”Täällä Suomessa minä kuolen henkisesti.” Näin kertoi lehtihaastattelussa irakilainen mies, joka on syksyn aikana saapunut Suomeen turvapaikanhakijana. Hän kertoi, että palaaminen kotimaahan olisi hyvin hengenvaarallista, mutta sekin olisi parempi kuin henkinen kuolema vieraassa maassa. Henkinen kuolema todennäköisesti tälle turvapaikanhakijalle oli sitä, että päivästä toiseen tarjolla on vain yhdenlaista ajankulua: odottamista, nimenomaan sellaista odottamista, joka ei näytä avaavan toiveikkaita näköaloja tulevaisuuteen.
Päivän evankeliumissa tapaamme toisen odottajan. Johannes Kastaja virui vankilassa kuningas Herodeksen harkitsemattoman lupauksen seurauksena. Vankilassakin aika tuli epäilemättä pitkäksi. Johanneksen odotuksella oli selvä kohde. Hän odotti Messiasta, Vapahtajaa, joka toisi ihmisten elämään uuden suunnan ja avaisi sille uudet mahdollisuudet. Hän oli vapaana ollessaan koettanut valmistaa ihmisten mieliä ottamaan vastaan odotetun Messiaan. Olipa hän kastanutkin Jeesus Nasaretilaisen ja hän oli ollut vakuuttunut siitä, että juuri hän oli tuo luvattu Messias.
Mutta nyt Johanneksen mieleen oli alkanut vankeuden yksitoikkoisuudessa hiipiä epäilyksiä. Mitäpä jos hän oli erehtynyt? Jospa Jeesus ei ollutkaan se Luvattu ja Odotettu? Kenties hän oli tulkinnut väärin ja ollut liian toiveikas? Entä jos Jeesus Nasaretilainen ei ollutkaan Messias, se Jumalan Poika, jonka Johannes itse oli kastanut.
Johanneksen kysymyksiä ja tunteita on helppo ymmärtää. Meistä jokainen tietää, millaista on odottaa jotakin hyvää tapahtuvaksi. Elämässä kaikki suuntautuu silloin odotettua asiaa kohti. Matkatoimiston mainos ei kovin paljon erehdy, kun se toteaa, että ”sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa.” Odottaminen ja toivo nivoutuvat saumattomasti yhteen: kun toinen niistä voimistuu, myös toinen kasvaa. Kun toinen on uhattuna, myös toinen on vaarassa hiipua.
Johannes halusi saada ajatuksilleen selvyyttä, koska vankeudessa eläminen uhkasi nujertaa hänen toivonsa ja odottamisensa. Pettymys vaani ovella, ehkä jopa henkinen kuolema. Hän turvautui suorasukaiseen, jopa vähän hätääntyneeseenkin ratkaisuun saadakseen mieleensä rauhan. Hän lähetti muutamia oppilaitaan kysymään Jeesukselta: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”
Kirkon työssä ja elämässä olemme jatkuvasti tekemisissä kaikenlaisten ajatusten ja tunteiden kanssa. Kohtaamme niitä ihmisissä, joita tapaamme. Ne tulevat yhä uudestaan meitä vastaan myös omassa mielessämme ja tunteissamme. Miten paljon kohtaammekaan odotuksia – odotuksia elämälle, toisille ihmisille, yhteiskunnalle, kirkolle, sanalla sanoen tulevaisuudelle. Kaikkien odotusten taustalla on tarve, että saisi nähdä tulevaisuuden valoisana. Yhtä lailla kohtaamme myös pettymyksiä – pettymystä elämään, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, kirkkoon, pettymystä siihen, että tulevaisuus ei tullutkaan vastaan sellaisena kuin odotettiin.
Tänään täällä tuomiokirkossa me vietämme kirkon työssä palvelevien juhlaa. Teidät, jotka olette osallistuneet Kutsuttuna kirkon työhön –valmennukseen, lähetetään tästä messusta seurakuntiin kohtaamaan ihmisiä, tavallisia ihmisiä, joilla on odotuksia ja jotka ajoittain myös kipuilevat pettymysten kanssa. Mitä paremmin te tunnette omia odotuksianne ja pettymyksiänne, sitä syvemmin kykenette kuulemaan ihmisten elämäntuntoja. Tähän kaikkeen teitä on haluttu valmentaa kuluneina viikkoina. Ihmisen vakavasti ottaminen merkitsee aina sitä, että otamme vakavasti hänen odotuksensa ja pettymyksensä.
Johanneksen opetuslapset saivat Jeesukselta vastauksen, jonka he saattoivat viedä mestarilleen vankilan ankeuteen. Huomiota herättää, että Jeesus ei antanut suoraa vastausta Johanneksen kysymykseen: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?” Sen sijaan Jeesus sanoi: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.”
Suoran vastauksen sijasta Jeesus siis pyytää kertomaan Johannekselle hyvän uutisen tavalla, jota Johannes ei varmasti odottanut. Toivottomat ovat saaneet toivon, pettymystensä kanssa kipuilevat ovat saaneet uuden rohkeuden, surulliset ovat saaneet lohdutuksen. Se, mikä on ollut synkkää, on saanut ympärilleen valoa. Se, mikä näytti kaiken lopulta, onkin uuden alku. Eikö tämä riitä vastaukseksi Johanneksen kysymykseen, onko Jeesus hän, jota on odotettu? Eikö se, että hyvää tapahtuu ja hädässä oleva saa avun ja pelastuksen, eikö se riitä vakuuttamaan, että Jumala toimii tässä maailmassa ja asiat ovat pohjimmiltaan hänen käsissään? Eikö tässä ole kyllin, jotta toivo pysyisi elossa ja jotta ihminen jaksaisi edelleen odottaa hyvää?
Kirkko on olemassa sitä varten, että se osallistuisi Jumalan työhön tässä odotusten ja pettymysten maailmassa. Kovin usein kirkkoon ja Jumalaan kohdistetaan samanlaisia odotuksia kuin Johannes kohdisti Jeesukseen: pitäisi selvästi vastata ajan haasteisiin ja pitäisi antaa suorat ja yksinkertaiset vastaukset ihmisten monimutkaisiin kysymyksiin. Ja ennen kaikkea odotetaan, että jos kerran Jumala on olemassa, hädän ja kärsimyksen pitäisi tästä maailmasta poistua.
Tämän päivän evankeliumin viesti on valoisa ja toiveikas toisella tavalla. Toivon elossa pysymiseen ja paremman tulevaisuuden odottamiseen voi riittää, että ylipäätään joku saa avun ja pelastuksen, vaikka itse joutuisikin jatkamaan tulevaisuudesta enemmän tai vähemmän epätietoisena. Hyvä esimerkki tästä toisenlaisen toivon mahdollisuudesta on Johannes Kastajan tapaus. Emme tiedä, miten hän reagoi Jeesukselta saamaansa vastaukseen. Sen kuitenkin tiedämme, että hän ei vapautunut vankilasta, vaan jonkin ajan kuluttua hänen kuolemantuomionsa pantiin täytäntöön.
Emme myöskään tiedä, palautuiko Johannes Kastajan toivo ja jaksoiko hän jatkaa Jumalan valtakunnan odottamista siitä huolimatta, että hänen oma henkilökohtainen tulevaisuutensa näytti tuhoon tuomitulta. Tähän Jeesus joka tapauksessa vastauksellaan pyrki. Hän halusi vahvistaa vankilassa viruvan toivoa ja luottamusta, vaikka näköpiirissä ei ollutkaan vapautumista. Hän halusi vakuuttaa, että umpikujaan ajautuneiden ja elämänsä solmujen selvittelemiseen väsyneiden asiat ovat Jumalan tiedossa. Hän hallitsee perimmältään kaikkea, myös sitä, mikä meistä näyttää kaaokselta, epätoivolta ja kuolemalta. Ei kannata lopettaa odottamista.
Hyvät kirkkomme työhön kutsutut, hyvä seurakunta. Tämä maailma kaipaa toivoa, vaikka se ei ehkä aina itsekään tiedä, mitä se odottaa. Meidän tehtävämme kirkkona ja kristittyinä on pitää yllä toivoa ja olla myös itse valmiit kärsivällisesti odottamaan, niin raskasta kuin se joskus voikin olla. Jotta toivo pysyisi hereillä ja jotta odottaminen ei hiipuisi, tarvitaan riittävän suuria näköaloja. Juuri niiden avaamista varten kirkko on olemassa. Tämän vuoksi on tärkeää kuulla Jeesuksen vastaus Johannekselle, ja siinä erityisesti sen viimeiset sanat: ”Autuas se, joka ei minua torju.”