes oli kuullut, olikin saanut hänet epäilemään. Se, mitä hän oli kuullut, ei ollenkaan vastannut sitä, mitä hän oli koko ajan odottanut. Se oli jotakin aivan muuta. Se oli jotakin niin muuta, että hän alkoi todella epäillä, oliko tuo sukulaismies sittenkään se, jolle hänen määrä olla tietä raivaamassa.
Johannes oli tuntenut tehtäväkseen olla viimeinen varoittaja ennen tulevaa vihan päivää. Kaikkivaltias vapauttajakuningas oli tulossa ja tilinteon hetki käsillä. Kääntykää ja tehkää parannus, nyt on viimeinen hetki. Kirves on jo pantu puun juurelle. Kohta se alkaa heilua, eikä silloin säästetä niitä, jotka eivät tuota puhtaita ja Jumalan tahdon mukaisia hedelmiä. Tämä oli Johanneksen tulikivenkatkuisten saarnojen sanoma.
Mutta, mitä hänen korviinsa kantautuukaan vankilan ulkopuolelta? Jeesus ei olekaan astunut esiin ankarana tuomarina eikä hän ollut ryhtynyt erottelemaan kelvottomia kelvollisista.. Päinvastoin: hän parantaa sairaita, vierailee julkisyntisten kodeissa ja syö heidän kanssaan, julistaa ihmisille heidän syntejään anteeksi. Hän puhuu Jumalasta ihmisiä rakastavana isänä. Hän puhuu Isästä, joka iloitsee jokaisesta syntisestä, joka Isän armoon luottaen palaa hänen luokseen. Eihän sen näin pitänyt mennä, miettii Johannes. Onko hänen kastamansa sukulaismies sittenkään kauan odotettu Jumalan voideltu? Hämmennyksissään ja ahdistuksissaan hän lähettää oppilaansa kysymään asiaa Jeesukselta itseltään.
Ja Jeesus viittaa Jesajan ennustuksiin tulevasta Messiaan ajasta: ”Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.” Katsokaa ja kertokaa opettajallenne, näittekö tämän tapahtuvan, hän sanoi Johanneksen lähettämille tiedustelijoille.
Ennen Jumalan valtakunnan lopullista tulemista, ennen kaiken vastustuksen musertavaa voittoa, on armon aika. Sen Kristus on tuonut maailmaan. Siksi hän on maailman toivo, maailman Vapahtaja. Siksi hänen syntymisensä oli kaikille kansoille ilosanoma, hyvä uutinen. Siksi kutsumme jokaista vuotta hänen syntymänsä jälkeen armon vuodeksi.
Jeesuksessa Jumalan valtakunta oli tullut lähelle, ihmisten keskelle. Jeesus ei ainoastaan julistanut hyvää sanomaa Jumalasta. Hän myös teki hyviä tekoja, rakkauden tekoja. Hän ei ainoastaan puhunut armosta. Armahtavaisuus heijastui hänen koko olemuksestaan. Ennen muuta hän itse valmisti meille armahduksen kantamalla syntimme taakan ristillä. Kaikki on sovitettu ja täytetty.
Jeesus ei kuitenkaan sanonut, että Johannes oli väärässä. Vaikka Johannes odotti Jeesuksesta muuta, hän ei ollut väärä profeetta. Hän ei ainoastaan kuuluttanut Herransa tuloa. Ankaralla julistuksellaan hän oli raivannut ihmisten mielissä tietä Kristukselle, hyvälle sanomalle Jumalan armosta. Tuomion aikakin vielä tulee. Tuomio on jo siinä, että torjuu Kristuksen. Tuomio on siinä, ettei armo kelpaa. Autuas se, joka ei minua torju, sanoo Jeesus!
Kenen asialle kirkko on lähetetty, Johanneksen vai Kristuksen? Kristuksen asialle meidät on lähetetty. Meidät on lähetetty julistamaan kaikille ilosanomaa Kristuksesta, hyvää sanomaa Jumalan armosta. Eikä meitä kristittyjä ole lähetetty liikkeelle vain julistamaan hyvää sanomaa. vaan Kristuksen lailla myös jakamaan Jumalan hyvyyttä ja armoa. Armon aika on Kristuksen ja hänen kirkkonsa aikaa. Kirkko on armon ja hyvän jakamisen yhteisö.
Joskus meitä luterilaisen kirkon julistajia syytetään siitä, että julistamme halpaa armoa. Minulla on ollut tapana sanoa, että se ei ainakaan ole tarkoitus. Tarkoitus on julistaa ihan ilmaista armoa. Siitä, mikä on jo kokonaan maksettu, ei sovi hintaa vaatia. Ei esimerkiksi sanomalla, että sinun pitää ensin sitä ja sitä, ennen kuin voit luottaa, että Jumala sinutkin armahtaa. Voit luottaa hänen lupaukseensa: kaikki on täytetty. Armo ja rakkaus, Kristuksen astuminen elämäämme, uudistaa ihmisen. Muutos ei ole ehto vaan seuraus ja sellaisena Kristuksen työtä.
Edelleen on kuitenkin niitä johanneksia, jotka pettyvät tällaiseen kirkkoon. On niitä, jotka epäilevät, onko armoa ja rakkautta julistava kirkko Kristuksen kirkko ollenkaan. He näkisivät mieluummin tuomion ajan jo koittaneen. He kuuntelisivat mielellään tulikivenkatkuista saarnaa, jossa heidät, tai pikemmin heidän lähimmäisensä pantaisiin ojennukseen. He näkisivät mieluusti kirveen jo heiluvan.
Ehkäpä näitä johanneksia edelleen tarvitaan tietä raivaamaan. Ehkä oman aikamme uhkakuvilla ja niitä viljelevillä tuomiopäivän julistajilla on oma tehtävänsä. Johannes Kastaja ei kuitenkaan sanonut olevansa viimeinen sana. Hänen tehtävänsä on pienetä, Jeesuksen kasvaa. Hänen tärkein sanomansa oli kohdistaa katse Jeesukseen: Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.
Kristittyinä ja kirkkona meidän on oltava uskollisia Kristuksen seuraajia. Meidänkin tulee pienetä ja hänen kasvaa meissä, antaa yhä enemmän hänelle omassa elämässämme. Meidän omikseen kastettuina tehtävämme on koko elämällämme julistaa hänen armoaan ja rakkauttaan. Kaiken kaaoksen ja epävarmuuden keskelläkin saamme julistaa jouluyön enkelten hyvää uutista: Älkää pelätkö, teille on syntynyt Vapahtaja!