Tämän pyhän nimi on ”ansaitsematon armo”. Ja se on itse asiassa saman asian sanominen kahdesti, armo ei ole armoa, jos se tulisi ansion mukaan. Se on silloin jotain muuta. Todellinen, oikea, alkuperäinen armo on aina ansaitsematonta. Se on sitä, mitä Jumala teki ja antoi meille Jeesuksen kautta. Se että me kadotukseen tuomitut saamme anteeksiannon ja armon ja paikan taivaassa sen tähden että Jeesus ansaitsi sen meille antaakseen meille sen lahjana.
Jeesus kertoo vertauksen taivasten valtakunnasta. Hän vertasi sitä isäntään, joka palkkaa työmiehiä viinitarhaansa. Isäntä palkkasi heitä päivän eri ajankohtina, alkaen aamuvarhaisesta aina lähelle työpäivän päättymistä. Israelissa kellonajan laskeminen alkaa klo 6 aamulla, joten isäntä palkkasi työmiehiä klo 6, klo 9, klo 12, klo 15 ja vielä yhdennellätoista hetkellä klo 17.
Joka kerta isäntä näki joutilaita seisoskelemassa torilla ja hän kysyi miksi hei eivät olleet työssä. Kukaan ei ollut meitä palkannut, joutilaina torilla seisovat vastaavat. Eivätkö he olleet kelvanneet kenellekään?
Menkää tekin minun viinitarhaani, sanoo isäntä. Eli: Tulkaa taivasten valtakuntaan! Tulkaa työhön! Tänne te kelpaatte, tänne olette tervetulleita! Vaikka muualla ette kelpaisi niin taivasten valtakuntaan te kelpaatte.
Näyttää siltä, että kilpailu tässä yhteiskunnassa on monesti kovaa. Nopeat syövät hitaat, heikommat jäävät vahvempien jalkoihin. Monet putoavat kelkasta. Pitäisi jaksaa, osata, selvitä, pärjätä….Tämä yhteiskunta on ansioyhteiskunta.
Taivasten valtakunta on armon ja rakkauden valtakunta. Ei kysytä ansioita. Eikö ole hienoa! Kerrankaan ei anneta ansion mukaan, vaan aivan uuden mittapuun mukaan, armon mukaan.
Mutta miten me ansioiden perusteella palkitut totumme tällaiseen? Hyväksymmekötällaisen armon, joka suhtautuu kaikkiin samalla tavalla riippumatta heidän omista ansioistaan? Tätä suhtautumistamme armoon testataan ja koetellaan tässä Jeesuksen vertauksessa.
Tuossa Jeesuksen vertauksessa tulee esille kysymys isännän palkanmaksuperiaatteesta! Niin, sehän on aivan epäreilu ja epäoikeudenmukainenperiaate, eihän siitä pääse mihinkään! Että sama palkka, yksi denaari kaikille työmiehille riippumatta siitä, ovatko he aloittaneet aamulla klo 6 ja työskennelleet 12 tuntia ahkerasti koko päivän iltaan saakka vai ovatko he aloittaneet klo 17 ja työskennelleet vain tunnin, niin että paita ei ole edes ehtinyt kastua hiestä!
Jos tällainen tilanne olisi vaikkapa nykyään työmarkkinoilla, kyllä siitä nousisi iso haloo. Että kaikille sama palkka, huolimatta siitä työskenteleekö tunnin vai 12 tuntia!Varmasti tulisi mielenosoituksia ja lakkoja.
Epäreiluuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokeminen on meille vaikeaa. Se nostattaa harmistumisen ja ärtymisen tunteita. Sitä on vaikea sulattaa.
Että joku saa enemmän kuin minä. Tai että joku pääsee vähemmällä kuin minä. Epäreilua. Epäoikeudenmukaista. Niin me helposti ajattelemme.
Elämä ei tunnu aina reilulta, vaan hyvinkin epäreilulta. Joidenkin niskaan tuntuu satavan vaikeuksia ja koettelemuksia toinen toisensa perään. Joku toinen näyttää syntyneen onnellisten tähtien alla, kultalusikka suussa ja olevan kuin Hannu Hanhi, se jolla on lopulta aina hyvä onni.
Mutta jos oikein kärjistämme, niin armo se vasta epäreilua onkin niin kuin tämä vertauskin näyttää!
Nimittäin Jumalaan armoon ja sen määrään meitä kohtaan ei vaikuta lainkaan meidän tekomme. Meidän syntimme eivät saa Jumalaa rakastamaan meitä yhtään vähemmän ja meidän hyvät tekomme eivät saa Jumalaa rakastamaan meitä yhtään enemmän. Jumalan armo ja rakkaus on vakio, sama aina ja kaikille. Jumalan armo ja rakkaus tuli Golgatalla ilmi. Jeesus, uhrikaritsa, antoi henkensä kaikkien puolesta. Siksi Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei vaihtele meidän tekemisiemme mukaan. Se on ja pysyy.
Siksi Jeesuksen vertauksessa palkkakin oli sama kaikille, koska isännän, Jumalan rakkauteen ei vaikuta se kuinka paljon me teemme. Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon.
Eli kaikkien ihmisten tilanne pyhän Jumalan edessä on toisaalta yhtä surkea ja toivoton, mutta toisaalta yhtä riemullinen ja ihana niin kuin Paavali sanoo:.
”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja kaikki saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa.” Room. 3
Juuri tämä Jumalan kaikille osoittama yhtä suuri rakkaus voi tuntua joskusepäreilulta, jos ajattelemme inhimillisen mittapuun mukaan!
Ja se koemmeko armon epäreiluna vai suurena lahjana riippuu meidän omasta katsantokannastamme. (Ja katsantokanta voi vaihdella samankin ihmisen elämässä; meidän käsityksemme itsestä kun saattaa vaihdella; Jumalan käsitys meistä ja hänen osoittamansa armo meille ei vaihtele.)
Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo vertauksen kahdesta rukoilijasta(Luukas 18); publikaanista, joka oli ihmisten vihaama ja omasta mielestäänkin syntinen ihminen ja fariseuksesta, jolla oli eittämättä paljon uskonnollisia ansioita ja oli omasta mielestäänkin varsin hyvä ihminen; siitä hän myös kiitti Jumalaa.
Jos me koemme olevamme kuin se Jeesuksen vertauksen publikaani, joka löi rintaansa ja parahti ole minulle syntiselle armollinen, me hypimme ja pompimme riemusta sen tähden että armo on sama kaikille, koska silloinhan sen täytyy riittää minullekin kurjalle syntiselle! Me kiitämme armosta, joka antaa meille enemmän kuin me mielestämme ansaitsemme. Eli armo on positiivisella tavalla epäreilua.
Mutta jos me koemme olevamme kuin se fariseus, joka luetteli hyviä töitään ja kiitti,ettei ole sellainen kuin muut, niin armo tuntuu meistä hyvinkin epäreilulta ja me jäämme mielestämme saamapuolelle Jumalalta. Me nurisemme armosta, joka antaa meille mielestämme vähemmän kuin ansaitsemme ja muille ihmisille enemmän kuin he ansaitsevat.
Ihanimmillaan ja syvimmillään armon niin sanottu epäreiluus tarkoittaa siis sitä, että minä en todellakaan saa mitä ansaitsen! Eli Jumala ei näytäkään minulle tuomion, kadotuksen ovea, minkä olisin syntieni tähden ansainnut, vaan hän armahtaa, antaa anteeksi, lupaa 100%sen läsnäolonsa elämääni ja ottaa kerran luokseen taivaaseen.
Se että armo ei ole oikeudenmukaista, ja reilua, siinä todella on meidän ilomme, siinä on pelastuksemme, että Jumala suhtautuu meihin armonsa mukaan eikä ansioidemme mukaan.
Vaikka siis hyvät tekomme eivät saa Jumalaa rakastamaan meitä enemmän, eivät ne tai meidän ponnistelumme, vaivannäkömme Jumalan ja toisten ihmisten hyväksi ole turhaa, arvotonta tai vailla merkitystä. Ei tietenkään. Lähimmäiset tarvitsevat hyviä tekojamme ja pitäähän Jumalan valtakunnan työn mennä eteenpäin. Tarvitaan kaikki työntekijät viinitarhaan! Siksi meidän suorastaan pitää nähdä vaivaa, tehdä työtä toisten hyväksi, oman paikkakunnan ja maan ja Jumalan valtakunnan hyväksi kukin omalla paikallamme. Ei missään tapauksessa tule vain ns. seisoskella torilla ajatellen,että ei minua missään tarvita.
Meidän tekemisissämme onkin kyse siitä, että mitä Jumalan rakkaus ja armo saa meissä aikaan. Paavali sanoo kirjeessään Tiitukselle:
Armo kasvattaa meitä, että me… eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa (Tiitus 2).
Mutta pitäköön Jumala aina silmämme, sydämemme, huomiomme hänen suuressa armossaan. Että näin tapahtuisi, tässä Jumala käyttääkin sitten työkaluinaan elämää, olosuhteita, tapahtumia ja myös virheitämme ja syntejämme.
Joku onkin sanonut: töppäys päivässä pitää armon kirkkaana. Saakoon kaikki mitä tapahtuu meille, syntimmekin, saakoon ne meidät yhä enemmän ja enemmän turvautumaan ja luottamaan armoon. Oma syntisyys tuo harmia yhä uudelleen, mutta Jumalan ansaitsematon armo meitä kohtaan ilahduttaa meitä yhä uudelleen.