Kun Somaliasta ja muualta sodan keskeltä tuli 90-alkuvuosina ensimmäiset pakolaiset Kontiolahden pakolaiskeskukseen, jotkut paheksuivat lehtien yleisönosastokirjoituksissa, kuinka nuoret muukalaismiehet kokoontuvat seisoskelemaan joutilaina Joensuun torin kulmille. Harva tuli ajatelleeksi, että työtä vailla olevat ja aktiivisesti työtä hakevat yhä edelleen kokoontuvat useimmissa kehitysmaissa juuri torin laidalle odottamaan ja kyselemään, olisiko jollakin kenties tarjota heille työtä ja perheelle toimeentuloa. Torilla ei ole vanhoissa kulttuureissa ole tarjolla vain tuotteita, työn hedelmiä vaan myös vapaata työvoimaa. Joutilaana yleisellä paikalla seisoskelu saattaa näissä kulttuureissa kertoa pikemmin halukkuudesta työhön ja omasta aktiivisuudesta kuin taipumuksesta joutilaisuuteen.
Torit toimivat avoimina työvoimatoimistoina myös Jeesuksen ajan Palestiinassa. Jeesuksen lapsuuden ja nuoruuden aikana erityisesti rakennustöitä oli ollut runsaasti tarjolla. Herodes oli tarvinnut Jerusalemin temppelin ja linnansa rakennustyömaalla kymmeniä tuhansia miehiä. Roomalaiset, nuo maan uudet valtiaat, olivat rakennuttaneet Välimeren rantaan hallintokaupunkinsa Kesarean ja Gennesaretin järven rannalle Tiberiaan ja monia muita uusia kaupunkeja ja ra-kennuksia. Vain muutaman kilometrin päähän Jeesuksen lapsuudenmaisemista olivat muukalaiset noihin aikoihin rakennuttaneet Zepforan kaupungin temppeleineen, anfiteattereineen ja hallintorakennuksineen. Monet tutkijat pitävät todennäköisenä, että juuri tuolle rakennustyömaalle rakentaja Joosef ja hänen esikoispoikansa Jeesus oli saatettu hyvinkin pestata töihin Nasaretin torin aktiivisten työtä hakevien joukosta.
Jeesuksen julkisen toiminnan alkaessa suuret rakennustyömaat olivat jo hiljenneet. Työttömiä oli ennen kuulumaton määrä. Siksikin aika oli kapinaherkkää ja poliittisesti levotonta. Maatalouden elinkeinot, viljan, viinin ja oliivin viljely suurtiloilla tarjosi toki palkkatyötä, mutta vain kausiluonteisesti. Parhaanakin sesonkiaikana monet jäivät ilman työtä ja perheet vaille välttämätöntä toimeentuloa. Tämä kaikki oli perin tuttua niille Galilean vähäväkisille ihmisille, jotka suurin joukoin kokoontuivat Jeesusta kuulemaan. Jeesuksen rukous ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”, kosketti heidän päällimmäistä huolenaihettaan.
Jeesuksen kertomus tämän päivän evankeliumissa oli siis esimerkki arjen keskeltä. Päivän koko valoisa aika oli työaikaa. Se oli jaettu kahteentoista hetkeen, suurin piirtein tunnin jaksoihin. Auringon noustessa tori oli jo täynnä työttömiä työnhakijoita. Jeesus kertoo isännästä, joka kävi silloin palkkaamassa miehiä viinitarhaansa kor-juutöihin. Hän lupasi miehille normaalin päiväpalkan, yhden denaarin. Sillä ei rikastunut, mutta omassa talossaan asuva perheellinen mies tuli sillä kohtuullisesti toimeen. Hyvin siis tärppäsi, miehet lähtivät tyytyväisinä töihin.
Ehkä päivä oli lämmin ja rypäleet kypsyivät odotettua nopeammin, kun päivän mittaan väkeä tarvittiin lisää. Kolmen tunnin välein viinitarhuri kävi torilla pestaamassa uutta väkeä edellisten lisäksi. Viimeinen pätkätöihin otto tapahtui vielä, kun valoisaa aikaa oli enää tunnin verran jäljellä. Kun tuli palkanmaksun aika, viinitarhuri ei kitsastellut. Hän oli reilu mies ja maksoi iltapäivällä töihin tulleille, jopa vain tunnin verran työskennelleille täyden päiväpalkan. Heidänkin perheensä tarvitsi denarin saadakseen jokapäiväisen leipänsä. Saman summan hän antoi aamuvarhaisesta lähtien päivän helteessä työskennelleille niin kuin oli heidän kanssaan sopinut.
Mutta oliko palkanmaksu sittenkään reilu vai epäreilu? Koko päivän työtä tehneistä oli täysin väärin, että tunnin työstä annettiin sama palkka kuin koko päivän työstä. Halusiko isäntä maksaa kullekin heidän tarpeensa mukaan? Vai katsoiko hän reiluksi maksaa työtä aamusta asti uskollisesti hakeneille myös heidän valmiina olemisestaan? Kelpaisiko viinitarhurin ansioista riippumaton palkkalinja malliksi tänä päivänä vai tuhoaisiko se koko palkkausjärjestelmän ja samalla työmotivaation? Siihen en osaa ottaa kantaa eikä Jeesuksen kertomus tähdännytkään palkkausperusteiden uudistamiseen.
Vertauksellaan Jeesus puhui Jumalasta ja hänen valtakunnastaan. Kun Jumala huolehtii tarpeistamme, ei hänelle kelpaavilla ihmisen ansioilla ja niiden määrällä ole asian mitään tekemistä. ”Taivaallinen isämme antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyville. Hän antaa sateen niin väärille kuin vanhurskaillekin.” Tätä on Jumalan tasapuolisuus. Eikä tämä tasapuolisuus koske vain ajallista hyvää, terveyttä ja jokapäiväistä leipää, vaan myös kutsua hänen valtakuntaansa, yhteyttä hänen kanssaan. Jumalan on ennen kaikkea kaiken hyvän antaja ja jakaja. Hänen tahtonsa toteutuu siellä, missä hän saa jakaa hyvyyttään, jakaa sitä osattomille, kutsua yhteyteensä ulkopuolelle jääneitä, antaa toivo toivottomille, elämä tuhoon tuomituille. Jumalan valtakunta on siellä, missä tämä hänen tahtonsa toteutuu.
Pitkäaikaisesta Jumala-suhteesta ja vuosikausien ahkeruudesta hänen viinitarhassaan ei makseta erityisbonusta eikä muita parempia taivasosuuksia. Se, mitä on luvattu ensin kutsutuille, koskee kaikkia muitakin kutsun vastaanottaneita. Eikä mikään ole ansaittua. Kaikki on lahjaksi saatua. Kaikki on armoa. Viimeiseksi tulleet saavat astua ensimmäisinä juhlaan, sillä heille armo on kaikkein suurin. Osattomien osallisuudesta, vaikka viimeisellä hetkelläkin, iloitaan taivaassa eniten.
Ensimmäisenä kutsuttujen kiusauksena on vesittää armo ajatuksella omista ansioista ja sen tuomista etuoikeuksista. Jeesus ei suotta varoittanut kuulijoitaan tästä vitsauksesta. Varoitus sai muodon aamusta asti viinitarhassa työtä tehneissä ja se sai muodon tuhlaajapojan vanhemmassa veljessä, jonka oli vaikea jakaa isänsä iloa veljen kotiinpaluusta. Jeesuksen kuulijakunnassa oli hurskaita juutalaisia, sitä kantajoukkoa, jotka tunsi työskennelleensä uskollisesti Herransa viinitarhassa koko päivän helteen. Siellä oli myös sivuun sysättyjä ja syntisiksi leimattuja juutalaisia, jotka toimivat ammateissa, joissa lain tarkka noudattaminen oli lähes mahdotonta ja joissa oltiin tekemisissä pakanoiden kanssa. Ja joukossa oli muukalaisia, pakanoita, joille Jeesus samaisen Matteuksen evankeliumin lopussa kehottaa viemään kutsua Jumalan valtakuntaan. Hurskaiden juutalaisten oli vaikea hyväksyä yhteyteensä ennen joukkoon kuulumattomia, julkisyntisiä, muukalaisia, pakanoita. Kuitenkin, Jumalan armo ja rakkaus koski myös heitä. Kaikkien kanssa hän tahtoo jakaa hyvyytensä.
Kuuluuko sama kantajoukon, tuhlaajapojan vanhemman veljen nurina joskus myös kristillisen seurakunnan keskeltä, kun Jumalan avaraa armoa julistetaan? ”Liian halvalla menee Jumalan valtakunta, epäilee silloin joku, vaikka kaikki on jo kalliisti maksettu.” Jeesus itse on se puutarhuri, joka kutsuu väkeä iltahämärään asti isäntänsä viinitarhaan, isänsä valtakuntaan: ”Tulkaa, kaikki on valmista!”
Kertomus viinitarhan työhönotosta ja palkanmaksusta kertoo Jumalan armosta ja hänen valtakunnastaan. Se avaa avaran ja syvän näköalan siihen, mistä kristinuskossa on kysymys. Mutta eikö vertauksella ole todellakaan mitään tekemistä tämän maailmamme kanssa. Eikä kertomuksessa ole kysymys myös rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. On toki. Mehän rukoilemme Jeesuksen opettamin sanoin: ” Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin (se tapahtuu) taivaassa.” Jos Jumalan tahtoo jakaa hyvyyttään niin, että kukaan ei jää osattomaksi ja vaille tarvitsemaansa, tahtoo hän varmasti myös meidän toimivan saman periaatteen mukaan.
Jumalan tahto ei toteudu riittävästi yhteiskunnassa, jossa kaikki perustuu yksin ansioihin ja suorituksiin, omiin voimiin ja mahdollisuuksiin. Rakkaus ja oikeudenmukaisuus velvoittavat jokaista erikseen ja kaikkia yhdessä huolehtimaan siitä, ettei kukaan jää ilman jokapäiväisen leipäänsä, kohtuullista osaansa yhteisestä hyvästä. Aina on niitä, joiden mielestä jokaisen on itse hankittava osansa, oltava oman onnensa seppä, kunnes sitten oma onni kääntyy eikä omin voimin enää pärjääkään.
Se, mitä me olemme tottuneet kutsumaan pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, on toimivan tasapainon löytämistä yrittämisen ja kannustavan työn ja toisaalta yhteisvastuun ja jokaisen perus-turvasta huolehtimisen välillä. Se on edelleen toimiva yhteiskunnan malli. Sitä meidän kristittyinä on syytä yhdessä puolustaa ja koetettava kehittää. Koskaan se ei ole valmis. Rakkaus vaatii jatkuvasti huolehtimaan siitä, että oikeus, kohtuus, yhteisvastuu ja lähimmäisyys pääsevät jatkuvasti muuttuvissa oloissa toteutumaan.