Arvot ja armo
Tämän päivän aihe on Ansaitsematon armo. Tämän aiheen takia on erikoista että päivän teksteissä ei mainita kertaakaan tuota keskeistä sanaa ”armo.” Se täytyy etsiä ikään kuin rivien välistä. Täytyy katsella vilahtaisiko armo jostain tekstin ja sen sisällön raosta.
Armoa ei ole mainittu. Mutta sen sijaan 2. lukukappaleessa puhutaan arvosta. Paavali kirjoittaa: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.”
Kysymme: Mikä on arvokasta? Ketä ja mitä arvostetaan?
Jokin aika sitten julkaistiin kyselytutkimus jossa kysyttiin ihmisten suhtautumista erilaisiin instituutioihin. Mitä ihmiset arvostavat ja keihin luottavat?
Yhteiskunnan laitoksista poliisi ja koululaitos ovat suomalaisten mielestä luotettavimmat. Kirkko tuli jonkin verran perässä. Se sijoittui arvostuksessa samalle tasolle median ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
Aikaisemmin kirkko on ollut listalla korkeammallakin. Voi olla että kuva eripuraisesta kirkosta on vähentänyt luottamusta. Tässä meillä on parannuksen paikka, toistemme kuuntelemisen ja erilaisuuden hyväksymisen paikka. Eikä paljon lämmitä se että eduskunta, hallitus ja puolueet tulevan kaukana kirkon perässä.
Kuitenkin kirkkoa vielä arvostetaan. Yksi syy arvostukseen saattaa olla, että kirkko on halunnut osallistua keskusteluun arvoista. Kirkon ihmiset, arkkipiispa eturivissä ovat nostaneet keskusteluun teemoja siitä, mikä yhteiselämässämme on oikein ja väärin. Arvostusta on saatu, koska on puhuttu arvoista.
Arvokeskustelu koskettaa kaikkia ihmisiä, myös niitä, jotka ovat kääntäneet selän uskonnolle ja eronneet kirkosta. Jokainen ihminen ymmärtää – ainakin periaatteessa -, että hyvän ja pahan välillä on ero. Me kristityt uskomme, että Jumala on kirjoittanut jokaisen ihmisen sydämeen tunnon siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää.
Ja kuitenkin me kaikki joudumme myöntämään, että käytännössä ei ole helppoa seurata omantunnon ääntä ja noudattaa sitä. Itsekkyys ja oma etu houkuttelevat meitä unohtamaan lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden ja sitä myötä myös Jumalan.
Yksi arvokeskustelun alue, johon kirkko juuri nyt osallistuu, on kuolema. Yhteisvastuukeräyksen kohde on saattohoito. Jokaisella pitäisi olla oikeus hyvään ja täysipainoiseen elämään. Samoin ihmisellä on oikeus hyvään ja arvokkaaseen kuolemaan, esimerkiksi siihen ettei lähdön hetkellä tarvitse olla yksin.
Arvokeskustelua käydään myös tämän pyhäpäivän raamatunkohdissa. Muistatteko, mitä Eeva Aumalan lukemassa raamatunkappaleessa puhuttiin arvoista. ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.”
Jotkut seurakuntalaiset voivat muistaa vanhan katekismuksen sanat: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Minkä ihmeen vuoksi Kristuksen tunteminen on arvokkaampaa kuin mikään muu?
Viikolla tuli TV:sta Jari Sarasvuon haastatteluohjelma. Siinä hän haastatteli vankeuteen tuomittua Joel Liloa. Lilo oli osallistunut Jenna Lepomäen surmaamiseen Espanjassa. Lilo pahoitteli haastattelussa omaisille aiheuttamaansa kärsimystä ja pyysi sitä anteeksi.
Jo ennen ohjelman tulemista netissä käytiin kiivasta keskustelua. Monet paheksuivat sitä että Lilon annettiin puhua julkisesti. Monet tuomitsivat: ”Kerran rikollinen, aina rikollinen.”
Ohjelmassa haastateltiin myös Helsingin piispa Irja Askolaa. Hän korosti että Jumalan armo on ehdoton. Se ulottuu jokaiseen, myös pahimpaan rikolliseen. Armo antaa mahdollisuuden aloittaa alusta.
Eikö juuri tämän tähden Kristuksen tunteminen ole arvokkaampaa kuin mikään muu?
Itseensä pettyneelle, elämässään haaksirikkoon joutuneelle ihmiselle Raamatun kehotus pitää Kristuksen tuntemista elämän arvokkaimpana asiana ei oikeastaan ole arvo muiden arvojen joukossa. Kristus ei ole arvo, vaan hän on armo. Kristuksen perimmäinen tehtävä ei ole opettaa meille oikeaa ja hyvää elämää. Kristus ei ole arvo-opettaja. Kristus ei ole käskijä eikä komentaja.
Helsingin edellinen piispa Eero Huovinen on korostanut, että Kristus on ensi sijassa ja viime kädessä armontuoja, itse armo. Hän on kaikkein arvokkain sen vuoksi, että hän ja vain hän antaa meille armon ja anteeksiantamuksen. Kristus ei ole tullut tuomaan uusia taakkoja meidän elämäämme, vaan hän on tullut vapauttamaan meidät kuormista, kaikkein kamalimmistakin. Kristus on tärkein ja elämän Ykkönen sen vuoksi, että hän antaa toivon myös niille, jotka kompuroivat omien arvojensa kanssa. Kristus on armo arvottomille ja epäonnistuneille.
Tämän pyhän evankeliumissa Pietari ihmettelee, mitä hyötyä hänelle ja muille opetuslapsille on Kristuksen seuraamisesta. ”Pietari sanoi Jeesukselle: ‘Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?'”
Jeesuksen vastaus on kyllä ankara. Hän käskee luopumaan talosta, veljistä, sisarista, isästä, äidistä, lapsista, pelloista – siis kaikesta sellaisesta, mitä me ihmiset luonnostaan pidämme arvokkaana.
Mutta olisiko niin, etteivät Jeesuksen esimerkit maallisista arvoista olekaan evankeliumin tärkein viesti? Ei Jeesus ole tullut luettelemaan, mitä kaikkea meidän on jätettävä elämästämme pois. Hän vain sanoo, että näiden arvojen kanssa me epäonnistumme. Yksi sortuu talokauppoihin, toinen ajautuu eroon puolisostaan, kolmas katkeroituu vanhempiinsa, neljäs suree lapsiaan.
Yllättävää evankeliumissa on se, mitä Kristus sanoo kaikille, jotka panevat toivonsa häneen: Kristukseen luottava ”saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän”.
Ajattele siis tätä: Jos pidät Kristusta elämäsi arvokkaimpana asiana, jos siis haluat viime kädessä turvata häneen, sinun elämäsi ei mene hukkaan, on se sitten kuinka raskasta, surullista ja epäonnistunutta tahansa. Kristus antaa ”satakertaisesti”, siis ylivertaisesti enemmän armoaan. Vaikka omantuntosi ja sielusi kanssa tunnet olevasi kuin jonon viimeinen, Kristus nostaa armollaan sinut ensimmäiseksi.
Kristus kääntää meidän arvokeskustelumme ympäri. Arvot vaativat, mutta armo lahjoittaa. Eikö juuri tässä ole meidän toivomme, sinun toivosi ja minun toivoni?