Tänään tasavallan presidentti avaa jälleen kerran kirkkomme yhteisvastuukeräyksen. Ensimmäisestä keräyksestä on kulunut tasan viisikymmentä vuotta. Silloin keräys pantiin toimeen erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen vaikeassa asemassa olevien perheiden tukemiseksi. Sodan jälkeen koko suomalainen yhteiskunta oli ahtaalla, paljosta oli puutetta. Erityisen vaikea tilanne oli kodeissa, joista sota oli vienyt tai vammauttanut perheenisän tai vienyt kodin. Oli suuria perheitä, joiden asunnot olivat ahtaita ja kylmiä. Terveyden kannalta olot olivat kehnot eikä yhteiskunnan terveydenhuolto ja taloudelliset tukijärjestelmät toimineet niin kuin nyt.
Keräyksen vastaanotto, yhteisvastuun henki, yllätti silloin keräyshankkeen puuhamiehet. Olojen parantuessa ja maailman hädän tultua lähemmäksi meitä uusien tiedotusvälineiden kautta, olemme oppineet näkemään myös kaukana olevien lähimmäistemme hädän. 60% yhteisvastuukeräyksen tuotosta on viime vuosikymmeninä mennyt köyhimpien maiden ihmisten auttamiseen yleensä ruohonjuuritason kehitysprojektien kautta. On autettu ihmisiä auttamaan itseään ja pääsemään elämisen alkuun. Samalla on kotimaan avustuskohteiksi on löytynyt yhteiskunnan sosiaaliturvan katveeseen jäänyttä hätää ja avun tarvetta. Tältäkin osin on autettu käynnistämään tukijärjestelmiä, jotka ovat vapaaehtoisvoimin tai yhteiskunnan tuella jääneet pysyviksi.
Vaikka keräyksen tulon hankinta oli ajan myötä monipuolistunut ja on löydetty uusia kannatuksen antamisen muotoja, koko ajan ovelta ovelle tapahtuva listakeräys on ollut yhteisvastuukeräyksen runko. Sen kautta jokainen suomalainen on joutunut kasvokkain lähimmäisen hädän ja tarjotun auttamisen mahdollisuuden kanssa. Näin ainakin siellä, missä on ollut listan kanssa liikkeellä olevia kerääjiä.
Viimeisessä Suomen Kuvalehdessä oli laaja ja elämänmakuinen juttu neljästä yhteisvastuukerääjästä. Kaksi haastateltua jälleen tänään listan kanssa liikkeelle Vantaan Rekolassa ja kaksi Kainuun Puolangalla, siis hyvin erilaisissa maisemissa. Kaikkien näiden kerääjien tunnot keräyksen alkaessa olivat samat: Aluksi jännittää, miten ihmiset ottavat vastaan ja suhtautuvat keräykseen. Ihmisten ystävällisyyden ja auttamishalun kohtaaminen kuitenkin pian helpottaa oloa. Sen jälkeen kestää kohdata toisenkinlaista suhtautu-mista.
Tämän päivä evankeliumitekstin äärellä mieleeni palautuu keräyskierrokselta eräs koti pian parinkymmenen vuoden takaa. Kerrostalohuoneiston oven avaa nuori mies. Esitettyäni asian hän vastaa tylysti: ”Ja mihinkään keräyksiin meillä ei kyllä ole penniäkään.” Taisipa olla pari voimasanaa sen varmistamiseksi, että ymmärtäisin asian kerralla. Toivottelin joka tapauksessa Jumalan siunausta ja olin painamassa ovea kiinni, kun peremmältä kuuluu ääni. ”Matti kulta, kuka siellä kysyy?” – Joku kerääjä. ”Odottakaahan”, kuuluu ystävällinen ääni ja pian eteiseen tulee tutun näköinen vanha rouva ja kehottaa ”Hyvää iltaa, tulkaahan sisemmäksi, olenkin jo odottanut.” ”Käypä, Matti, hakemassa sieltä piirongin laatikosta se satanen, jonka olen sinne varannut yhteisvastuuta varten.” Matti saa parempikätisenä kirjoittaa nimensä ja summan listaan. Hän tekee sen kiltisti, vastaan panematta. Juttelemme hetken ja jatkan matkaa.
Muutama päivä myöhemmin tapaan saman vanhan rouvan kadulla. Hän pyytelee anteeksi poikansa käytöstä. ”Matti on kyllä hyvä ja herkkä poika, mutta nyt se ei meinaa päästä millään yli siitä, kun se viidenkymmenen muun kanssa sanottiin irti tehtaalta. Kaikki tuntuu olevan sille yhtä… no enpä viitsi sanoa, mitä. Näin juttelimme ja aloin kovasti ymmärtää nuoren miehen ahdistusta.
Tuossa kodissa oli kaksi erilaista ihmistä, kaksi erilaista vastaanottajaa, toinen ovella, toinen peremmällä. Oikeastaan ne kaksi ihmistä olivat jo Matissa, niin kuin meissä usein on. Toinen on pinnassa, toinen kuoren sisällä, syvemmällä.
Ruotsin kirkon arkkipiispa vuosikymmenten takaa, sanoi kerran vihkimilleen nuorille papeille: ”Muistakaa, rakkaat ystävät, minne ikinä menettekin ja millaisen vastaanoton saattekin, syvällä ihmisten sisimmässä teillä on aina liittolainen.”
”Ihmisten sisimmässä teillä on aina liittolainen.” Miten niin voi sanoa? Eiväthän kaikki ole edes kristittyjä ja kuinka moni on sitä sydämestään? Ainakin jokaisen ihmisen sisimmässä on Jumalan sinne piirtämä elämänlaki, omatunto, joka erottaa oikean ja väärän. Jokaisella on siellä myös rakkauden ja vapauden kaipuu. Ihminen, joka on luotu Jumalan yhteyteen, on levoton, kunnes se löytää rauhan Jumalassa. Usein tuo liittolainen ihmisen sisimmässä on Kristus itse. Hän ei ole jättänyt työtään kesken silloinkaan, kun ihminen ulospäin näyttää olevan täynnä ahdistusta, epätoivoa ja vihaa.
Tämän päivän evankeliumi on vertaus monien vertausten sarjassa, joissa Jeesus kuvaa Jumalan valtakuntaa. Tässä ajassa Jumalan valtakunta on pelto, jossa vehnä ja rikkaruoho kasvaa rinnan. Samassa pellossa kasvaa Jumalan ja hänen vastustajansa kylvötyö. Meillä ihmisillä on taipumus pelkistää ja yksinkertaistaa asioita. Ajattelemme, että jotkut meistä ovat Jumalan viljaa, toiset rikkaruohoa. Jumalan valtakunnan raja kulkee meidän välillämme. Silloinhan tarvitaan vain selkeää rajanvetoa ja rikkaruohon erottamista Jumalan viljan joukosta.
Tällaisesta pelkistämisestä ja innokkuudesta Jeesus varoittaa meitä evankeliumin vertauksessa. Vertauksen innokkaat työntekijät olivat jo menossa kitkemään peltoa puhtaaksi, kun isäntä kielsi sen jyrkästi: Älkää ihmeessä tehkö sitä, rikkaviljaa kitkiessänne nyhtäisitte mukana oikeaakin viljaa. Jättäkää erottelu minun huolekseni. Sen aika tulee.
Huonosti tuntuu menneen Jeesuksen vertauksessaan antama kielto perille. Kuinka kärkkäitä usein olemmekaan rajan vetoon. Luokittelemme ihmisiä uskoviin ja muihin, tosikristittyihin ja nimikristittyihin, meikäläisiin ja ulkopuolisiin. Kuinka usein olemmekaan samalla tulleet tallanneeksi ja kitkeneeksi Jumalan oman kylvön herkän itämisen ja kasvun.
”Mutta onhan synti sanottava synniksi.” Totta, syntiä ei pidä vesittää eikä myöskään armoa. Raja ei vain kulje niinkään ihmisten välillä kuin meidän sisällämme. Jumalan valtakunta ja sen pelto on siellä, minne Kristuksen sanan siemen on kylvetty. Kristus itse on viljelijä, joka hoitaa meissä kylvöään. Emme tarvitse toisiamme tuomareiksi. Tarvitsemme Kristusta, kasvun antajaa, joka sanallaan vahvistaa meissä sitä kasvua, jonka sato kerran kootaan Jumalan aittoihin. Tarvitsemme myös toisiamme, ihmisiä, joista heijastuu luottamus Jumalaan, hänen rakkauteensa ja armahtavaisuuteensa kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen halunsa huolehtia erityisesti osattomista ja kaikkein heikoimmista.
Tähän valtakuntansa työhön Kristus meitä kutsuu ja lähettää. Hän lähettää meidät tästäkin messusta Ihmisten keskelle, ihmisten, joiden sisimmässä hänen valtakunnallaan on liittolainen.