Evankeliumeissa on useita kertomuksia, joissa Jeesus parantaa pahojen henkien, demonien, riivaaman ihmisen. Nämä kertomukset saattavat tuntua meistä oudoilta ja hämmentäviltä. Antiikin aikana ruumiin ja varsinkin mielen sairaudet tulkittiin yleisesti pahojen henkien aikaansaannoksiksi. Samanlaisiin käsityksiin kristillinen lähetystyö ja kirkko on törmännyt ja törmää edelleen monien vanhojen kulttuurien keskellä.
Jeesus ei varsinaisesti nouse aikansa käsityksiä vastaan. Eipä hän toisaalta ryhdy niitä puolustamaankaan. Ihmiseksi, ajan ja paikan rajoihin tulleena hän on osallinen ympäristönsä maailmankuvasta, kulttuurista ja kielestä. Yhä uudelleen hän kuitenkin paljastaa ihmisten yksioikoiset ajatustottumukset. Samalla hän avaa uuden näkökulman katsella, miten Jumalan valtakunta on hänessä läsnä keskellämme pahan todellisuutta. Se on tämänkin päivän evankeliumissa keskeistä ja oleellista eikä Jeesuksen puhe ole kadottanut ajankohtaisuuttaan.
Näemme yhä edelleen ympärillämme, lähellä ja kaukana, sairautta ja kärsimystä, puutetta, onnettomuutta, väkivaltaa, inhimillistä hätää. Näemme myös itsekkyyttä, ahneutta, piittaamattomuutta, jopa silmitöntä ja käsittämätöntä pahuutta. Mietimme pahuuden suhdetta ihmisten menestykseen ja tappioon, onneen ja onnettomuuteen. Mietimme, kenen apuun voimme luottaa ja mikä sija tässä kaikessa on rukouksella, asioittemme jättämisellä Jumalan käsiin.
Pahat henget, demonit, panivat sairauksien selityksenä ajattelemaan, että henkien vaivaama ihminen ei ollut ainoastaan yhteisön elämään kelpaamaton. Henkien asuttamana ja hallitsemana hän oli muille suorastaan vaarallinen, saastainen.
Moiseen onnettomuuteen täytyi olla myös selkeä syy. Joko ihmisen oli täytynyt itse ansaita kauhea kohtalonsa tai sitten hänellä oli todella pelottava ja pahaa tahtova vihollinen. Joka tapauksessa myötätunnon ja auttamisen halun sijasta nuo ajattelutavat pitivät yllä pelkoa, halveksuntaa ja torjuntaa. Onneton, myötätuntoa ja apua kaipaava ihminen hylättiin yhteyden ja avun ulkopuolelle.
Maailmankuvamme on toinen kuin antiikin ihmisten, tiedämme myös sairauksien syistä nyt enemmän. Onko itse ajattelutapamme sittenkään ratkaisevasti muuttunut? Moni pitää köyhien ja nälkää näkevien kansojen hätää heidän omana syynään. Suljemme heidät maailmamme ulkopuolelle. Samalla tavalla suhtaudumme helposti lähimmäistämme kohtaavaan onnettomuuteen. Otamme etäisyyttä, vaikenemme, etsimme syitä hänestä itsestään, hänen elämäntavastaan ja hänen tekemistään virheistä. Jeesus sanoi selkeästi sairaista ja onnettomuuteen joutuneista ihmisistä: ”Eivät he olleet muita syntisempiä.” ja jatkoi: ”Ellette tee parannusta, te kaikki hukutte.”
Tämänkin ajan maailmassa ahneus ja itsekkyys, voittojen maksimointi, menestyksen ja mukavuuden halu tuottavat monella tavoin sairautta, mielen ja ihmissuhteiden särkymistä, ulkopuolisuutta, osattomuutta. Syyllisyyden taakasta emme ole kukaan osattomia. Pahuuden ja vääryyden seuraukset eivät vain jakaudu tasan. Tässä ihmisten maailmassa raskaimman taakan kantavat usein kaikkein heikoimmat. Edelleen pelon tilalle tarvitaan rakkautta, halveksunnan ja torjunnan tilalle myötätuntoa, vaikenemisen tilalle rohkeutta paljastaa vääryys ja vastuuttomuus, välinpitämättömyyden tilalle tarvitaan yhteisvastuuta ja sen mukaisia tekoja.
Päivän evankeliumissa Jeesus nostaa esille toisen vaarallisen ajattelumme luutuman. Vaikka Jeesus puhuu aikansa fariseuksille, on meidän jokaisen syytä katsoa hänen sanoja kuunnellessamme peiliin.
Jeesus tarttui fariseusten mustavalkoiseen ajattelutapaan. Ihmiset näyttivät heidän silmissään olevan joko pahan tai hyvän vallassa, joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja, joko arvostettuja sankareita tai tuomittuja hylkiöitä. Oli vain osattava lyödä otsaan oikea leima. Eikä se näyttänyt olevan edes vaikeaa. Jakolinja oli valmiina: meikäläiset ja ulkopuoliset, meidän tavallamme ajattelevat ja nuo muut.
Eihän tuo mustavalkoisuus ole vain Jeesuksen ajan fariseusten ajattelutapa? Eikö se ole yhtä lailla on luettavissa tämän päivän verkkokeskusteluista ja mielipidepalstoilta. Eikö se ole kuultavissa puhujapöntöistä ja kahvipöytäkeskusteluista? Ehkä aikamme tiedonvälityksen pyrkimys nopeuteen, asioiden yksinkertaistamiseen ja vastakkainasetteluihin jopa vahvistaa mustavalkoista ajatteluamme.
Demoniusko oli antiikin ajan ihmisille yhteinen. Henkiä ajettiin ulos monien jumalien ja valtojen voimin, fariseusten näkökulmasta siis myös pahuuden voimin. Jeesus kysyykin: Kuinka pahuus, tai itse Paholainen, voi olla näin epäjohdonmukainen? Ensin hän lähettää demoninsa ja sitten ajaa niitä tiehensä. Eikö sellainen valtakunta luhistu pian itsestään omaan mahdottomuuteensa?
Yhä uudelleen Raamattu opettaa, että epäjohdonmukaisuus ja häilyvyys on meissä ihmisissä. Meissä on läsnä ja vaikuttaa yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Ne taistelevat meistä ja meissä. Ei ole niin huonoa ihmistä, ettei hänestä löytyisi myös hyvää ja ettei hän pystyisi jakamaan hyvää muille. Eikä toisaalta ole niin hyvää ja jaloa ihmistä, ettei häntä väijyisi vaara sortua omaan sisäiseen varjoonsa, ylpeyteensä, pettymyksiinsä tai pelkoihinsa, ja ettei hän voisi aiheuttaa muille todellista vaaraa ja vahinkoa. Koska olemme vain ihmisiä, tarvitsemme erityisesti vastuullisina auttajina, myös sananpalvelijoina, aina paljon rukousta. Tarvitsemme myös kaitsijan, joka on valvoja ja opastaja, rohkaisija ja puolustaja.
Ei ole yhdentekevää, ruokimmeko itsessämme hyvää vai pahaa. Ei ole yhdentekevää, kummalle annamme elämässämme tilaa. Eikä ole yhdentekevää, kumpaan me kaiken epävarmuuden ja hämärän keskellä katsomme, ja kumpaan ilman pelkoa ja epäilyä tartumme.
Oleellista on, luotammeko siihen Hyvään, viime kädessä Kristukseen, joka on valmis kohtaamaan meissä olevan pahan – ja lopulta voittamaan sen. Luotammeko siihen Hyvään, joka ei torju ketään sen pahan tähden, minkä hänessä näkee. Luotammeko häneen niin paljon, että uskallamme nähdä pahan myös itsessämme ja hyvän siinä toisessa, joka ajattelee ja toimii kenties toisin kuin minä. Tähän rohkeuteen Jeesus haastaa keskustelukumppaneitaan ja meitä tänään.
Demonien pelon ja pahan vallan kauhistelun väistyminen on osaltaan antanut rohkeuden selvittää, mistä sairauksissa ja monissa muissa vitsauksissa on oikein kysymys. Se, että tiede on paljastanut syitä ja löytänyt hoitokeinoja, on suuri Jumalan lahja. Tästä kaikesta me voimme häntä kiittää. Nykyaikainen lääketiede ja sairaanhoito ei ole kuitenkaan millään tavalla mitätöinyt tai tehnyt tarpeettomaksi rukousta hädässä ja sairaiden puolesta.
Rukouksessa jätämme asiamme hänen käsiinsä, jolta saamme kaiken hyvän. Huudamme avuksi häntä, jota jokainen vilpitön auttaja viime kädessä palvelee. Rukous ei ole vain avunhuutoja Jumalan puoleen. Se on myös vuoropuhelua hänen kanssaan, hänen lähellään olemista. Sen kautta Jumala auttaa kohtaamaan kipeätkin tosiasiat, kaiken senkin, mitä sairaus kenties tuo tullessaan. Rukous auttaa nöyrästi hyväksymään elämän rajallisuuden ja sen ristin, joka on kenties tullut meidän osaksemme. Rukouksen kautta Jumalan voi antaa samalla elämänrohkeuden ja toivon, toivon, joka kannattelee silloinkin, kun kaikki muu toivo on sammunut. Rukouksen kautta Jumala muistuttaa, että huolten ja pimeyden keskelläkin sairas ihminen ja hänen läheisensä ovat hänen turvallisissa ja rakastavissa käsissään. Rukous on jokaisen ihmisen perusoikeus ja samalla yhteinen tehtävämme.