Pietari oli juureva, käytännöllinen mies. Hän oli lähtenyt Jeesuksen matkaan. Nyt hänelle kuitenkin heräsi huoli. Pietari kysyi: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Mitä hyötyä tästä uskosta on?
Arkisia asioita mitataan tuloksina. Kun puhumme armosta, puhumme jostakin toisenlaisesta. Päivän lehdessä eläkkeelle jäävä teologian professori Paavo Kettunen sanoi asian ytimen. Meille on tärkeää tulla hyväksytyksi. ”Monesti esteet ovat ihmisessä itsessään syvällä. Ratkaisu ei ole pelkästään toiminnan, tekemisen ja suorittamisen tasolla, vaan kokonaisvaltaisen hyväksynnän kokemuksen saavuttamisessa.” (Karjalainen 12.2.2017 s. A 8-9). On tärkeää tulla hyväksytyksi – eli kohdata armo!
Rento armo!
Millainen olisi meidän kirkkomme ja seurakuntamme, jos siitä paistaisi läpi armo, kaikkeen ympärillään? Voimmeko muuttaa aikaa, joka näyttää arvostavan vain mielipiteitä? Mistä löytyy tila kysyä Jumalasta?
Jumala- kysymykset tuovat mukanaan ehdottomuutta ja suuria sanoja: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.” (Fil. 3:8). Pietarin kysymyksestä ”Mitä me siitä saamme” on matkaa tähän Paavalin vakaumuksen sanoitukseen. Nämä eivät kuitenkaan ole vain sanoja. Usko on sitä, että ymmärrämme: meidät on hyväksytty kokonaan. Joka kokee, että yksin Kristuksessa on pelastus, saa olla rento. Pelastus ei ole minun aikaansaannokseni! Rento uskovainen! Tunnetko?
Matkantekoa eikä vain mielipiteitä
Usko on sen vastaanottamista, mitä synninpäästössä sanotaan jokaisen messun ja jumalanpalveluksen alussa. ”Synninpäästön sanat ovat varmat, sillä ne ovat Jumalan lupauksen mukaan hänen omia sanojaan. Jumala pyyhkii Kristuksen tähden kaikki syntimme pois. Hänen ehdoton armahduksensa tekee meidät vapaiksi ja antaa meille hyvän omantunnon.” (Katekismus 41)
Miten saisimme laajemmin ja syvemmin esille sen, että usko on elämän matkantekoa eikä vain oikeita tai vääriä mielipiteitä. Elämme aikaa, jolloin ihminen eroaa kirkosta jonkin julkisuudessa esiin tulleen kärjekkään mielipiteen takia. Miten saisimme esiin sen, mitä tämän ihmisen seurakunta oikeasti tekee?
Sydämen uskoa
Miten saisimme seurakuntiemme ja kirkkojemme ympäristöön armon valon? On varmastikin katsottava peiliin. On pyydettävä rohkeutta elää kristittynä. Olen koko ikäni ollut ammattipuhuja. Luonteeni kannalta panen kuitenkin toivoni jonnekin puhetta syvemmälle. Sydämessäni uskon, että Jumala on herättänyt Jeesuksen Kristuksen kuolleista. (Room. 10:9). Toivon, että sydämen usko kantaa, vaikka koenkin suulla tunnustamisen jäävän vajaaksi.
”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa.” (Katekismus 1). Etsiminen ja toivo edellyttävät määrätietoista liikkeelläoloa. Paavali tunsi erityisesti kaksi aikansa urheilulajia, juoksun ja nyrkkeilyn. Niiden avulla hän kuvaili uskoa:” Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan.” (1, Kor. 9:26).
Nyrkkeilyä ja juoksemista!
Armo kuuluu yhteen tosiseikkojen kanssa. Armo on vastaanottamista, armossa emme etsi Jumalan eteen omia ansioitamme. Silti; armo on sekä nyrkkeilyä että juoksemista. Armon tavoite on jotain samaa kuin mitä Kristus on.
Kun Johannes evankeliuminsa alussa kuvaili Kristusta, hän kuvaili Sanan tulemista ihmiseksi, erikoislaatuiseksi ihmiseksi. ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14). Pelkkä armo ilman totuutta olisi löperyyttä. Pelkkä totuus olisi kovuutta.
Kukaan ei ole Jumalan armon ulkopuolella. Paavalin sanoin: ”Missä synti on tullut suureksi, armo on tullut ylenpalttiseksi”. (Room5:20). Uskosta on sekin hyöty, että voin kohdata kaikki toiset ihmiset samalta tasalta itseni kanssa.