3. sunnuntai helluntaista, Luuk. 14:16-24, Martti Vaahtoranta

1.
Oli ylioppilasjuhlat. Ja nykyajassa kun elettiin, ei ollut enää, niin kuin oli minun saadessani valkolakin.
Silloin sopi mennä kutsumatta kylästä kylään onnittelemaan uusia ylioppilaita. Meillekin tuli paljon vieraita ja vielä ehtoolla kaikkien muiden jälkeen samana päivänä lakin saaneita kavereita. Yksi heistä on jo 36 vuoden ja viiden päivän ajan ollut oma, rakas vaimoni…
Niihin juhliin, joista nyt puhun, ei sen sijaan olisi voinut tulla noin vain. Tai ainakaan niitä ei ollut sillä tavoin suunniteltu. Kutsu ei ollut avoin, vaan se lähetettiin tarkasti valituille vieraille.
Kutsuun odotettiin myös vastausta. Emäntä halusi tietää, kuinka paljon väkeä oli tulossa, jotta osattiin mitoittaa tarjoilut oikein.
Eikä sen olisi niin ollut väliä, jos tarjolla olisi ollut vain pullaa, pasteijoita ja täytekakkua. Mutta kun paikkakunnan yhden tärkeän perheen esikoinen oli kirjoittanut kuusi laudaturia, sopi sitä vähän komeamminkin juhlistaa. Ruokalista olikin tarkoin varjeltu salaisuus. Sen voin kuitenkin kertoa, että jo sitä lukiessa tuli vesi kielelle.
Sitä taas en uskalla edes ajatella, mitä illan ateria tuli maksamaan kaiken sen muun ohella, mitä piti tehdä, jotta koti olisi juhlakunnossa. Meni verhoja ja jopa lattioita uusiksi.
Huushollin isännällä oli kuitenkin siihen kaikkeen hyvästi varaa. Hän kuului paikkakunnan rikkaimpien miesten joukkoon. Ja sivistynytkin hän oli, niin kuin koko perhe
2.
Ruoassa ei siis näissä juhlissa säästelty, ei sen laadussa eikä määrässä. Vieraista puheen ollen sen sijaan noudatettiin sääntöä ”mieluummin vähän, mutta sitäkin parempaa”. Kutsuttujen joukossa olivat vain lähimmät sukulaiset ja pari vanhempien sydänystävää. Loput olivat paikkakunnan silmäätekeviä eli niitä liike-elämän, politiikan, koulumaailman ja kulttuurielämän vaikuttajia, joiden piirissä vastaleivotun ylioppilaan vanhemmat yleensä liikkuivat.
Muusikkojakaan ei unohdettu. Heitä sopi pyytää soittamaan jotakin juhlien tasoon sopivaa. Olihan sitä paitsi myös uusi ylioppilas taitava viulisti, joka oli luvannut esittää sisarensa säestyksellä Sibeliusta.
3.
Melkein kaikki kutsun saaneet olivat hyvissä ajoin vastanneet siihen myöntävästi. Parilla sukulaisella oli jo ennalta tiedossa muuta menoa, jota ei enää voinut peruuttaa. Eikä siinäkään mitään, että vielä samalla viikolla muuan ystävä soitti kovasti pahoitellen, että sairastumisen takia matka läntiselle rannikolle piti peruuttaa. Lahjaraha kuitenkin ilmestyi päivänsankarin pankkitilille.
Niin päästiin pari päivää ennen suurta juhlaa laatimaan istumajärjestystä ruokasaliksi muutetussa isossa olohuoneessa. Jokaista vierasta varten kirjailtiin kortti paikalle, jolle hänen tuli asettua. Päivänsankarin elossa oleville isovanhemmille oli varattu kunniasijat, mutta huonoa paikkaa ei ollut kenelläkään.
Kaikki oli siis mitä parhaimmin, kun aamulla lähdettiin kouluun lakkia saamaan. Kristallit ja hopeat olivat pöydässä ja koti niin kaunis, ettei sitä ollut tuntea. Pitopalvelu oli aloittamassa työtään, ja sääkin suosi.
4.
Arvokkaat olivat myös koulun kevätjuhlat. Vanhemmista oli sykähdyttävää kuulla oman esikoispojan pitämä ylioppilaan puhe ja ääneen luetut komeat arvosanat. Kyllä kelpasi jatkaa juhlia kotona!
Onnittelijoita riitti jo koulussa. ”Hienoa työtä! Lääkikseenkö sitä lähdetään? Vai sittenkin Sibelius-Akatemiaan?” Näin ylioppilaiden priimukselta kyseltiin.
Mukana oli myös pari niistä arvovieraista, jotka olivat saaneet kutsun illan juhliin. Kättä paiskattiin ja vähän halattiinkin. Illan emäntä siinä myös kuiskasi ohimennen ja silmää vilkuttaen, että ”ehtoolla sitten jatketaan juhlia meillä”.
5.
Silloin kuitenkin tapahtui jotakin, mikä hetkessä jäädytti tunnelman. Sillä näin vastasi puhuteltu onnittelija priimusylioppilaan äidille:
”Voi kuule, mutta nyt kävi niin, että kun on näin valtavan hieno ilma ja meillä mökki vielä ihan talvikunnossa, niin emme nyt millään ehdi tulla illalla teille. Pitää välttämättä mennä haravoimaan ja siivoamaan. Ymmärrät varmaan! Mutta paljon terveisiä kaikille!”
Siinä emäntä seisoi tyrmistyneenä lukion aulassa. Eikä siinä kaikki. Myhäilevä isäntä jutteli samoin juhliin kutsutun rotarikaverinsa kanssa ja tuli maininneeksi, että kahvin kanssa olisi sitten luvassa ihan tätä iltaa varten hankittua erinomaista juhlajuomaa. Mutta mitä sanoikaan rotariveli hänelle?
”Kuule, nyt on niin, että kun alkuviikosta ostin sen avoauton, eikä vaimo ole vielä lainkaan päässyt sen kyytiin, niin emme nyt millään ehdi tulla juhliinne, kun on niin hieno ilma ja pitää lähteä yhdessä vähän kruisailemaan. Ne vaimot, ne vaimot! Mutta ymmärrät varmasti tilanteen.”
6.
Kyllähän illan isäntä ymmärsi: tämä arvostettu vieras nolasi hänet juuri julkisesti, kaikkien ympärillä olevien kuullen. Loukattuna ja mitätöitynä hän siinä seisoi katsellen kaverinsa perään.
Sitten hän kuitenkin ryhdistäytyi. Ei hätää! Ei sota kahta pariskuntaa kaipaisi. ”Juhlitaan sitten pienemmällä joukolla, jos noille ei seura kelpaa.”
Tilanne ei kuitenkaan ollut ohi, kun juhlien piti alkaa. Isovanhemmat toki olivat paikalla, samoin pari vanhaa ystävää, ruoan jo tuoksuessa lupaavasti ja pöytäjärjestyksenkin tultua sillä välin korjatuksi. Mutta ovikello ei enää soinut. Kutsuttuja oli vielä paljon. Kukaan heistä ei saapunut paikalle.
Sen sijaan puhelin soi. Pari vierasta ilmoitti, että heille nyt ei valitettavasti sittenkään sopinut tulla. Mutta eivät he edes muistaneet lähettää päivänsankarille terveisiä. Lopuista kutsutuista ei kuulunut mitään.
7.
Valtava pöytä isossa olohuoneessa oli siis melkein tyhjä. Pitopalvelu odotti saadakseen tarjoilla alkumaljat ja sitten ensimmäiset ruoat. Mutta noille muutamalle vieraalleko vain … ?
Tunnelma oli painostava. Tilanne ahdisti. Ei siis mikään ihme, että illan emäntä lopulta purskahti itkuun ja juoksi kasvot käsissään yläkertaan. Isäntä sen sijaan seisoi kuin paikoilleen kivettyneenä puristaen kummankin kätensä nyrkkiin.
Tämä paikkakunnan kaikinpuolinen voimamies oli tunnettu oikeudenmukaisesta vihastaan. Hän ei säästellyt keinoja, joita hänellä oli, lain puitteissa tosin, mutta niin, että viha totisesti tuntui siinä, johon se osui. Jopa päivänsankari katsoi kauhistuneena isäänsä. Mitä nyt tapahtuisi?
8.
Silloin isän ilme suli, ja hänen isot nyrkkinsä aukenivat. ”Ystävät! Tänään on suuri juhlapäivä. Meille oli kutsuttu monta arvokasta vierasta, mutta he suvaitsivat kieltäytyä. Menkööt siis mökilleen ja avoautolla ajelemaan tai mikä ikinä heidän mielestään juuri nyt onkin tärkeämpää kuin juhlat, jotka halusimme heille tarjota. Mutta mehän pidämme ne! Pidämme sellaiset juhlat, että ne muistetaan!”
Ja niin tapahtui jotakin täysin ennalta odottamatonta. Isäntä katsoi nuorempiin lapsiinsa ja näiden serkkuihin, joille oli katettu ruoka työhuoneeseen ja joille oli myös suunniteltu palvelustehtäviä pitojen aikana. Hänellä oli heille uusi tehtävä:
”Kuulkaas”, hän sanoi. ”Nyt lähdette kaupungille, kaduille ja kujille, torille ja rannoille, ja sanotte siellä oleville: ’Virtasella on pidot, ja Virtanen kutsuu sinut juhlimaan kanssaan poikansa erinomaisia ylioppilaspapereita’.”
9.
Niin myös tapahtui. Lapset lähtivät ja tekivät työtä käskettyä, vaikka se ei ollut mikään helppo tehtävä. Sen verran merkillistä tämä kaikki oli.
Ainakin kutsutut ajattelivat niin. Virtanen kyllä tunnettiin, mutta kuinka hän nyt muka tavallista kadun kansaa kylään kutsuisi, saati sitten tuollaisiin hienoihin juhliin! Joku kutsutuista oli hänellä töissä, mutta ei hänkään ollut ikinä avannut johtajan kodin ovea.
”Eihän minulla ole sellaisia vaatteitakaan, että kehtaisin mennä sinne, eikä varsinkaan ylläni juuri nyt. Enkä minä osaa käyttäytyä semmoisten hienojen ihmisten seurassa. Tekeekö Virtanen meistä köyhistä ja sivistymättömistä pilkkaa?”
Tämmöisiä vastalauseita saivat kutsujat kuulla. Mutta kun kerran isäntä oli niin käskenyt, he eivät antaneet periksi. He suorastaan pakottivat vieraat mukaansa.
”Tulkaa nyt! Isä haluaa nähdä juuri teidät luonaan! Kyllä hän tietää, ettei teistä ole koskaan millään tavalla maksamaan takaisin hänen hyvyyttään. Kyllä hän tietää, ettette voi kutsua vuorostaan häntä samanlaisiin pitoihin. Mutta juuri sellaisina, kuin olette, hän kutsuu teitä vieraikseen. Se on hänen lahjansa teille.”
10.
Ja niin tapahtui, kuin Virtanen toivoi. Alun arastelun jälkeen juhlista tuli todella ikimuistettavat. Kaikilla oli iloinen mieli, ja uutta ylioppilasta onniteltiin sydämellisesti. Ja ruoka maistui.
Kukaan ei huomannut, että osalla vieraista oli yllään kuluneet farkut ja mauttomalla kuvalla koristeltu T-paita. Siihenkään ei kukaan kiinnittänyt huomiota, että yksi vieraista haisi todella pahasti hieltä. Tai ainakaan sen ei ollut väliä.
Mutta Sibeliusta kuultiin. Vieraat ihmettelivät, että ”olipas se kaunista”. Eivät he semmoista olleet koskaan edes yrittäneet kuunnella. Mutta nyt sekin maistui, niin kuin kaikki näissä merkillisissä pidoissa.
11.
Näin siis kävi, tai oikeastaan näin olisi voinut käydä meidän päivinämme. Tarina itsessään oli – tietysti – keksitty.
Keksitty oli myös se kertomus, jonka kuulimme päivän evankeliumissa. Sen kertoi Herramme Jeesus itse istuessaan pidoissa, jollaisiin Häntä ainakin silloin tällöin kutsuttiin. Kyseessä oli yksi Jeesuksen vertauksista, ei kuvaus todellisista tapahtumista. Vain sen puitteet olivat kuulijoille elävästä elämästä tutut.
Silti Jeesuksen vertaus oli totista totta alusta loppuun asti. Se on sitä yhä vielä. Varmasti sen myös silloin ymmärsivät ne, jotka sen kuulivat. Se ei kuitenkaan miellyttänyt heitä. Entä meitä?
12.
Saarnamatkallaan rabbi Jeesus oli kutsuttu fariseusten paikallisen johtomiehen kotiin. Tarkoitus oli aloittaa sapatti yhdessä illallista syöden. Herätyssaarnaaja oli kaltaistensa seurassa, ajattelivat varmasti nuo herätysliikemiehet. Ja aina ja kaikkialla me ihmiset syömme yhdessä, kun haluamme juhlistaa jotakin.
Jeesuksen vierailu oli myös erinomainen tilaisuus ottaa selville, mikä tämä Nasaretin Opettaja oikein oli miehiään. Voi olla, että päivän evankeliumin edellä mainittu vesitautinen mies, jonka Jeesus paransi sapattina, ei ollut sattumalta paikalla, vaan eräänlainen testi tai suoranainen ansa, joka viritettiin kohua herättäneelle Mooseksen lain tulkitsijalle.
Sillä Jeesus ei käskenyt miestä tulemaan sapatin jälkeen luokseen, niin kuin lain ankarin tulkinta olisi edellyttänyt ja vaikka sairaus olisi hyvin voinut odottaa. Ei; Jeesus paransi hänet siinä paikassa. Eikä se ollut hyvä asia Hänen isäntäväkensä silmissä.
Kun sitten pöydän ensimmäiset leivät siunattiin, niistä toisen ajateltiin edustavan sitä, mistä me sanomme ennen ehtoollista: „Autuaita ovat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle.“ Jeesukselle asia sanottiin näin:
„Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.“ (Luuk. 14:15)
Puhuttiin tulevasta ateriasta tulevassa Messiaan valtakunnassa. Enkä ihmettelisi ollenkaan, jos sanoja olisi tarkoittanut, että „autuaita olemme me (ja ehkä sinäkin, kiertävä saarnaaja), koska me saamme olla aterialla Jumalan valtakunnassa“. Sillä kukapa muu sinne paremmin kuuluisi kuin Jumalan valitun kansan jäsen, joka kilvoitteli sääntöjen noudattamisessa ja jonka hyvän elämän Jumala jo nyt palkitsi esimerkiksi kauniilla ja isolla kodilla, jossa voitiin viettää juhlaillallisia!
13.
Silloin Jeesus aloittaa vertauksensa kertomisen. Mutta voi! Se ei kuulostakaan sellaiselta, kuin hurskaassa ja itseensä tyytyväisessä seurassa odotettiin.
Jeesuksen vertauksen kutsu pitoihin ei perustukaan kutsuttujen perittyyn eikä ansaittuun arvollisuuteen. Niin kyllä ensin näyttää. Arvolliset kutsutut kuitenkin kääntävät kutsulle ja kutsun Esittäjälle selkänsä loukaten samalla pahasti Häntä. Heidän tekosyynsä – sillä pelkkiä tekosyitä ne ovat, ja jokainen ymmärtää sen heti – olla tulematta juhliin ovat kuin märkä rätti Kutsujan kasvoilla tai kämmenen sivallus Hänen poskellaan.
Se nostattaa jumalallisen Kutsujan pyhän vihan. Samalla kuitenkin paljastuu Hänen lopullinen tahtonsa ja olemuksensa. Jumala on vihassaankin Rakkaus!
Sen tähden kutsu Karitsan hääaterialle ei todellakaan perustu kutsuttujen arvollisuuteen, vaan pelkästään Jumalan armahtavaan rakkauteen niitä kohtaan, jotka eivät ole sitä ollenkaan ansainneet eivätkä missään tapauksessa myöskään itse pidä itseään arvollisina astumaan Jumalan juhlapöytään. Niitä taas, jotka luulivat sen ansainneensa, mutta joille kaikki muu oli sittenkin tärkeämpää kuin Jumalan juhlapidot – heitä ei Jumalakaan voi auttaa. He kääntävät selkänsä Jumalan kutsulle, mutta kohtaavat kääntyessään Hänen vihansa kasvot.
14.
Niin: Taivaan valtakuntaan kutsutaan „arvollisten“ kieltäydyttyä ensinnäkin niitä, jotka eivät kuulu Jumalan valitun kansan parhaimmistoon, vaan paremminkin siihen „kirottuun kansaan“, joka „ei lakia tunne“. Ja lopulta Jumalan pitoihin kutsutaan myös niitä, jotka eivät kuulu ollenkaan Jumalan valittuun kansaan.
Jumala lähettää palvelijansa, pyhät apostolinsa, lähetystyöntekijänsä ja koko Kirkkonsa „teille ja aitovierille“. Niin kutsu tuodaan lopulta myös meille, jotka emme vielä osaa erottaa oikeaa kättä vasemmasta emmekä totisesti tiedä, kuinka Jumalan seurakunnassa pitäisi käyttäytyä.
Sillä Jeesuksessa on toteutumassa se messiaaninen näky, joka oli Valitun kansan piirissä monta kertaa selitetty toisin. Niin loukkaavalta on kuulostanut se, mitä profeetta Jesaja kirjoittaa Jumalan pidoista:
Ja Herra Sebaot laittaa kaikille kansoille tällä vuorella pidot rasvasta, pidot voimaviinistä, ydinrasvasta, puhtaasta voimaviinistä. Ja hän hävittää tällä vuorella verhon, joka verhoaa kaikki kansat, ja peiton, joka peittää kaikki kansakunnat. Hän hävittää kuoleman ainiaaksi, ja Herra, Herra pyyhkii kyyneleet kaikkien kasvoilta ja ottaa pois kansansa häväistyksen kaikesta maasta. Sillä Herra on puhunut. Ja sinä päivänä sanotaan: ”Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme meitä pelastamaan; tämä on Herra, jota me odotimme: iloitkaamme ja riemuitkaamme pelastuksesta, jonka hän toi”. Jes. 25:6-9
Kaikkia kansoja kutsutaan Jumalan pitoihin! Silti Israeliakaan ei lopullisesti hylätä, niin kuin P. Paavali Roomalaiskirjeensä 11. luvussa väkevästi opettaa:
Sillä minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa – pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva, niinkuin kirjoitettu on: ”Siionista on tuleva pelastaja, hän poistaa jumalattoman menon Jaakobista. Ja tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä.” (Room. 11:25-27)
Israelia ei ole unohdettu, mutta silti Jumalan pidot on tarkoitettu kaikille kansoille. Pelastuksen asiassa ei siis lopulta ole merkitystä, kuuluuko kutsuttu Jumalan valittuun kansaan vai ei. Myös pakanat on kutsuttu syömään ja juomaan Karitsan hääjuhlassa!
15.
Me suomalaiset olemme syntyperämme perusteella juuri noita pakanoita. Vai olemmeko?
Emmekö me ole kristittyjä? Emmekö ole kasteemme perusteella „Uusi Israel“? Emmekö ole myös kansankuntana jo pian tuhat vuotta palvelleet ainoaa oikeaa, Kolmiyhteistä Jumalaa, jonka olemme oppineet tuntemaan Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Pyhän Hengen kautta?
Niin, emmehän me nyt mitään pakanoita ole! Emme ole myöskään kadun kansaa, joka ei lakia tunne. Meillähän on pitkä kristillinen historia, ja meistä monella, ellei useimmilla, on juuret niissä herätysliikkeissä, joilla maatamme on siunattu.
Emmekö siis juuri me ole niitä, jotka Jumala ensimmäisinä kutsuu pitoihinsa? Emmekö me ole Jumalan uusi valittu kansa? Emmekö me ole niitä, jotka itsestään selvästi saavat kutsun Herran pöytään nyt messussa ja sitten Hänen valtakunnassaan?
Olemme me, tavallaan – mutta emme sittenkään. Emme todellakaan.
Me kyllä kuulumme kasteemme perusteella kansaan, jonka Jumala on kutsunut pitoihinsa. Emme kuitenkaan kuulu siihen ansiostamme emmekä suuren syntyperämme perusteella, vaan pelkästään Jumalan armosta. Meillä ei ole mitään esittää sen perusteeksi tai myöskään vastineeksi.
Meillä on vain syvä osattomuutemme. Meillä on syyllisyys, joka erottaa meidät Jumalasta. Meillä on Kainin merkki otsassamme ja yllämme laitapuolen kulkijan likaiset vaatteet.
Ja kuitenkin, kuitenkin, armosta, Jumalan sulasta armosta, Kristuksen tähden ja Hänen veriuhrinsa suojissa, meitä kutsutaan ehtoolliselle ja kerran taivaan pitopöytään. Vain sellaisina me voimme kumpaankin juhlaan astua. Vain köyhinä, sokeina, raajarikkoina ja rampoina, vain synnin lyömin syvin haavoin ja lialta haisevin vaattein voimme tulla Jumalan eteen, ja vain sellaisina Hän armahtaa meitä, pukee meidät oman Poikansa vanhurskauden puhtaaseen vaatteeseen ja hoitaa haavamme. Vain sellaisina Hän syöttää ja juottaa meidät parhaalla ruoalla, jota koskaan on syöty ja juotu.
Ja vain silloin voi myös toteutua P. Paavalin sana:
Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia. Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan. (Gal. 3:25-29)
Jumalan kutsusta kieltäytyvää Jumalakaan ei voi auttaa. Meitä, syntisairaita, nälkäisiä ja janoisia Hän kuitenkin hoitaa, syöttää ja juottaa. Meidät Hän sitten myös lähettää juhliin kutsujina ja rakkautensa lähettiläinä kaduille ja kujille.
Ja lopulta Hän sanoo omilleen:
Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. (Matt. 25:34)
Amen.