Kun vieraat eivät tulekaan
Ehkäpä sinäkin olet joskus järjestänyt juhlan, josta monet jäivät saapumatta. Vieraiden poisjäänti laittoi miettimään, miksi näin kävi. Oliko ajankohta huono? Eikö kutsu kiinnostanut? Ehkäpä kutsutut eivät pidäkään meistä, kun eivät ottaneet kutsuamme vastaan. Tällaisia mietteitä mieleeni nousi, kun pohdiskelin evankeliumin vertausta.
Jeesus kertoi vertauksen suurista pidoista sapattina fariseusten johtomiehen kodissa. Syötiin yhdessä, ja paikalla oli muitakin. Aterian aikana tapahtui paljon. Jeesus paransi sairaan, mikä oli vastoin sapattisäädöksiä. Sitten hän kiinnitti huomion siihen, että vieraat pyrkivät asettumaan parhaille paikoille.
Keskustelu parhaista paikoista johdatteli siihen, keitä ylipäänsä tulisi kutsua juhliin. Ystäviä, sukulaisia ja arvokkaita ihmisiä vai köyhiä, raajarikkoja, rampoja ja sokeita? Jeesus valitsi viime mainitut.
Taivaan pidot
Vertauksessa on kysymys taivaan valtakunnan tulevista pidoista. Esimaun näistä juhlista saamme tänään ehtoollispöydässä. Kutsuja, isäntä on vertauksen kertoja, Nasaretin Jeesus. Täällä päin tällaista juhlaa ehkä kutsuttaisiin nimellä ”parhaat pirot”. Mutta miksi kutsutut eivät halunneet tulla Jeesuksen pitoihin, pidoista parhaisiin?
Kutsussa ei ollut mitään vikaa. Se toimitettiin perille ajoissa. Isännän ystävät eivät kuitenkaan vastanneet vaan vaikenivat. Tästä huolimatta isäntä jatkoi valmisteluja. Hän kutsui vieraat toistamiseen. Tällä kertaa palvelija vei henkilökohtaisen kutsun perille. Siitä huolimatta kutsutut esittävät vain tekosyitä poisjäännilleen.
Ongelma oli kutsuja ja se, että kutsutut eivät tahtoneet tulla. Kun isäntä oivalsi tämän, hänen kärsivällisyytensä loppui. Kolmas kutsu osoitettiin aivan tuntemattomille: köyhille, raajarikoille, rammoille, sokeille, maanteiden kulkijoille ja aitovierten asukkaille.
Kutsu Jumalan pitoihin
Jumalan valtakunnan pidot tullaan kerran järjestämään taivaassa, mutta kutsu niihin esitetään jo nyt, tässä ajassa. Se osoitetaan kaikille asemasta, nimestä, arvosta, syntyperästä, kotipaikkakunnasta ja ihmisen tilasta riippumatta. Tämä kutsu toteuttaa ehdotonta tasa-arvoa. Sen rinnalla ihmisten tavoittelema oikeudenmukaisuus on kalpea aavistus.
Kristillisen kirkon tehtävä on kutsua erotuksetta kaikki ihmiset parhaisiin taivaan pitoihin. Pidoilla tarkoitetaan elämää Jumalan läheisyydessä, sitä, joka kantaa myös ajan ja paikan rajoitusten toiselle puolelle. Kirkko on olemassa tätä kutsumisen tehtävää varten. Samasta syystä se vihkii pappeja virkaan.
Tänään on jälleen juhlapäivä, kun kahdeksan uutta pappia vihitään Jumalan valtakunnan työhön.Tehtävänne on mennä kaupungin kaduille ja toreille, maanteille ja kylien kujille, sinne, missä ihmiset ovat. Erityisesti teidän tulee kohdata heidät, joita ei huomata ja joista ei välitetä. Löytäkää heidät, jotka selviytyvät vain vaikenemalla kovaäänisten huutaessa tai jotka suljetaan jostakin syystä joukon ulkopuolelle.
Usein sanotaan, että kirkon tehtävää toteutetaan ajassa. Sillä tarkoitetaan, että kirkon täytyy olla hereillä, lukea omaa aikaansa ja uudistua. Aivan liian usein työmme taitaa tavoittaa ne, jotka jo ovat mukana. Tuntuu epämukavalta tunnustaa, että meidän aikanamme lähetyskenttä on omassa keskuudessamme ja että se laajenee. Tavoittaa pitää heidät, jotka eivät vielä tunne Kristusta tai ovat kadottaneet yhteyden häneen.
Niin: keitä ovatkaan tämän päivän hengellisesti sokeat, rammat ja raajarikot, jotka pitäisi kutsua Jumalan läheisyyteen?
Mikä sitten on kirkon sanoma? Lakiko?
Kirkko esittää kutsun sanomansa välityksellä. Sanoma on vahva, mutta onko sen hengellinen ydin jäämässä taka-alalle tässä ajassa. Tilalle tuntuu tulevan kaikkea muuta. Aivan liian paljon uhraamme aikaa ja voimia siihen, että laitamme suomalaista yhteiskuntaa kuntoon. Meitä hivelee ajatus siitä, että olisimme yhteiskunnan moraalin ylläpitäjä, arvokeskustelija tai jopa jonkinlainen yhteiskunnan omatunto. Monella elämänalueella kirkolla on toki sanottavaa, mutta siltikin ensimmäinen tehtävämme on hengellinen. Kutsumme ihmisiä Jeesuksen seuraan.
Tämä tehtävä on sekä hieno että vaatelias. Vertaus pidoista osoittaa, että Jeesuksen seura ei kiinnostanut kaikkia kutsuttuja. Heillä oli parempaa ja tähdellisempää tekemistä. Tämänkin tulette kohtaamaan työssänne. Siitä ei pidä kuitenkaan häkeltyä. On vain kerrottava päättäväisesti Jumalan tahdosta ja rohkaistava ihmisiä tarkistamaan elämänsä suuntaa. On kehotettava tekemään parannusta. Parannusta kovasydämisyydestä ja välinpitämättömyydestä, parannusta epäoikeudenmukaisuudesta ja rakkaudettomuudesta, ja parannusta siitä, että elää kuin Jumalaa ja lähimmäistä ei olisikaan.
Tätä puolta kirkon sanomasta kutsutaan lain saarnaksi. Se vaatii papilta tarkkuutta. Vaarana on, että joku loukkaantuu. Vaarana on myös, että vääryytensä havainnut tulee epätoivoiseksi. Vaarat välttääkseen papin onkin viisasta ajatella niin, että välinpitämättömyyden ja kovuuden kuoren alla, syvällä ihmisen sisimmässä, on kaipuu hyvän ja armollisen Jumalan luo. Viisasta on myös pyytää, että Pyhä Henki tekisi puheidemme välityksellä omaa työtään niin kuulijoiden sydämissä kuin meissä papeissa.
Evankeliumi aina
Se, mitä pappi ei saa milloinkaan unohtaa puheestaan, on evankeliumi. Toisinaan hänen on kamppailtava kovasti löytääkseen evankeliumin. Niin on tämänpäiväisen vertauksenkin kanssa. Missä siinä on hyvä sanoma?
Evankeliumia on se, että köyhät, raajarikot, kuurot ja sokeat pääsevät Jumalan parhaisiin pitoihin. Heissä ei ole sitä erinomaisuutta, jolla voisi osoittautua kutsun arvoiseksi. Heiltä puuttuu kaikki. He ovat täysin riippuvaiset kutsujan hyväntahtoisuudesta. He vain tarvitsevat Jumalaa ja halajavat hänen läheisyyttään.
Armoa se on, että isäntä kutsuu syntiset luokseen. Jumalan armo kuuluu juuri heille. Olkoon siis paikkamme syntisten joukossa. Taivaan pidoissa on sinulle ja minulle vielä tilaa. Aamen.