[Saarna piispanmessussa ja kirkon käyttöönoton juhlassa]
Tänään alkaa paastonaikaa edeltävä kahden ja puolen viikon mittainen jakso, jota voidaan kutsua esipaastoksi. Tähän asti olemme kirkkovuodessa katselleen taaksepäin joulua kohti. Tänään kristikansan katseet kuitenkin alkavat suuntautua kohti pääsiäistä. Tämän sunnuntain vanha latinankielinen nimi septuagesima tarkoittaa ”seitsemäskymmenes”. Pääsiäiseen on aikaa siis noin seitsemänkymmentä päivää.
Tämän pääsiäisjakson aloittavan sunnuntain evankeliumina on kertomus, joka tuo eteemme Jeesuksen ajan kurjat yhteiskunnalliset olosuhteet. Jeesus on napannut esimerkkinsä kuin suoraan aikansa urakkatyöläisen rankasta elämästä.
Kertomus on palvelijasta, jonka maatilan omistaja on määräajaksi pestannut töihin. Kun hän palaa pitkän päivän jälkeen ulkotöistä pellolta, ei hän voi kuvitellakaan käyvänsä lepäämään, vaan hänen on heti ryhdyttävä palvelemaan isäntäväkeään sisätöissä, ruuanlaitossa ja sen sellaisessa.
Jeesuksen esimerkki tuntuu nykyisen työsuojelun ja työehtosopimusten maailmassa aikansa eläneeltä. Jeesuksen aikana se kuitenkin kuului asiaan, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Palkatun työntekijän tehtäviin kuului huolehtia isäntäväkensä hyvinvoinnista ennen itsestään huolehtimista.
Jeesuksen kertomuksen tarkoitus on osoittaa, ettei tuon ajan ihmisen sopinut odottaa tästä raadannasta erityistä kiitosta, koska hän vain teki velvollisuutensa. Nykytodellisuudessa elävinä me kuitenkin odottaisimme, että talon isäntä edes lyhyesti kiittäisi työntekijää pitkän päivän päätteeksi. Jeesus kuitenkin vetää esiin toisen näkökulman: velvollisuuden täyttämisestä ei kuulu erityistä kiitosta. Ne on vain yksinkertaisesti täytettävä.
Täytyy myöntää, että tällainen tuntuu tämän päivän näkökulmasta hyvin epäoikeudenmukaiselta. Kuinka moni meistä pystyisi rankan työpäivän jälkeen sanomaan: ”Me olemme vain arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olemme velvolliset tekemään”.
Tämän sunnuntain evankeliumin syvin merkitys on kuitenkin muualla kuin näissä työasioissa. Evankeliumin laajempaan yhteyteen tutustumalla käy selväksi, että varsinainen sanoma on siinä, että Jumalan armoa ei ansaita. Jumalan armo ei ole kaupan; sitä ei voi ostaa parhaimmillakaan teoilla.
Ansiottoman armon ajatus on hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta se tuntuu meistä hyvältä, mutta toisaalta se on kuitenkin vaikeasti hyväksyttävä ajatus. Olemme nimittäin sisäistäneet – näin väittäisin – hyvin syvällisesti ansaitsemisen logiikan. Jos hiukan pintaa raaputtaa, niin monen ajattelusta paljastuu tämä ajatus: Olenhan minä sentään elänyt kunnollisen elämän. Eikö tästä sentään Jumalankin edessä pitäisi jotakin hyötyä saada? Tai sitten sisimmässä saattaa olla ajatus: ” Minähän en ole tehnyt kenellekään mitään pahaa; eikö puhdas omatunto riitä Jumalankin edessä”.
Puhdas omatunto on tietysti hyvä asia, mutta eikö tässä olekin hiukan, ikään kuin salakavalasti, ansaitsemisen, tekojen vanhurskauden makua. Ihminen on jollakin merkillisellä tavalla perusvieraantunut Jumalasta, niin että hänen on vaikea ottaa vastaan mitään mitä hän ei ole ansainnut itse omilla teoillaan.
Meidän, jotka olemme tottuneet ansaitsemaan kaikki omalla työllämme, on vaikea ottaa vastaan mitään ilmaiseksi. Ilmaiseksi saatu tuntuu jotenkin armopalalta. Tunnemme jäävämme kiitollisuudenvelkaan. Siksi haluaisimme maksaa Jumalan armostakin edes vähän. Ilmainen armo saattaa tuntua meistä ehkä hieman merkityksettömältä armolta. Sanalla sanoen: liian ansaitsemattomalta armolta.
Luin eräästä romaanista kuvaavan esimerkin. Erään pikkukaupungin kunnallisesta elokuvateatterista vastuussa olevan miehen mukaan esitettyihin filmeihin oli välttämättä myytävä pääsylippuja, koska ilmaisnäytöksiin ei tullut katsojia. Kunnan kannalta noilla lipputuloilla ei olisi ollut suurtakaan merkitystä, mutta sanaan ”ilmainen” suhtauduttiin paikkakunnalla niin epäluuloisesti, että pääsymaksu oli ehdottomasti oltava. Sen sijaan ihmiset olivat tyytyväisiä, jos saivat liput ”edullisesti” eli suunnilleen puoleen hintaan normaalin elokuvateatterin hinnasta.
Kertomus tuntuu kummalliselta, mutta siinä piilee jokin syvä oivallus meistä ihmisistä. Meidän on vaikea ottaa vastaan mitään ilmaiseksi. Emme halua jäädä kiitollisuudenvelkaan, vaan haluamme ansaita asiat omalla työllämme tai ansioillamme.
Tämä ajattelu hiipii kuin salaa meidän Jumalasuhteeseemmekin. Ansioton armo voi tuntua hieman arvottomalta. Kyllähän siitä voisi hiukan maksaakin, ehkä ajattelemme. Ihminen nimittäin mielellään kävisi kauppaa Jumalan kanssa. Perusvieraantumisensa vuoksi ihminen mielellään maksaisi armosta edes pienen summan, niin että saattaisi nousta Jumalan rinnalle sopimuskumppaniksi ja pääsisi Luojansa kanssa reiluun asiakassuhteeseen. Ei siitä armosta tietenkään viitsisi paljon maksaa, mutta vähän kuitenkin. Vaikkapa kohtuullinen määrä rukouksia, suhteellisen rehellisesti täytettyjä veroilmoituksia ja melko kunniallista elämää. Siis jotain pientä maksua, kun ilmaiseksi ei oikein tahtoisi ottaa.
Jumalan logiikka ei ole kuitenkaan sama kuin ihmisen. Ihmisen logiikka on ansaitsemisen logiikkaa, Jumalan logiikka on ansaitsemattoman armon logiikkaa. Jumalan rakkautta ja armoa ei tarvitse ansaita. Hänen hyvyytensä on sama kaikkia kohtaan. Jos sallitaan hiukan sotilastermien käyttämistä, niin Jumalan edessä ei tarvitse tehdä asentoa, vaan meille sanotaan tuo vapauttava sana : ” Lepo!”.
Vaikka Jumalan armo on ansaitsematonta armoa ja syntiselle ihmiselle ilmaista, niin paradoksaalisesti se ei kuitenkaan ole ”halpaa armoa”. Kristus on ostanut meidät syntiset kalliisti lunastanut Gogatan keskimmäisellä ristillä. Meille ilmainen armo oli Jumalalle kallis uhri.
Armon ei pitäisi myöskään olla halpaa siinä mielessä, ettei sillä ole elämäämme mitään seurausvaikutuksia. Halvan armon käsitteen toi esille saksalainen pastori ja teologi Dietrich Bonhoefferia, joka olin natsi-Saksassa Hitlerin hirmuvaltaa vastustaneen niin kutsutun tunnustuskirkon näkyvin edustaja. Puheidensa ja kirjoitustensa vuoksi hän joutui vankilaan ja keskitysleirille. Siellä hänet teloitettiin huhtikuussa 1945 juuri ennen sodan päättymistä. Hän on tälläkin hetkellä ahkerimmin siteerattu halvasta ja kalliista armosta kirjoittanut henkilö.
Bonhoefferin mukaan ”halpa armo on kirkkomme verivihollinen. […] Halpa armo on armoa alennusmyyntitavarana, pilkkahintaan tarjottuna anteeksiantamuksena, halpahintaisena lohdutuksena […] Tällaisessa kirkossa maailma löytää halvan verhon synneilleen, joita se ei kadu ja joista se vielä vähemmän toivoo vapautuvansa. Sen tähden halpa armo merkitsee Jumalan elävän sanan kieltämistä, Jumalan Sanan ihmiseksi tulemisen kieltämistä. […]”
Bonhoeffer jatkaa: ”Halpaa armoa on anteeksiantamuksen saarna ilman katumusta, kaste ilman kuuliaisuutta, ehtoollinen ilman synnintunnustusta, synninpäästö ilman henkilökohtaista rippiä. Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta.”
Vahvaa puhetta Bonhoefferilta sodan kauhujen keskeltä. Hän näki sokeasti natsien rotuideologian omaksuneiden kristittyjen omaksuneen halvan armon, jonka he vetivät verhoksi omien väärien tekojen ylle.
Millaista voisi olla halpa armo tänä päivänä koti-Suomessa armon vuonna 2021? Sitä meidän on jokaisen tärkeä miettiä. Kristuksen sovitustyöllään hankkima armo on kallis, mutta meille ilmainen lahja. Meitä se kutsuu panemaan uskomme käytäntöön. Meitä kutsutaan pelastettuina palvelemaan lähimmäisiämme. Lähimmäisen tarpeille ja hädälle avoimet silmät kyllä näkevät koko ajan tilanteita, joissa usko tulee todeksi ja eläväksi.